Pompejin seinäkirjoituksia

Politiikkaa:

  • Alas nucerialaiset!
  • Gaius Iulius Polybius kaupungin—; valonnäyttäjä, pidä tikapuita pystyssä!
  • Holconius Priscusta kannattavat kaupunginjohtajaksi (duumvir) kaikki amfiteatterinäytäntöjen katselijat.
  • Iulius Trebiusta kannattavat kaikki parturit.
  • Kaikki yöjuopot kannattavat Marcus Cerrinius Vatiaa kaupunginsihteeriksi (aedile).
  • Kultasepät kannattavat Gaius Cuspius Pansaa kaupunginsihteeriksi.
  • Lucius Popilius Ampliatusta kannattaa kaupunginsihteeriksi hänen suojattinsa Montanus ja tammipelikerho.
  • Olen sitä mieltä, että yhteiset varat pitäisi jakaa, sillä kaupunkimme kassassa on paljon rahaa.
  • Valitkaa Gaius Iulius Polybius kaupunginsihteeriksi. Hän tuottaa hyvää leipää. (”panem bonum fert” voidaan mahdollisesti ymmärtää myös kuvainnollisesti, ts. takaa hyvinvoinnin)

Ilmoituksia:

  • Kaupunginsihteeri Aulus Suettius Certuksen gladiaattorijoukkue pitää näytännön Pompejissa 31.5. Ohjelmassa on eläintaistelu, ja katsomoon on varattu aurinkokatos.
  • Huhtikuun 30. päivänä panin kanan haudottavaksi munia.
  • Käyttäydy siivosti ja lykkää vastenmieliset riidat tuonnemmaksi tai lähde kotiin!
  • Majatalo. Täällä vuokrataan ruokasali, jossa on kolme ruokailusohvaa ja kaikki mukavuudet.
  • Pronssivaasi on varastettu tästä majatalosta. 65 sestertiuksen palkinto sille joka palauttaa sen. 20 sestertiusta varkaan kiinniottamiseen ja vaasin löytymiseen johtavista tiedoista.
  • Tammikuun 14. päivänä taloomme tuli kokki.
  • Toukokuun 22. päivänä Lamius pitää huutokaupan.
  • Asiaton oleskelu kielletty. Hus pois, vetelehtijät!

Elämää:

  • Cestilia, Pompejin kuningatar, voi hyvin, suloinen sielu!
  • Crispinuksen morsian on täysin kelvoton naikkonen!
  • Glyco ja Martialis olivat täällä. Aurinko porotti hehkuvan kuumana, ja heidän oli jano.
  • Eulalus, voi hyvin vaimosi Veran kanssa!
  • Jokainen, joka rakastaa, olkoon kirottu!
  • Krouvari Seius, teit kunnon työn lainatessasi minulle tuolin.
  • Kusin sänkyyn. Isännöitsijä, myönnän että tein väärin. Jos kysyt miksi, huoneessa ei ollut yöastiaa.
  • Marcellus rakastaa praenesteläistä tyttöä, mutta tämä ei hänestä välitä.
  • Marcus rakastaa Spendusaa.
  • Mitä minä oikein tekisin teille, te säkenöivät silmät!
  • Nimeni on Montanus, ja olen voittanut kymmenen gladiaattoritaistelua.
  • Perarius, sinä olet varas!
  • Pieni paha kasvaa hyvin suureksi onnettomuudeksi, jos siihen suhtautuu välinpitämättömästi.
  • Pitäkää te hauskaa, minä laulelen! Näin on. Voi hyvin!
  • Primigenius lähettää Successalle terveisiä: voi hyvin, kalaseni!
  • Restitutus on pettänyt useasti monta tyttöä.
  • Saakoon jumalilta kaiken pyytämänsä se, joka maksaa minulle opetustyöstäni palkan!
  • Samius lähettää Corneliukselle terveisiä: painu hirteen!
  • Sarra, et tee kauniisti jättäessäsi minut yksin.
  • Serena inhoaa Isidorusta.
  • Stronnius ei tiedä mitään.
  • Terve, olemme täynnä viiniä kuin leilit!
  • Tyttöjen unelma: traakialainen Celadus.
  • Täällä meitä oli kaksi kaverusta, jotka emme eroa koskaan.
  • Vielä malja setinolaista!
  • Voi minua onnen poikaa!
  • Voikoon hyvin jokainen, joka kutsuu minut syömään!
  • Seinä, ihmettelen ettet ole jo tyystin hajonnut kaikesta siitä paskasta mitä sinuun on raapustettu.

Mark of the Legion


Muistatteko Russel Crowen SPQR-tatuoinnin Gladiaattorissa?

Viime viikolla uutisoitiin Newcastlen yliopiston museon järjestämästä näyttelystä, joka kertoo tatuoinnin historiasta Britanniassa. Lindsay Allason-Jonesin mukaan kaikilla legioonalaisilla ja joillakin Hadrianuksen muurilla palvelleilla apujoukkojen miehillä oli tatuointi. Britanniassa ei tuolta ajalta ole kuitenkaan säilynyt yhtään ehjää ruumista. Allason-Jonesin lähde on roomalaisen sotilasteoreetikon Flavius Vegetius Renatuksen 300-luvun lopussa kirjoittama Epitoma rei militaris (tunnettu myös nimellä De Re Militari).

Vegetius neuvoo, ettei alokasta pitänyt merkitä armeijan merkillä (punctis signorum inscribendus) heti värväydyttyään, vaan vasta kun tämä oli riittävästi koeteltu ja katsottu kelvolliseksi. Vegetiuksen epämääräinen ilmaisu on synnyttänyt monenlaisia tulkintoja: Oliko kyseessä tatuointi vai kankaaseen ommeltava irrotettava merkki, kuten jotkut ovat ehdottaneet? Merkkiä on virheellisesti epäilty joskus myös polttomerkiksi.

Käsitellessään asiaa magnum opuksessaan Later Roman Empire edesmennyt A.H.M. Jones muistuttaa miten tatuointeja halveksittiin kreikkalais-roomalaisessa maailmassa: Ne olivat orjien ja rikollisten merkkejä. Roomassa oli yleinen tapa merkitä orjat tatuoimalla omistajan nimi joko päähän tai käsiin. Aiemmin keisariajalla legioonalaiset saivat ilmeisesti samankaltaisen lyijyisen tuntolevyn (signaculum) kuin nykyaikaiset sotilaat. Tuntolevystä on epämäärinen maininta Maximilianuksen marttyyrikertomuksessa (Acta Santi Maximiliani Martyris).

Vuonna 295 käytiin oikeutta Afrikan prokonsuli Dion edessä. Syytettynä seisoi aseistakieltäytyjä Maximilianus, joka vetosi vakaumukseensa kristittynä. ”En voi palvella armeijassa. En voi tehdä pahaa. Minä olen kristitty.” Kutsuntalääkäri totesi Maximilianuksen kuitenkin terveeksi ja palveluskelpoiseksi, joten prokonsuli määräsi hänet ottamaan vastaan armeijan merkin. Maximilianus vastusteli: ”En voi ottaa vastaan tuntolevyä. En voi palvella sotilaana. Minä olen kristitty. En hyväksy kaulaani maallista merkkiä ja jos minulle sellainen annetaan, murran sen. En voi kantaa kaulassani lyijynpalaa, sillä minä kannan jo Herrani omaa tunnusta.”

Yhtään selvästi armeijan tuntolevyksi tunnistettavaa esinettä ei koko Rooman valtakunnan alueelta ole kuitenkaan löytynyt. Hofheimin roomalaisesta linnakkeesta läheltä Moguntiacumia (nykyään Mainz Saksassa) on löytynyt soikea, rei’itetty lyijylevy, jonka kummallekin puolelle on kaiverrettu sotilaan nimi (IUSTINUS) ja hänen sotilasarvonsa (SCORPIONARI eli heittokoneen käyttäjä). Esine voi olla tuntolevy tai yhtä hyvin mikä tahansa kyltti tai merkki jostain Justinuksen omistamasta esineestä, kuten matka-arkusta. Chesteristä Englannista on löytynyt samankaltaisia omistusmerkkejä, joissa myös sotilasosastot on mainittu (VII C TITIANI, LEG XX IULI CANDIDI).

Kenties tatuoinnit korvasivat tuntolevyt 300-luvulla, kun yhä suurempi osa Rooman legioonista muodostui germaaneista, sarmaateista ja muista heimokansoista joilla oli pitkät perinteet tatuointien käyttämisessä. Rooman apujoukoissa tatuointeja on kenties ollut aina. Hollannista löytyneissä bataaviratsumiesten paraatikypärissä on merkillisiä piste- ja rengaskuvioita kypärän anatomisessa kasvosuojuksessa. Ovatko ne pelkkiä koristeita, vai kuvastavatko ne kantajiensa kasvotatuointeja?

Suosituimmiksi tatuointien paikoiksi sotilailla mainitaan kasvot ja kädet, ei esimerkiksi käsivarret kuten nykyään. Vuoden 395 konstituution mukaan kaikki sotilaat ja keisarillisten asetehtaiden työntekijät saivat tatuoinnin. Tuolloin sotilaskarkuruudesta ja asepalveluksen välttelemisestä oli tullut Vegetiuksen mukaan suorastaan yleinen epidemia, joten kenties tatuointipakko kuvaa myös ajan koventuneita asenteita.

Rome (HBO): Sex and the Eternal City

Eilen alkoi Nelosella HBO:n ja BBC:n yhteistyötä oleva Rooma –televisiosarja. Sarja pyöri keväällä Yhdysvalloissa ja sai suitsutusta sekä kriitikoilta että yleisöltä, mutta arvattavaa arvostelua akateemikoilta ja asianharrastajilta. Sen kiitettävimmät pyrkimykset ovat oikean ajankuvan välittäminen ja pesäero Hollywoodin sandaalieeposten visuaaliseen ilmeeseen.

Desinfioidun valkoisen marmorin, winckelmannilaisen jalon ja hiljaisen suuruuden sijaan sarja tarjoilee toisenlaisen Rooman, jonka hajuihin, makuihin ja väreihin on haettu oppia Kalkutasta asti. Kaupunki on monikansallinen metropoli, ihanan värikylläinen, täynnä graffitteja ja hyörinää. Kankaita pestään ja värjätään, vuohet ja lampaat seikkailevat ihmisten keskellä, paikat näyttävät asutuilta ja kuluneilta.

Temppelien portaat ovat täynnä sulaneiden kynttilöiden vahaa ja pieniä votiivilahjoja. Pylväät ja kulttikuvat esiintyvät kaikessa väriloistossaan. Cinecittan studioille Italiaan on rakennettu kokonainen Forum Romanum ja roomalaisten kujien verkko insuloineen ja domuksineen. Siihen on epäilemättä mennyt leijonanosa sadan miljoonan dollarin budjetista.

Antiikin ihmisten seksuaalisia tapoja on kuvattu oivasti. Avoin seksuaalisuus on aiheuttanut moraalista närkästystä etenkin rapakon takana; toiset ovat loukkaantuneet sarjan toistamista klisheistä ”irstaista ja turmeltuneista roomalaisista”. Minusta meno olisi voinut olla rankempaakin. Esimerkiksi Caesarin biseksuaaleista taipumuksista ei kuin vähän vihjailla.

Klisheistä puhuen: Niitä on myös tietoisesti vältelty. Rubicon ylitetään täydessä hiljaisuudessa. Caesarin murhaa ei edellä ennustuksia, eikä kukaan lausahda Shakespeaeren sanoin ”et tu, Brute!” tai parahda ”tämähän on väkivaltaa”, kuten jotkut muistavat asian olleen. Mikäli Juliuksella viimeisiä sanoja oli, ainakin Suetoniuksen mukaan hän sanoi ne kreikaksi.

Onnistuneesti sarjassa esitetään antiikin ihmisten suhdetta jumaliinsa. Jo avausjaksossa Titus Pullo käy kauppaa ovien jumalan Forculuksen kanssa ja hieman myöhemmin omistaa tappamansa viholliset Marsille. Magna Materille annettu taurobolium-uhri oli mukana ilmeisesti esimerkkinä itämaisten kulttien suosiosta myöhäistasavallan aikana (mutta katso mitä Maijastina Kahlos asiasta kirjoittaa). Kotijumalien eli penaattien patsaitakaan ei ole unohdettu.

Lavastus on Roomassa useimmiten erinomaista. Tehosteita on käytetty hillitysti ja hyvällä maulla. Alun animoidut seinäpiirrokset ovat nerokas idea, niissä riittää bongailemista pidemmäksikin aikaa (huomasitteko pompejilaisen Holoconiuksen mainoksen?). Hieman yllättäen heikoimman vaikutelman antavat roomalaiset sotilaat. Sarjan ”historiallisena asiantuntijana” on toiminut eräs Jonathan Stamp, joka ei itse asiassa ole historioitsija vaan BBC:n dokumenttien tuottaja. Sotilaiden osalta sarjan tuottajat ovat tukeutuneet italialaiseen historianelävöittäjäryhmä Ars Dimicandiin, joka on muualla maailmalla hieman huonossa huudossa epäilyttävien rekonstruktioidensa vuoksi.

Ars Dimicandia ei kuitenkaan voi syyttää legioonalaisten kauheista kypäristä mallia Asterix. Syypää on pahamaineiset Windlass Steelcrafts ja Museum Replicas, joiden tuotteita en voi suositella pahimmille vihamiehillenikään. Ja mikä on tuo kotka Caesarin nahkapanssarissa, Titus Pullon painokuvallisesta wifebeaterista puhumattakaan?

Lavasteiden yksityiskohdat ovat usein suurinpiirtein oikeaan suuntaan. Minua ei televisiosarjassa häiritse sellaiset anakronismit, että esimerkiksi seinämaalaukset näyttivät minusta olevan lähinnä keisariaikaista IV eikä tasavaltalaista II tyyliä.

Rooma-sarjassa senaatti kokoontuu 1800-luvun prerafaeliittien maalauksissa ensi kerran esiintyneessä (ja myös Asterixista tutussa) pyöreässä rakennuksessa. Todellisuudessa senaatin istuntosali Curia Hostilia oli suorakaiteen muotoinen; todennäköisesti senaattorit istuivat samassa tasossa siirrettävillä istuimilla. Valaistus- ja kuvausteknisistä syistä on kuitenkin helpompi kuvata poliittisten puolueiden riitoja pyöreässä kuin suorakaiteen muotoisessa tilassa.

Curia Hostilia oli pitkään remontissa, jonka aikana senaatti kokoontui milloin missäkin, kuten temppeleissä ja Pompeiuksen teatterissa, jossa Caesar lopulta murhattiin. Sarjassa murhan suuri ironia jää huomaamatta, sillä todellisuudessa Caesar lyyhistyi Pompeiuksen patsaan juureen. Murha oli todennäköisesti suunniteltu tapahtuvan Pompeiuksen teatterissa sen vuoksi, että se sijaitsi Mars-kentällä Rooman pyhän alueen pomeriumin ulkopuolella. Aseiden kantaminen pomeriumin sisäpuolella oli pyhäinhäväistykseen verrattava rikos. Lakiin oli vain yksi poikkeus, ja se oli diktaattoreita seuranneiden 24 liktorin vitsakimput ja kirveet.

Sarjan käsikirjoittaja on John Milius, häpeilemätön tarinankertoja jonka kynästä ovat peräisin Apocalypse Now, Conan Barbaari ja Red Dawn. Pääosanesittäjät ovat suurelta osin klassisen koulutuksen saaneita brittinäyttelijöitä. Ciarán Hindsillä on Caesariksi aivan liian paljon hiuksia ja Tobias Menzieksellä ei ole Brutuksen aknea, mutta nämä ovat merkityksettömiä yksityiskohtia. Intialainen Indira Varma on ihana Niobena ja oma henkilökohtainen suosikkini Max Pirkis (Lord Blakeney Master and Commanderissa) huippuälykkäänä mutta traumatisoituneena Gaius Octaviuksena.

Neloskanava on mainostanut Roomaa suorastaan yltiöpäisen massiivisesti. Helsingissä Rautatientorilla on parin viikon ajan killunut talonkokoinen juliste ja videoseinä, jossa sarjan traileri pyörii jatkuvalla soitolla. Jostain syystä sarjaan on liitetty harvinaisen tyhjänpäiväinen mainoslause ”Jokaisella valtakunnalla on salaisuutensa”. Miten se liittyy Roomaan, ei ole selvinnyt ainakaan minulle.

Amatsoni


Sarmatialainen nainen

PAKOMATKALLA Karpaattien yli heimoon syntyi tyttö: Vaaleatukkainen, punanaamainen, sinisilmäinen. Se syntyi lämpimään jurttaan pyörien päällä ja pantiin lampaantaljojen väliin nukkumaan, sillä ulkona paukkui pakkanen. Puiden oksat olivat huurteessa ja kalpea kuu loisti kirkkaalta taivaalta. Tyttö, neitsyt, neitsytjumalalle nimetty, imi onnellisena äitinsä nisää tietämättä mitään niistä kauhuista, jotka heimo oli jättänyt taakseen.

Tyttö syntyi tuhruisten mustasavuisten tuohusten ja lyhytikäisten päreitten valossa. Puolisokea muori sytytti uusia kynttilöitä; lapsenpäästäjä lauloi lapselle laulua jotta valot sammuisivat oikeassa järjestyksessä. Menisi tuo sukupolvi ensin, toinen sitten. Sillä se oli sen heimon mielestä elämän suurin onni, että lapsi hautasi omat vanhempansa. Liian usein kävi päinvastoin.

Heimo etsi rauhaa ja elintilaa. Se retki oli pitkä; se kesti monen sukupolven ajan, vaivoin.

Omat laidunmaat olivat jääneet kauas taa, ne unohtuivat kuin unet. Harva edes muisti, monta auringonkiertoa matka oli jo kestänyt. Vanhat nimet sulivat joka kevät lumien mukana. Nyt pakolaiset saivat kuulla uusia nimiä, uusia ruhtinaskuntia: Niitä ympäröi metsä, niiden läpi virtasi joki, Suhiseva Laakso, Transilvania, Metsien Takainen. Siellä heidät neuvottiin eteenpäin, näytettiin lumikinosten läpi kulkevat tiet jotka veivät kohti lupausta, kohti Romanian valtakuntaa.

Se oli heimon päämäärää. He tiesivät paikan jossa on kultaisia kupoleita, paikan missä suuret pidot pidetään. Moni sinne oli halunnut, jumalisten juominkeihin, suuren synnin syöminkeihin. Ardarik koetti, tuo gootti, mennä väkisin, kutsumatta. Turhaan. Ei Metsien Takana kuultu yhdenkään palanneen siltä matkalta. Kniva, toinen gootti, varusti väkensä paremmin. Kun hänen ratsumiehensä liikkuivat, kohosi niin suuri pöly että se pimensi taivaan. Knivan korskuvat ratsut joivat Tonavasta Keisarin maljan.

Kai joku heille puurot keitti? – kysyi tytön äiti ilkeästi. Kuka kantoi vedet? Ei niistä lauluissa laulettu, mutta jokaisella keihäällä oli perhe, lapsia katras, oli hampaattomia ukkoja ja akkoja, vankkureita, rehua, karjaa. Sillä tiellä olivat vieläkin, pienet lapset ja suuret päälliköt, tuliterät miekat ja vanhat aurat. He vuodattivat verta, veivät kultaa, ottivat maata, hylkäsivät ne uudelleen, taistelivat ja jäivät sinne miehensyöjien maille lopulta kaikki.

Heimo asui nyt Metsien Takana. Vietti siellä monta pitkää talvea. Gootit kertoivat heimolle Romaniasta monta tarinaa, pelottelivat: ”Siellä on vastassa raudasta rakettu aita, teräksellä seivästetty, keihäsaita, terästarha, portit korkeat kuin taivaan pylväät. Porteilla sata miestä miekallista, tuhat rautaista oritta, haudat teille kaivettuna.”

Kuultuansa pohtimaan kokoontuivat heimon vanhimmat naiset, viisaat äidit, ja partasuut ukot, paljon muistavat. Mitä oli tehtävä? Käräjäkivillä istui myös kolmivuotiaan tytön äiti. Tytön nimi oli Rôksanê. Vaan mikä oli äidin nimi? Ei jaksa muistaa.

Vanhin ukoista nousi ja puhui pitkään siitä minkä tiesi ja muisti. Sauromatian ruhtinaista, maista, kultaisesta karjasta ja kurgaaneista, joihin edesmenneet laskettiin aseineen ja koruineen. Hän kertoi miten hunnit surmasivat ruhtinaan, ja sitä seuraavan, ja miten kaikki heidän poikansa ja tyttärensä he tappoivat. Silloin oli kevät, eikä koskaan hunnin jousi helähtänyt niin iloisesti.

Hunnien hyökkäys ikään kuin herätti sen kansan, ja herätessään kaikki tiesivät mistä oli kysymys. Sitä ennen kuolleet olivat niin kuin olisivat päässeet liian vähällä. Niin kuin he eivät olisi tulleet tietämään, että kuolemalla on nimensä. Eikä hunnin tarvinnut sitä itse sanoa. Sen nimi kulkee edeltä.

Heimon vanhat naiset päättivät että oli yritettävä. Oli jatkettava tietä etelään, mutta rauhassa, samaa tietä kuin monta heimoa aikaisemmin, nöyränä, Romaniaan. Väsyneenä vaelsi koko kansa jäisenä kohisevan suuren virran yli, ohitse terästarhojen ja kivisten pylväiden. Siellä, Romanian rajalla, möi koko heimo itsensä uudesta laidunmaasta orjaksi sukupolven ajaksi keisari Valerianukselle.

Se oli halpa hinta maasta, ja siltikin se kävi kalliiksi.

Keisari asutti koko heimon Tonavan varrelle Pannonian provinssiin, sillä se oli tyhjä juuri silloin, gootit olivat sen tehokkaasti tyhjentäneet. Heimo sai maat itselleen viljeltäväksi, jos he puolustivat sen rajaa myöhempiä tulijoita vastaan. Eikä se ollut helppoa, sillä tulijoita oli paljon ja usein heillä oli myös hyvät aseet. Knivan opit eivät menneet hukkaan goottien mailla Metsien Takana.

Kaksikymmentä heimon miestä pantiin vahtimaan Keisarin kultaista palatsia, vallan keskusta. Yö lankesi siellä nopeasti, tuuli kääntyi usein kantapäillään ja vaihtoi nimeä. Niin vaihtuivat vaihtuivat Keisarit, imperaattorit, kuin kuiskaus.

Valerianus palveli Aurinkoa, Voittamatonta. Mutta keisarin aurinkosilmät puhkaistiin ja hänen lihansa nyljettiin Persian satraappien iloksi kaukana idän tappotantereilla. Sota oli Romanian toinen olemus, eikä sille ollut loppua niin kuin ei ollut loppua Auringon loistolle maan yllä. Mutta Rôksanê palveli Kuuta, Neitsytjumalatarta, Metsästäjää. Hän oli kymmenen vanha.

Heimon uudet maat ulottuivat Corsiumista aina Alta Ripiaan asti. Rôksanê hoiti hevosia, keitti puuroa, kantoi vettä. Hän kasvoi nopeasti. Pian hänestä tulisi metsästäjä. Mutta sateet pilasivat sadon ja syyskylvön aikaan tuuli toi idästä ruton Pannoniaan. Lukemattomat sairastuivat. Rôksanên äiti haudattiin Triccianan kivikumpuun lähelle Dianan lähdettä. Vaan mikä oli äidin nimi? Ei jaksa muistaa.

Niin vierivät ajat. Tonava jäätyi, suli, jäätyi ja suli uudestaan, ja sen mukaan tulivat aina uudet keisarit, uudet sodat ja uudet nälkäiset heimot, jotka havittelivat samoja laidunmaita jotka Rôksanên heimo oli orjaniällä ostanut. Rôksanê varttui ja vahvistui. Nuorteat lihakset, kauniit kasvot, kauniit mutta kovat. Sopimuksen mukaisesti saapui Auringon poika Aurelianus hakemaan Pannoniasta uusia ratsastajia, säännöllisesti kuin Aurinko itse nousee ja laskee. Äidit antoivat Aurelianukselle kolmesataa hevosta ja ratsastajaa, joista Rôksanê oli paras. Hän oli kahdenkymmenen vanha.

Gootteja, vandaaleja, carpeja, juthungeja, iazygeja. Uusia nimiä, vanhoja nimiä. Tulijoita on vuosi vuodelta enemmän, eikä heillekään ole vieras Kuoleman, Hunnin, nimi. Tonavan pellot palavat ja Keisari jättää maat sen pohjoispuolella. Joki on nyt raja. Rôksanê näki miten se hakattiin marmoriseen tauluun 1025 vuotta jälkeen Kaupungin perustamisen, Postumius Quietuksen ja Junius Veldumnianuksen ollessa konsulina.

Rôksanê ei päässyt naimisiin. Hän seurasi Legioonaa, rautaan puettu nainen jonka käsi tottui puristamaan jousta ja keihästä, ei helkyttelemään lasta tai syleilemään miestä. Hän oli neitsyt, neitsytjumalalle nimetty, keisarille annettu, samaan aikaan orja ja kuningatar. Amatsonien perillinen Troijan perillisten rinnalla. Eikä kukaan kutsu Rôksanêa enää Rôksanêksi.

Sillä niin on asiat maan päällä säädetty, että sota on ikuinen, mahtava voima, se korventaa maan ja lihan kuin Voittamaton Aurinko jota keisarit palvovat, ja Legioona mahtava kone, miehensyöjä, joka sulattaa heimot ja kansat itseensä kunnes kukaan ei puhu enää omaa kieltään. Ja mille laitumille palaisivat enää keisarin amatsonit, kun perheet ovat hajonneet ja karja viety? Ei jaksa muistaa.

Kylän suurin kypärä

Ensimmäiset Ranskasta tilaamani roomalaiset varusesineet saapuivat postitse tiistaina, mutta minä sain siitä tiedon vasta perjantaina. Kuvassa on Deepeekan valmistama replika 1. vuosisadan lopun sotilaskypärästä, jota kutsutaan anglosaksien käyttämän Robinsonin typologian mukaan ”Imperial Gallic G”:ksi ja mannermaalla Weisenaun-tyypiksi. Alkuperäinen kalastettiin esille Reinistä ja sitä säilytetään nykyään Wormsin museossa. Suurin osa ehjinä löytyneistä sotilasvarusteista on ilmeisesti sotilaiden toimittamia uhrilahjoja.

Kypärä oli yksi tärkeimmistä legioonalaisen varusteista, ja kenties vaikein valmistaa. Tämän ajan kypärät valmistettiin yleensä takomalla yhdestä ainoasta metallikappaleesta, mikä vaatii melkoista taitoa. Imperial Gallic G on varsin edustava esimerkki aikansa sotilasteknologiasta. 100-luvulla näihin kypäriin asennettiin jälkikäteen Trajanuksen käymän Daakian sodan opetusten ansiosta ristikkäiset vahvistusraudat, jotka esiintyvät kaikissa myöhemmissä kypärämalleissa aina 200-luvun lopulle saakka, samalla kun niskasuojus kääntyi alaspäin ja leveni kohti hartioita.

Yleisesti ottaen tämän mallin kypärät kehittyivät yhä laadukkaammiksi ja suojaavimmaksi, kunnes 3. vuosisadan sotilasanarkian jälkeen ne katoavat tyystin. Osittain ne korvasi sarmaateilta ja persialaisilta omaksuttu ”spangenhelm”, yksinkertaisempi ja halvempi rautainen potta, joka pysyikin käytössä koko keskiajan.

Paketin mukana tuli myös 300-luvun lopulla muotiin tullut germaanihenkinen vyö. Vyö on tajuttoman leveä ja painava kaikkine pronssitöineen. Aikaisemmat sotilasvyöt olivat kapeita ja taidokkaita, tässä panostetaan pelkkään raakaan näyttävyyteen.

Viimeisenä, mutta ei vähäpätöisempänä, roomalainen ratsuväen miekka eli spatha. 200-luvun kuluessa myös roomalainen jalkaväki omaksui pidemmän miekan ja lopulta korvasi lähes täysin lyhyemmän, 60-senttisen gladiuksen. Spathan oli selvästi pätevä ase, sillä se säilyi ammattisotilaan perusaseena Euroopassa keihään ohella juurikaan muuttumatta aina viikinkiajan loppuun saakka eli lähes tuhannen vuoden ajan. Varhaiskeskiajan pitkiä miekkojakin kutsuttiin yleisesti spathoiksi, ja se on jäänyt elämään romaanisten kielten ”miekkaa” tarkoittavana kantasanana: Italiaksi spada, espanjaksi espada, ranskaksi épée.

Hurskasta arkeologiaa

Joku aika sitten netissä uutisoitiin Vatikaanin arkeologien löytäneen Rooman katakombien ennen tutkimattomista osista 1 000 luurankoa. Ruumiit oli ilmeisesti pinottu päällekkäin, mikä antaisi ymmärtää että kyseessä on joukkohauta. Kaikkein ihmeellisintä uutisessa oli kuitenkin se, että siinä väitettiin alkuperäisten tekstiilien säilyneen luurankojen ympärillä. Ruumiit oli balsamoitu ja puettu kalliisiin kultalangalla päärmättyihin toogiin. Koko löytö on uutisen mukaan ajoitettu 1. vuosisadalle, mutta millä perustein, ei siitä selviä.

Ajanlaskun alun tienoilla roomalainen yläluokka suosi polttohautausta; ruumishautaus tuli muotiin vasta hieman myöhemmin. Tämän perusteella Vatikaanin arkeologeilla on jo selitys valmiina: Ruumiit ovat keisari Neron vainoissa menehtyneitä kristittyjä marttyyreitä. Katolinen kirkko on pitänyt myös huolta siitä, ettei puolueettomia tutkijoita ole päästetty paikalle. Juttu haiskahtaa jo peninkulman päähän hurskaalta petokselta.

Löytöä ei ole uutisoitu muualla kuin italialaisissa sanomalehdissä ja the Scotsmanissa, johon netissä olevat lähteet viittaavat. Tekstiilien säilyminen on kaikkein kummallisinta ja epäilyttävintä. Tähän mennessä roomalaisaikaisia vaatteita on säilynyt ainoastaan Faijumin ja Dura-Europoksen kaltaisissa äärimmäisen kuivissa aavikko-olosuhteissa. Mikäli tieto kuitenkin pitää paikkaansa, kyseessä olisi mullistava löytö ja tekstiilihistorian sensaatio vailla vertaa, jonka kuvittelisi päätyvän nopeasti esim. Archaeologyn sivuille.

Hurskaalla arkeologialla on taipumus päättää tutkimustulokset etukäteen. Tällaisen tutkimuksen perimmäinen motiivi on tietenkin todistaa oman uskonnon paikkaansapitävyys. Israelissa sekä juutalaiset että kristityt arkeologit ovat jo vuosikymmenien ajan etsineet todisteita siitä, että Raamattu on totta ja jumalan sanaa. Raflaavimmat löydöt, kuten Jaakobin sarkofagi, ovat yleensä johdonmukaisesti paljastuneet väärennöksiksi. Hurskaiden arkeologien suojeluspyhimys voisi olla keisari Konstantinus Suuren äiti Helena, joka 300-luvulla ensimmäisenä suoritti kaivauksia Jerusalemissa – ja löysi Jeesuksen ristin, minkä muunkaan!

Ilmiö on tunnettu myös sekulaarilla puolella, missä uskonnon korvaa teoria. Eräs kuuluisa arkeologi taisi tokaista, ettei kukaan ole todellinen tieteentekijä ennen kuin on joutunut hylkäämään oman lempiteoriansa löytöjen valossa. Lehdistöllä – ja joskus tutkijoillakin – on markkinointiteknisistä syistä tapana liittää esinelöydöt johonkin tunnettuun historian henkilöön. Se on myös kätevä tapa puhua esineistä, joihin muuten pitäisi viitata vain jollain obskuurilla arkistonumerolla. Minulle se tuo mieleen lähinnä katolisen kirkon reliikit, joille arvoa antaa juuri yhteys tunnettuun henkilöön, ei esine itse.

Mutta takaisin katakombeihin… Jos kyseessä on todellakin 1. vuosisadan hautaus, ruumiit tuskin ovat kristittyjä. Epäilen vahvasti, oliko miljoonakaupungissa tuolloin edes yhteen laskettuna tuhatta kristittyä. Tietämämme mukaan ensimmäiset kristityt olivat lähinnä juutalaisia käännynnäisiä ja kreikkalaisia, orjia tai alempaa keskiluokkaa: Vähittäiskauppiaita, kievarinpitäjiä ja muuta väkeä, jotka tuskin pukeutuivat kultaiseen toogaan edes hautajaisissaan. Ruumiit saattavat tietysti olla Rooman juutalaisia, tai muita rikkaita joita surmattiin Neron vainoissa. Tai ehkä he olivat kulkutaudin uhreja? Luissa ei uutisen mukaan ole näkynyt väkivallan merkkejä. Jäämme odottamaan, tuleeko asiassa vielä lisävalaisua, vai jääkö tämäkin obskuurien internetissä kiertäneiden uutisankkojen eläintarhaan.

Nuori Augustus


Marmoria lihaksi, otos III

Marmoria lihaksi -kokeilu jatkuu. Tällä kertaa uhrina on Octavianusta esittävä rintakuva. Suetonius kertoo että hän oli laiska ajattamaan partaansa ja että hänellä oli sopusuhtaiset piirteet ja vaaleahko mutta hieman kähärä tukka, mitä ikinä se latinalaisten mittapuulla tarkoittaakaan. Kenties minun olisi pitänyt antaa Octavianukselle hiekanvaaleat tai vaaleanruskeat hiukset, mutta tummempi näytti paremmalta. Eivät ihan mustat ole kuitenkaan.

Κωνσταντινούπολη, 1453


Ristiretkeläiset saapuvat Konstantinopoliin. Eugène Delacroix, 1840 (Musée de Louvre)

”Sydämeni tiesi, että palaamaton Bysantti sammuvassa loistossaan kokoontui viimeisen kerran vihkiytyäkseen kuolemaan.”

Näin kirjoitti päiväkirjaansa Johannes Angelos valmistautuessaan viimeiseen messuun Hagia Sofian kirkossa v. 1453, Mika Waltarin samannimisessä historiallisessa romaanissa. Johannes Angelos on intohimoinen rakkaustarina ja tutkielma kuolemaan valmistautumisesta. Se on nyt myös erityisen ajankohtainen.

29. päivänä toukokuuta vuonna 6961 maailman luomisesta, 1453 Kristuksen syntymästä ja 831 Muhammedin paosta Medinaan sulttaani Mehmet II:n satatuhatpäinen armeija valloitti Konstantinopolin. Itä-Rooman viimeinen keisari Konstantinos XI Palaiologos kaatui purppurasaappaat jalassaan. Se oli yhden maailmanajan loppu ja toisen alku, vaikka se ei tietenkään tapahtunut juuri silloin, ja sinä hetkenä.

Oikeastaan Konstantinopolis kukistui etuajassa. Jos kosmista käsikirjoitusta olisi noudatettu tarkalleen, sopivampi loppu olisi ollut vuonna 1492, koska se on bysanttilaisen ajanlaskun mukaan 7000 jälkeen maailman luomisen, ja kreikkalaiset olivat varmoja että maailmanloppu koittaisi silloin. Yksi vuosituhat jokaista luomisen päivää kohti, jonka jälkeen maallinen imperium palaisi tuhkaksi ja koittaisi Kristuksen valtakunta.

Sen sijaan vuosi 1492 muistetaan tarpeettomasti siitä, että Kolumbus eksyi silloin ohi Intiasta, eikä esimerkiksi siitä että sinä vuonna juutalaiset karkotettiin Espanjasta Hollantiin, mikä epäsuorasti vaikutti Hollannin kukoistavan kauppamahdin syntyyn. Omana aikanaan 1492 muistettiin siitä, että Granada, viimeinen muslimien tukikohta länsi-Euroopassa, antautui silloin. Espanjan Al-Andalusian muslimivaltioiden historia kulkee analogisesti Itä-Rooman rinnalla: Molemmat hupenevat uuden ajan sarastaessa kuin unet päivänkoiton jälkeen.


Mehmed II el-Fatih (1432-1481), muslimien sulttaani, roomalaisten caesar ja turkkilaisten kaani.

Ottomaanit eli osmani-turkkilaiset olivat granadalaisten tavoin muslimeja, mutta pyrkimyksissään kovin erilaisia. Miten Mehmet olisi ehtinyt unelmoida Al-Andalusian haaveellisten ja laiskanpulskeiden runoilijoiden tavoin kamferiluomista ja sahramisilmistä, kun hänen piti järjestää suurvallan asioita, johtaa sotia, perustaa kouluja, tarkastaa tykkejä ja palkita janitsaareja. Mika Waltarin Johannes luonnehtii Konstantinopolin puolustusta johtavalle palkkasoturi Giustinianille Mehmetiä ”uudeksi ihmiseksi”, joka aloittaa uuden aikakauden. Mehmet on ”maan hallitsijoita, yön hallitsijoita, jotka uhmassaan ja ylpeydessään hylkäävät taivaan ja valitsevat maan”.

Tai ehkä kuva on hieman vääristynyt. Ehkä meille on vain kerrottu Al-Andalusian dekadenssista samalla tavalla kuin meille on kerrottu itäroomalalaisten rappiosta, petollisista ja julmista kreikkalaisista jotka juonittelevat kuin jesuiitat (haa!) milloin eivät ole sotkeutuneet suitsukkeentuoksuiseen mystiikkaansa. Se on bysanttilaista, ja Waltarikin tekee sen rikkeen että antaa Johannes Angeloksensa puhua Bysantista, vaikka koko sana on kirous: Bysantti on uuden ajan keksintö, valistusfilosofien historiaan projisoima kummitus. Sen loivat de Montesquieu pamfletissaan Consideration sur les causes de la grandeur des Romains et de leur décadence ja Gibbonin Decline and Fall of the Roman Empire, ja niissä moukaroitiin länsimaiseen tietoisuuteen ajatus rappeutuvasta Roomasta joka jatkoi dekadenssiaan läpi keskiajan ja joka oli täysin vastakkainen niille arvoille, joita länsieurooppalainen valistus arvosti.

”Bysanttia” ei siis historiallisessa mielessä koskaan ollut. Kadonneen Konstantinopolin asukkaat mielsivät itsensä roomalaisiksi (rhomaioi) ja valtakuntansa Romaniaksi, millä nimellä se oli tunnettu jo yli tuhannen vuoden ajan aina jostain 200-luvun lopulta lähtien. Arvelen, että se tapahtui siinä vaiheessa kun keisari Caracalla lahjoitti Rooman kansalaisuuden kaikille valtakuntansa vapaille asukkaille ja Rooma kaupunkina menetti sen etuoikeutetun aseman, joka sillä oli pitkään ollut. Tarkkaan ottaen ei pitäisi puhua edes itäroomalaisista, sillä oli vain yksi Rooman valtakunta, basileia tôn rômaiôn, joka oli luonteeltaan ikuinen ja jakamaton, ja joka ei missään vaiheessa lakannut vaatimasta itselleen sille kuuluvia territorioita.

Niin ei tehnyt myöskään Mehmet II joka antoi laillisesti kruunauttaa itsensä roomalaisten caesariksi, Kayser-i-Rüm. Turkkilaiset ottivat haltuunsa Itä-Rooman valtakunnan alueet ja sen hallintobyrokratian, mutta Mehmet haaveili yhdistävänsä koko muinaisen Rooman valtakunnan uudelleen yhdeksi kokonaisuudeksi jota hallittaisiin Konstantinopolista käsin. Mehmet oli vasta 21-vuotias, hänestä povattiin oman aikansa Aleksanteri Suurta. Hän valtasi Balkanin ja eteni vastustamattomasti jo kohti Rooman kaupunkia, ja vain luoja tietää miten lähellä hän olikaan unelmansa toteuttamista.

Sen teki tyhjäksi albaanien kapina turkkilaisten selustassa. Paavi Pius II:lla oli näppinsä pelissä; kiitokseksi työstään kristikunnan puolustamiseksi hän nimitti albaanien sankarin Skandërbegin – Aleksanteri hänkin – Kristuksen esitaistelijaksi, Athleta Christi. Ja Rooma jäi jälleen yhdistämättä…

Digressio: Turkki ja Eurooppa

Nykyään on tapana kiinnittää historiassa huomiota kontinuiteettiin, jatkuvuuteen, ja on totta että juuri Ottomaanien Turkki – ei Venäjä – on maantieteellisesti ja poliittisesti Rooman perillinen. Ottomaanien valtakuntaa hallittiin sen luhistumiseen v. 1923 asti Konstantinopolista käsin. Vasta Mustafa Kemal Atatürk kansallisti kaupungin nimen Istanbuliksi. Kun Turkkia on nyt poliittisista ja sotilaallisista syistä lobbattu Euroopan Unionin jäseneksi, on Turkin jäsenyydelle myös haluttu keksiä historiallisia perusteita. Jotkut ovat jopa nähneet Ottomaanien turkkilaisvaltakunnassa suvaitsevaisen ja monikulttuurisen ihannevaltion piirteitä. Ottomaanien uskonnollinen suvaitsevaisuus oli kuitenkin jotain muuta kuin mitä nykyään asialla ymmärrettään. Se on nähtävä oman aikansa kontekstissa.

Ottomaanien valtakunnassa verot lankesivat ei-muslimien maksettavaksi. Balkanilla talonpojat olivat yhteisvastuullisia veron suorittamisessa. Mitä useampi kääntyi islamiin, sitä suurempi verotaakka lankesi jäljelle jääneiden kontolle, mikä luonnollisesti murensi nopeasti loppujenkin vakaumuksen. Tämän vuoksi valtakunnassa jouduttiin jopa säätämään lakeja, jotka kielsivät islamiin kääntymisen tärkeimmillä veromailla. Koko valtio oli viritetty lähinnä mittavan sotakoneiston tyydyttämiseksi; kun uusia valloituksia ei enää saatu, loppuivat uudet veronmaksajat ja valtiontalous meni nenilleen.

Turkin eurooppalaisuus on maantieteellisesti ajatellen kytköksissä Itä-Traakiaan, maahan Bosporinsalmen länsipuolella jossa Konstantinopolikin sijaitsee. Ensimmäisen maailmansodan päättäneessä Sèvres’n sopimuksessa Ottomaanien imperiumi, ”Euroopan sairas mies” oli tarkoitus hajottaa tyystin kansallisiin osiinsa: Itsenäisyys Armenialle, Hejazille ja Kurdistanille, Kreikalle takaisin koko Traakia ja kreikkalaisten asuttamat alueet Anatoliassa. Mustafa Kemalin vallankumous ja turkkilaisten nationalistien vastarinta teki Sèvres’n tyhjäksi. Kreikkalaisten kärsittyä sotilaallisen tappion Turkki sai Lausannessa takaisin Itä-Traakian ja Anatolian – ja ne sillä on vieläkin. Sen sijaan kreikkalaisia noilta alueilta ei enää löydä.

Itä-Traakia on vain 5% Turkin valtion pinta-alasta, mutta nykyään se on maan tiheimmin asuttu kolkka. Sitä se oli myös Itä-Rooman valtakunnassa, jolloin sitä kutsuttiin Europan provinssiksi. Turkki ei siis vain ole Euroopassa, se pitää koko Eurooppaa hallussaan! Eurooppaan sen yhdistää myös roomalainen laki, johon koko länsimainen oikeuskäsitys pohjautuu. Se pantiin kirjoihin ja kansiin juuri Konstantinopolissa keisari Justinianuksen käskystä (Corpus Iuris Civilis).

Kreikkalaisten suhtautuminen menetettyihin maihinsa on kaksijakoinen. Se muistuttaa itse asiassa suuresti suomalaisten mielipiteiden jakautumista luovutetun Karjalan kysymyksessä. Kreikkalaisilla oli oma epäonninen ”Suur-Suomi -hankkeensa”: Megali Idea, kaikkien etnisten kreikkalaisalueiden yhdistäminen ja Itä-Rooman keisarikunnan restauraatio. Maailmansodan jälkeen Turkin ja Kreikan pyrkimys ”puhtaiden” kansallisvaltioiden luomiseen johti 1900-luvulle tyypilliseen murhenäytelmään eli mittaviin väestönsiirtoihin. Ne ovat suunnaton historiallinen katkos asutuksessa, sillä kreikkalaiset olivat sentään ehtineet asua Vähässä-Aasiassa kolme vuosituhatta. Ja siitä on kulunut vasta vähän yli 80 vuotta…

Vielä yksi kutkuttavan symbolinen yhteys nykyisen Euroopan Unionin, Turkin ja historiallisen Konstantinopolin välillä on ehdottomasti mainittava.


Neitsytjumalattaren kuunsirppi ja aamutähti Byzantionin rahassa

Megaralaisten perustaman Byzantionin asukkaat voittivat vuonna 339 eKr. taistelussa Filippos Makedonialaisen Artemis-jumalattaren taivaallisen merkin avulla, uskottiin (In hoc signo vinces!). Sen tähden neitsytjumalatar oli Byzantionin suojelija ja Artemiin kuunsirppi kaupungin virallinen tunnus. Kun kristitty Konstantinus I kuusisataa vuotta myöhemmin teki Byzantionista oman pääkaupunkinsa, jumalatar koki muodonmuutoksen Neitsyt Mariaksi, Konstantinopolin suojeluspyhimykseksi.

Pyhän Neitsyen kuunsirppi ja aamutähti säilyivät kaupungin tunnuksena halki aikakausien, kunnes 1453 ne periytyivät Itä-Rooman kuolinpesän mukana osmani-turkkilaisille. Artemiin merkistä tuli Ottomaanien lipussa islamin universaali symboli. Kaikki kristityt eivät silti halunneet luopuneet kuunsirpistä, ja siksi sen voi yhä löytää Konstantinopolin patriarkaatin lipusta.

Neitsyt Maria on myös Euroopan Unionin suojelupyhimys, ja Unionin lippuun on kuvattu Neitsyen 12 kultaista tähteä Marian sinisellä pohjalla. Johanneksen Ilmestyksessä (12:1) on kuukin mukana: ”Taivaalla näkyi suuri tunnusmerkki: nainen, jolla oli pukunaan aurinko, kuu jalkojen alla ja pään päällä seppeleenä kaksitoista tähteä”. Jos nämä Pyhän Neitsyen symbolit tulevaisuudessa jälleen yhdistyvät, syntyisikö siitä esimerkiksi jotain tämän kaltaista?

Epilogi ja preludi: 1204

Oliko 1453 historiallinen väistämättömyys? Gibbonin ja de Montesquieun Rooma-kuva muistuttaa myöhempää spengleriläistä filosofiaa valtioista orgaanisina yksilöinä, jotka syntyvät, kukoistuvat, vanhenevat ja kuolevat pois. Mutta Itä-Rooman historiaa ei luonnehdi niinkään jatkuva rappeutuminen kuin hämmästyttävä sitkeys ja elinvoimaisuus, jolla se selviytyi haasteesta toisensa perään. Ei ole mitään syytä olettaa, etteikö se olisi voinut selvitä myös turkkilaisten muodostamasta uhasta.

Satojen vuosien ajan se oli suojannut läntistä kristikuntaa muslimien ekspansiolta. Sitten vuonna 1071 keisari Romanus IV kärsi musertavan tappion turkkilaisille Manzikertissa. Pyhiinvaeltajien turvallisuus oli vaakalaudalla. Keisari Aleksios I pyysi lännestä sotilaallista apua alueittensa takaisinvalloittamiseksi vääräuskoisten käsistä. Jo alusta alkaen ristiretkeläisten ja itäroomalaisten välillä oli epäsopua ja väärinkäsityksiä.

Ristiretket olivat islamilaiselle maailmalle loppujen lopuksi vain väliaikainen, pieni vaiva. Itä-Roomalle ne olivat kuolemantuomio. Se tapahtui ortodoksisen ajanlaskun mukaan vuonna 6712 maailman luomisesta, 1204 Kristuksen syntymästä.

Keisarit vaihtuvat Konstantinopolissa kuin tuuli. Aleksios III nousi valtaistuimelle peribysanttilaiseen tapaan sokaistuaan ensin laillisen basileoksen, veljensä Isaakin. Vallasta syöstyn basileos Isaakin poika Aleksios Angelos oli paennut lankonsa Swaabian prinssin Filipin luokse. Sattumalta Filipin luona oli myös toinen sukulaispoika, Montferratin kreivi Bonifacius, jonka johtama neljäs ristiretkeläisarmeija majaili parhaillaan Illyrian Zarassa ilman ruokaa ja korviaan myöten veloissa venetsialaisille koronkiskureille. Ristiretken oli alunperin määrä suuntautua Egyptiin ja sitä kautta Pyhään maahan, jossa Jerusalem oli juuri jälleen menetetty muhamettilaisille. Aleksios lupasi maksaa ristiretkeläisten velat Venetsialle, mikäli Bonifacius auttaisi hänet ja isänsä takaisin keisarilliselle valtaistuimelle. Bonifaciuksen oli vaikeaa olla suostumatta.

Järjestely sopi myös venetsian doge Enrico Dandololle, jolla oli maksamattomia kalavelkoja keisarikunnan kanssa: Vuoden 1182 latinalaisvastaisissa mellakoissa Konstantinopolissa oli kuollut tuhansia venetsialaisia. Ristiretkeläisilläkään ei ollut valittamista, sillä keisari oli tehnyt sopimuksia vääräuskoisten ruhtinaan Saladinin kanssa. Kun venetsialaisten laivasto pyhiinvaeltajineen lähestyi pääkaupunkia, vallananastaja Aleksios III otti ja pakeni. Veljenpoika kruunattiin keisari Aleksios IV:ksi yhdessä isänsä Isaak II:n kanssa syyskuussa 1203.

Uudella keisarilla ei kuitenkaan mennyt yhtään paremmin. Keisarilliset raha-arkut kumisivat tyhjyyttään, eikä Aleksios Angelos voinut pitää katteettomia lupauksiaan. Lisäksi kaupunkilaiset vihasivat häntä ja hänen latinalaisiaan ja hyökkäilivät heidän kimppuunsa. Jotta laajemmalta väkivallalta kreikkalaisten, latinalaisten ja frankkien välillä säästyttäisiin, Aleksios IV lähetti liittolaisensa sotaleiriin Kultaisen sarven toiselle puolelle. Sekään ei auttanut. Joukko uskonvimmaisia alemanneja kävi pistämässä paikallisen moskeijan päreiksi, ja siitä syntyi tulipalo joka poltti puolet keisarillisesta pääkaupungista. Aleksioksen vastainen mielipide voimistui entisestään, kunnes yksi hänen hovinsa ylimyksistä, Aleksios Doukas Murtzuflos meni ja kuristi basileoksen hengiltä ja kruunattiin seuraavana päivänä nimellä Aleksios V väkijoukkojen hurratessa.

Nyt Bonifacius ja ristiretkeläiset hyökkäsivät venetsialaisten yllytyksestä täydellä voimallaan Konstantinopoliin ja murtautuivat sisälle Blakhernain palatsiin. Voitto tuli niin yllättäen, että valloittajat itse olivat pelästyneet ja keskeyttäneet etenemisensä illan suussa ja mahdollisen vastaiskun varalta sytyttäneet uuden tulipalon pitääkseen puolustajat loitolla. Mutta tiistaiaamuna koko kaupunki oli saanut tietää että vallananastaja Aleksios Doukas Murtzuflos oli yön aikana paennut sisämaahan. Umberto Econ romaanissa Baudolino hän kuvaa sitä näin:

Oman onnensa nojaan jätetyt, lyödyt kaupunkilaiset olivat kironneet tuon kruunun vohkijan ja patriarkan ja pappien johtamana saattueena matelivat nyt ristiretkeläisten edessä valmiina myymään itsensä seuraaville vallanpitäjille samaan tapaan kuin he olivat tarjonneet itseään edellisille. Kulkueeseen kuuluvat kantoivat ristejä ja Kristuksen kuvia, jotka kohosivat lähes yhtä korkealle kuin heidän huutonsa ja ruikutuksensa, mutta oli sulaa hulluutta toivoa armoa ristiretkeilijöiltä, joiden ei tarvinnut odottaa vihollisen antautumista tehdäkseen totta haaveesta, joka oli väikkynyt heidän mielessään jo kuukausien ajan: Polkea maan tasalle maailman suurin, kansoitetuin, äveriäin ja ylväin kaupunki ja jakaa voittosaalis keskenään.

Mitä sitten seurasi, ei varmaan ollut niin kuvainnollista kuin tämän tarinan aloittaneessa Eugène Delacroix’n maalauksessa. Naiset raiskattiin, kirkot häpäistiin. Kaikki irtilähtevä ryöstettiin. Hippodromilta irroitettiin se kultainen nelivaljakko, jolla keisari Konstantinuksen kulttikuvaa oli aikoinaan kuljetettu ympäri kaupunkia, ja rahdattiin Venetsiaan, jossa se tänäkin päivänä koristaa San Marcon katedraalia. Konstantinopolista ovat kotoisin myös Venetsian lukuisat leijonapatsaat.

Tulipalo murensi aikaa uhmanneet roomalaiset palatsit ja forumit. Se söi Feidiaan veistämän Zeun patsaan, joka aikoinaan oli istunut Olympiassa; se muutti tuhkaksi kirjastot, joiden menetys oli maailman kulttuuriperinnölle ja historian tuntemukselle yhtä suuri kolaus kuin Aleksandrian kirjaston palo. Vuoden 1453 osmanivaltauksenkin yhteydessä katosi surullinen määrä kaikkea korvaamatonta. Pyhän Vapahtajan kirkosta tuhottiin Pyhän Jumalanäidin ikoni, jonka uskottiin olevan itsensä Luukkaan maalaama ja jota pidettiin koko Bysantin kauneimpana ja pyhimpänä. Mutta se Konstantinopoli, johon Mehmet II:n bassibašuukit tunkeutuivat, oli totta puhuen jo valmiiksi raunioina.

Toisen tappio on toisen voitto. Konstantinopolin häviöstä hyötyi Italia. Monet oppineet pakenivat kaupungin hävitystä länteen, vieden kirjansa mukanaan. Se, mitä ei saatu Konstantinopolista, löytyi arabiankielisistä käännöksistä. Antiikin kirjallisuus ja kulttuuri löydettiin uudelleen, se oli rinascimenton alku…

Oppikoon kukin tästä mitä haluaa.

Aiheesta lisää:

Diana Nemorensis


Albanovuorilla, kolmekymmentä kilometriä Rooman eteläpuolella, sijaitsee Nemi, pyhä kraaterijärvi, Dianan peili. Sitä ympäröivät kerran tiheät vihreät lehdot; pohjoisrannan korkean kallion alla oli temppeli, järven kaikkein pyhin. Sen jumalatar oli Diana Nemorensis, kuutar, ikuinen neitsyt, villieläinten, kesyttömän luonnon, synnytyksen ja lasten suojelija. Muinainen pyhäkkö kuului Arician kaupungille ja oli yhteinen kaikille latinalaisille kansoille. Ajanlaskun alun tienoilla sinne tehtiin pyhiinvaellusmatkoja kaikkialta Italiasta, miksei kauempaakin.

Roomalaiset kunnioittivat Dianan lehtoa suunnattomasti. Muuten viivasuoraan kulkeva Via Appia tekee sen kohdalla toisen kahdesta kuuluisasta mutkastaan. Vuoret tai laaksot eivät saaneet insinöörejä luopumaan linjauksestaan, mutta Arician pyhä Diana sai.

Anatomisia terrakottavotiiveja

Jumalattarelta haettiin apua monenlaisiin ongelmiin. Sillä uskottiin olevan parantavia voimia, päätellen lukuisista Arician Dianalle uhratuista anatomisista votiivilahjoista. Näitä merkillisiä terrakottauhreja joko annettiin parannusjumalille huomion kiinnittämiseksi sairaaseen ruumiinosaan tai sitten omistettiin jumalalle vaivan parannuttua. Enemmistö anatomisista votiivilahjoista on raajoja ja silmiä, mutta joukossa on myös sukupuolielimiä ja jopa sisäelimiä (kohtuja, maksoja, mahalaukkuja).

Kenties Dianaa palvottiin auringon laskettua, jolloin täysikuu saattoi hopeoida Nemi-järven peilityynen pinnan? Nemin yliluonnollisen kauniilla lehdolla oli kuitenkin synkempi puolensa. Dianan pyhäköillä oli perinteisesti asyylioikeus, eli niistä turvaa etsineet rikolliset ja karanneet orjat saivat turvapaikan. Mutta Nemi-järven temppeliä oli hallinnut ikimuistoisista ajoista lähtien pappi ja uhrikuningas, Rex Nemorensis, joka odotti miekka kädessä omaa murhaajansa, ja josta Macaulay runoili 1800-luvulla seuraavasti:

The still glassy lake that sleeps
Beneath Arica’s trees –
Those trees in whose dim shadow
The ghastly priest doth reign
The priest who slew the slayer
And shall himself be slain

Nemin kuningas oli karannut orja, joka oli tappanut edeltäjänsä kaksintaistelussa onnistuttuaan ensin poimimaan Dianan pyhäköstä kultaisen oksan. Uusi pappi omisti elämänsä jumalattarelle ja eli lehdossa kunnes joku uusista yrittäjistä onnistui surmaamaan hänet. Roomalaiset kirjailijat pitivät muinaista perinnettä barbaarisena, mutta se pysyi käytössä ainakin ensimmäisen vuosisadan loppuun asti. Kristuksen kuoleman aikoihin Nemi-järven pyhäkön merkitys ulottui jo latinalaisia piirejä laajemmalle, kun sinne perustettiin Isiksen ja Bubastiksen temppelit. Kenties Diana Nemorensiksen piirteet siirtyivät tuhatnimiselle Isikselle, joka oli jokainen nainen ja jokainen jumalatar.

Roomassa Isiksen palvojia vainottiin aluksi ja jopa ristiinnaulittiin, mutta lopullisen hyväksyntänsä tämä jumalatar sai nuoren keisari Caligulan aikana. Caligula oli ensimmäinen Rooman hallitsija, joka vihittiin Isiksen mysteereihin. Eräänä oudoista päähänpistoistaan hän rakennutti pienelle Nemi-järvelle kaksi suunnattoman yleellistä laivaa: Ensimmäinen oli kelluva palatsi, toinen Isikselle omistettu temppelilaiva. Nemi-laivojen kronologia on puutteellinen, mutta ilmeisesti ne ryöstettiin ja upotettiin keisari Neron murhaa seuranneessa sekasorrossa.

Caligulan laivat saatiin nostettua järvestä Mussolinin toimeksiannosta vuosina 1929-1932. Kansanperinne oli säilyttänyt tietoa ihmeellisten laivojen olemassaolosta läpi keskiajan. Jo vuonna 1447 kardinaali Colonna ja arkkitehti Alberti olivat aloittaneet laivojen etsimisen, mutta ne olivat sukeltajille liian syvällä. Epäonnistuneet yritykset 1535, 1827 ja 1895 lähinnä vain vaurioittivat hylkyjä. Myös paikalliset asukkaat yrittivät kalastella aarteita hylyistä. Lopullisen suurtyön suoritti Guido Ucelli Italian kulttuuri- ja laivastoministeriöiden ja teollisuuspamppujen tuella. Nemi-järvi valutettiin tyhjäksi muinaista etruskien rakentamaa ylijuoksutustunnelia käyttäen, ja laivat saatiin nostettua kuivalle maalle jossa niiden ympärille rakennettiin museo.

Laivat olivat suunnattoman kokoisia. Enimmäinen alus oli pituudeltaan 71,2 metriä (67,3 m vesirajassa) ja leveydeltään 20 metriä. Sen perä kaartui kalanpyrstömäisesti ylöspäin. Muodoltaan alus vastasi täysin sitä mitä kuvallisten lähteiden perusteella tiedämme keisariajan laivoista. Toinen laiva oli pituudeltaan 73 metriä (68,9 m vesirajassa) ja 14,4 metriä leveä. Kumpaakaan ei oltu tarkoitettu purjehdittavaksi tai soudettavaksi avovesillä sillä ne olivat rakenteeltaan keveitä; kuitenkin niiden varustelu merikelpoiseksi oli huippuluokkaa. Alusten tasasaumaiset rungot oli päällystetty pietyllä villalla ja 3 mm paksulla lyijykerroksella rungon suojaamiseksi laivamadoilta, merirokolta ja muilta meriveden aiheuttamilta ongelmilta. Guido Ucelli testasi yhteistyössä Italian laivaston kanssa alusten malleja vesillä ja havaitsi, että rungoilla oli hyvin alhainen kitkakerroin.

Kummassakin laivassa oli ollut useita rautaisia ja lyijyisiä ankkureita, jotka olivat kehittynyttä kokoontaitettavaa mallia. Iso-Britannian amiraliteetti otti tämän ankkurityypin käyttöönsä ensimmäisenä vasta 1830-1850, jonka vuoksi sitä on kutsuttu ”amiraliteettiankkuriksi”.

Yllätykset eivät jääneet tähän. Lyijypinnoitteen kiinnitykseen käytetyt naulat olivat lähes puhdasta elektrolyyttistä kuparia, mikä kertoo roomalais-helleenisen metallurgian todellisesta tasosta. Toisesta aluksesta löytyi myös useita pronssisia kuulalaakereita. Ucellin mukaan laivassa on ollut jonkinlaisia suuria pyöriviä koneistoja, mutta minkälaisia?

Valitettavasti Nemi-järven jättiläislaivat ehtivät levätä kuivalla maalla museossaan vain kahdenkymmenen vuoden ajan. 1944 Albano-vuoret joutuivat taistelutantereeksi vetäytyvien saksalaisten ja liittoutuneiden joukkojen välillä, ja museo laivoineen paloi poroksi. Suunnattomista hylyistä ei jäänyt jäljelle kuin hiiltä ja tuhkaa. Vuonna 1999 perustettu Dianae Lacus -säätiö on ottanut tehtäväkseen replikoida toisen Caligulan aluksista, mutta ainakin projektin nettisivut ovat jämähtäneet vuoteen 2002. Toivottavasti tahtoa ja rahaa riittää jumalattaren nimeä kantavan kunnianhimoisen työn viemiseksi loppuun. Kenties riittävä votiivilahja auttaisi…?