100-luvun alkukristityillä ei vielä ollut omaa kuvallisen ilmaisun perinnettään. Khristos ja Logos näyttävät olleen useimmille varsin abstrakteja käsitteitä. Jeesuksen elämää ihmisenä ei kuvata lainkaan. Kristus on ennen muuta ylösnoussut jumala, samanlainen hahmo kuin Mithras, Dionysos, Antinous tai Horus. Ensimmäiset tunnetut Kristusta esittävät kuvat jakavat pakanoiden kanssa yhteisen hellenistisen ikonografian: Kristus esitetään Hermeen, Dionysoksen tai myöhemmin Apollo Helioksen hahmossa. Kaikissa kuvissa hän on ikuisesti nuori, parraton mies. Ikuinen nuoruus kuuluu kreikkalais-roomalaisten jumalien tunnusmerkistöön.
200-luvun aikana Rooman valtakunnan taiteessa ja uskonnollisessa elämässä tapahtui merkittävä notkahdus kohti itää. Ajatus yhdestä kaikkivoivasta ylimmästä jumalasta levisi kansan keskuuteen. Tuon yhden jumalan tärkein ilmenemismuoto oli Aurinko, tarkemmin sanottuna Voittamaton Aurinko (Sol Invictus). Voidelluista keisareista tuli kuolemansan jälkeen ylösnousevia auringon poikia. Sekä pakanat että kristityt rukoilivat jumalaansa samalla tavalla, avoimet kädet ylös kohotettuina. Kun keisari Konstantinus I yhdisti 300-luvulla auringonpalvonnan ja kristinuskon, Kristus sai samalla itselleen auringonjumalan ominaisuudet: Kultaiset aurinkovaunut ja sädekehän, nimbuksen.
Salonkikelpoiseksi Rooman valtionjumalaksi muuttunut Kristus kuvattiin tästä lähtien kunnon roomalaiseksi. Hän esiintyy kuvissa filosofina, reetorina ja virkamiehenä, säilyttäen nuoruutensa ja parrattomuutensa. Konstantinuksen aikana Kristus saa Konstantinuksen kasvot, kuten auringonjumala Helioksen jättiläispatsas Colosseumin vieressä oli aikanaan saanut keisari Neron kasvot.
Kristinuskon lujittaessa asemansa valtion ainoana virallisena kulttina Kristus puetaan purppuraan ja kultaan. Keisarillisen hallitsijan (Khristos Pantokrator) vastapainoksi ilmestyvät myös ensimmäiset kuvat ristiinnaulitusta. Alkukristityille krusifiksi olisi ollut vielä ajatuksenakin vastenmielinen, merkitsihän se heille yleisesti käytettyä pahimpien rikollisten teloitustapaa. Sitä paitsi osa kristityistä ei edes uskonut jumalansa kärsineen ristillä, koska hän ei ollut ruumiillinen olento!
Jos nykyinen kirkkotaide todella haluaisi osoittaa traditiotietoisuuttaan, se hylkäisi tyhjän muodonpalvonnan. Kirkkomaalauksissa voisi pitkätukkaisella Jeesuksella olla jalassaan revityt farkut ja häntä piinaavat sotilaat puettu amerikkalaisiin maastopukuihin. Neitsyt Marialla voisi olla blondattu tukka, suuret korvakorut ja legginsit. Kitschiksi luettavassa kristillisessä kansantaiteessa ajankohtaisuus on säilynyt.
Ei varmaan nähty mitään kummallista siinä, että Sotapäällikkö-Kristuksen kirjassa lukee: ”Minä olen tie, totuus ja ELÄMÄ”!
Joku aika sitten herätti kauhua Homo-Jeesus. Jos liitämme Kristukseen kaikki tavanomaiset myönteiset epiteetit ja mielikuvat, on ihan selvä että hän voi esiintyä missä inhimillisessa roolissa tahansa. Yhtä hyvin 2000-luvun homona kuin paimenena Mataleenalle tai vankina Suurinkvisiittorin edessä.
Hauska Pätkä.
Noinhan se on, että ei taida Jesse olla ihan saman näköisenä pysynyt. Olen itse asiassa monasti miettinyt, että jos kyseinen kaveri joskus oli olemassa, niin minkähän näköinen hän oli. Puuseppä kuiteskin, eli ei varmaan ihan tommonen hintelä hippi niinkuin nykypäivän kirkkotaiteessa.
”Neitsyt Marialla voisi olla blondattu tukka, suuret korvakorut ja legginsit.”
Hänellä voisi olla päällään myös koulupuku tai pyjama ja sitten nalle kainalossa, sillä hän oli vielä lapsi meidän ajattelumme mukaan.
Kiinnostava artikkeli. Olen nähnyt intialaisen kristityn taiteilijan Kristus-kuvia. Niissä on mukana intialainen kulttuuri. (Täytyy etsiä valokuvat jostakin ja laittaa blogiin.)
Louvressa on eräs hyvin vanha ja hauska ”ikoni”, jossa on kuvattuna Jeesus jonkun luostarin johtajan kanssa. Siinä on mukava, välitön tunnelma. Satutko tietämään, mitä kuvaa tarkoitan? Näin sen vuonna 1985, joten en muista tarkemmin.