Obeliskitarinoita

Antiikin Roomassa oli 13 obeliskia. Alkuperäiset egyptiläiset obeliskit, jotka saattoivat olla jopa 30 metriä korkeita, liittyivät aurinkokulttiin ja seisoivat pareittain temppelin edessä. Liitettyään Egyptin lopullisesti Rooman valtakuntaan keisari Augustus siirrätti kaksi obeliskia (Solare ja Flaminio) Heliopoliista Roomaan.

Ensimmäisestä tuli Augustuksen suunnattoman aurinkokellon viisari, gnomon. Myöhemmin ikuista kaupunkia koristelivat ryöstetyillä obeliskeilla mm. keisarit Caligula, Diocletianus ja viimeisenä Constantius II. Koska egypti oli pysyvästi muotia, kuvaan ilmestyivät pian roomalaiset obeliskikopiot. Keisari Hadrianuksen rakastajalleen Antinoolle pystyttämän obeliskin siirrätti auringonjumalan kultin Roomaan perustanut Elagabalus. Toinen Voittamattoman Auringon valittu, keisari Aurelianus, teetätti peräti kolme obeliskikopiota.

Obeliskien ja muiden suurten rakennuskivien siirtämiseen tarvittiin tietenkin aivan erityistä teknologiaa. Kivien pystyttämisessä käytettiin apuna elefantteja. Vanhempi Plinius kertoo miten keisari Caligula tuotti Egyptistä obeliskin Vatikaanin uuden sirkuksen (Circus Gaii et Neronis) spinaa varten jättiläiskokoisella ihmelaivalla (mirabilis navis). Vuosisatojen saatossa ei Caligulan obeliski ole kauaksi karannut: Se seisoo yhä Vatikaanissa, Berninin suunnittelemalla P. Pietarin aukiolla, jonne paavi Sixtus V sen siirrätti vuonna 1586 Domenico Fontanan avulla.

25 metriä korkean obeliskin painoksi on mitattu 322 tonnia ja se seisoo 174 tonnia painavalla punagraniittisella jalustalla, joka sekin on kuljetettu obeliskin mukana Egyptistä. Kuljetuksen aikana obeliski kelkkoineen pötkötti pitkällään kannella, jalusta mahdollisesti lastiruumassa. Kansilastia tasapainottamaan otettiin ruumaan 130 000 modiusta linssejä, joten Caligulan jättiläinen kykeni kuljettamaan ainakin 1300 tonnia tavaraa. Aluksen todellinen lastauskyky lienee ollut vieläkin suurempi.

Ihmelaiva oli ilmeisesti niin iso, ettei sen ylläpito ollut kannattavaa, sillä Caligula jätti sen turistinähtävyydeksi Puteolin satamaan. Hänen setänsä ja seuraajansa keisari Claudiuksen aikana laiva täytettiin vulkaanisella luonnonsementillä pozzuolanalla ja upotettiin Rooman uuden sataman aallonmurtajan perustukseksi. Sementoidun laivanrungon päälle rakennettiin lopulta Faroksen tyylinen suuri majakka.

”Ostian sataman hän valmisti rakennuttamalla sen suojaksi aallonmurtajan oikealle ja vasemmalle puolelle ja sijoittamalla edustalle möljän syvään veteen. Pohjustaakseen tämän laiturin hän antoi ensin upottaa laivan, jossa suuri obeliski oli tuotu Egyptistä, ja tukea sen alusvaajoilla…” (Suetonius, Claud. 20.3, suomennos J. A. Hollo).

Kaksi vuosituhatta myöhemmin liittoutuneet käyttivät samaa taktiikkaa Normandiassa: Maihinnousevat joukot upottivat kuljetusaluksensa Normandian rannikolle luodakseen keinotekoisen aallonmurtajan väliaikaiseen satamaansa. Yhtä kaikki Caligulan ihmelaiva häilyi toden ja tarun rajamailla kunnes vuosina 1957-60 tehdyt arkeologiset kaivaukset Portus Claudiuksessa paljastivat aallonmurtajan alta sementoituneiden laivojen jäännökset.

Yhden suunnattoman aluksen lisäksi aallonmurtajasta löytyi merkkejä myös pienemmistä laivoista. Otello Testaguzza on määrittänyt valujälkien perusteella Caligulan jättiläislaivalle pituudeksi 95-104 metriä (90 m vesirajassa) ja leveydeksi 20,3 metriä. Testaguzzan laskelmien mukaan laivalla on ollut massaa peräti 7 400 bruttorekisteritonnia!

Caligulan laiva ei kuitenkaan ollut ainoa laatuaan. Pliniuksen mukaan myös keisari Augustuksen obeliskien kuljettamiseen käytetty erikoisrahtialus oli asetettu näytteille Puteoliin, jonne se sai myös jäädä senkin jälkeen kun Caligulan ihmelaiva lähti viimeiselle matkalleen kohti Portusta. Aluksen myöhempiä vaiheita ei tunneta.

Historia tuntee vielä yhden kirjallisen jättiläislaivan, jota käytettiin samaan tarkoitukseen. Rooman suurin obeliski, faarao Thutmosis III:lle alun perin kuulunut 32½ metriä korkea punagraniittinen Obeliscus Constantinii tuotiin kaupunkiin 357 jKr., samana vuonna jolloin Voiton alttari poistettiin senaatin curiasta. Ammianus Marcellinus kertoo että jo Augustus oli tuuminut sen ryöstämistä pääkaupunkinsa koristukseksi, mutta obeliski sijaitsi pyhitetyllä maaperällä eikä keisari tahtonut siihen kajota. Konstantinus Suurella ei ollut moisia estoja vaan hän antoi raastaa sen paikoiltaan ja tuoda Thebasta Aleksandriaan merimatkaa odottamaan.
Ennen kuin obeliski ehti perille, Konstantinus kuitenkin otti ja kuoli.

Obeliski unohtui Aleksandrian satamaan kahdeksikymmeneksi vuodeksi, kunnes keisarin poika Constantius II otti urakan hoitaakseen. Obeliskin kuljettamiseksi rakennettiin ”ennennäkemättömän suuri laiva, jota souti kolmesataa miestä”. Oli kyseessä sitten Marcellinuksen retorinen tehokeino (Plinius sanoi samaa Caligulan laivasta) tai sitten ei, kolmikymmenmetrisen obeliskin siirtäminen Roomaan ja pystyttäminen Circus Maximukselle oli aikansa mittapuulla jättiläismäinen urakka.

Joka tänä päivänä käy Roomassa, voi bongata vielä yhden mielenkiintoisen antiikin äpärälapsen jota poliittinen korrektius ei ole onneksi saanut siivottua historian roskakoriin. EURin kaupunginosassa, Mussolinin forumilla (nykyään: Foro Italico) seisoo vuonna 1932 pystytetty modernistinen obeliski. Kissankokoiset kirjaimet julistavat yhä perustajansa augustuslaista agendaa: Mussolini Dux.


Laivavertailu kaavakuvana

Roomalaisesta uskonnosta yleisesti


Kuva: Vettiusten talon kotialttari (lararium)

Kristinoppi ei ollut ainoa profeetan antamaan ilmoitukseen, pyhiin kirjoituksiin ja uskoon perustuva kultti antiikin Roomassa, mutta se loppujen lopuksi hävitti tai sulatti itseensä kaikki edeltävät uskonnon harjoituksen muodot. Se tapahtui niin tehokkaasti, että itse uskonnon määritelmä muuttui. Myös Suomen lain mukaan viralliseksi uskonnolliseksi yhteisöksi halajavalla on oltava uskontunnustus, tms. teksti. Tämä on ollut uuspakanoille melkoinen ongelma. Tuon mukaan myöskään antiikin Rooman virallinen uskonnollisuus, religio romana, ei saisi nykyään lain suojaa. Uskonnon määritelmiä on toki monia. Tässä niistä yksi:

1 A state of life boud by monastic vows . . . 3 Action or conduct indicating a belief in, reverence for, and desire to please, a divine ruling power, the exercise or practice of rites or observances implying this . . . 4 A particular system of faith and worship 5 Recognition on the part of man of some higher unseen power having control of his destiny, and as being entitled to obedience, reverence, and worship; the general mental and moral attitude resulting from this belief . . . personal or general acceptance of this feeling as a standard of spiritual and practical life.

Shorter Oxford English Dictionary (3rd ed.)

Eurooppalaisena pakanauskontona religio romanalta puuttuvat kaikki edellä kursivoidut uskonnon tunnuspiirteet. Roomalainen uskonto oli uskonto vailla ilmoitusta, ilman pyhää kirjaa, dogmaa tai oikeaa oppia. Ortodoksian sijaan keskeinen vaatimus oli ortopraksia, perinteen välittämien rituaalien oikea noudattaminen, joka muodosti uskonnonharjoituksen ytimen. Perinteen pikkutarkka seuraaminen ei estänyt roomalaista uskontoa kehittymästä ja sulauttamasta itseensä uusia aineksia, sillä avoimuus oli itsessään osa roomalaista traditiota. Se ei myöskään estänyt vapaata spekulointia jumalien, uskonnon ja maailman luonteesta. Itse asiassa roomalainen uskonto ei edellytänyt minkäänlaista uskoa, kuten se nykyään ymmärretään.

Roomalaisten jumalat eivät olleet kiinnostuneita siitä, uskottiinko heihin. Ei hallituskaan vaadi kansalaisia rakastamaan itseään, vaan noudattamaan lakia ja sopimuksia. Jumalat odottivat, että ihmiset antoivat heille säädetyt kunnianosoitukset. Mikäli jumalten rauha (pax deorum) rikkui, se näkyi ihmisten maailmassa kulkutauteina, sotina ja onnettomuuksina. Vastavuoroisuusperiaatteen mukaisesti myös jumalilla oli velvollisuutensa, ja ihmiset saattoivat sekä uhkailla, maanitella että lahjoa niskuroivia jumalia kuin pieniä lapsia. Ei voitane puhua roomalaisista uskovista. Osuvampi sana voisi olla roomalaisen uskon noudattaja.

Uskonnollisten velvollisuuksien hoitoon ei välttämättä kuulunut henkilökohtaista valintaa tai hengellistä kokemusta. Ihmiset palvelivat jumalia sukupuolensa, sukunsa, heimonsa, sosiaaliryhmänsä, ammattikuntansa ja kansalaisuutensa mukaan. Yleisesti ottaen eri sosiaaliryhmään kuuluvat ihmiset eivät voineet kuulua samaan kulttiyhteisöön (tosin poikkeuksiakin oli). Statuksen muuttuessa oli vain loogista, että uskonnonharjoituskin muuttui. Roomalainen uskonto oli sosiaalinen uskonto, jolle yksilölle oli merkitystä vain yhteisön jäsenenä. Itse asiassa voisi sanoa ettei edes ollut olemassa mitään yhtä roomalaista uskontoa vaan koko joukko roomalaisia uskontoja, yhtä monta kuin oli roomalaisia yhteisöjä. Kulttiyhteisön saattoi muodostaa kokonainen kaupunki, legioona, legioonan osa, ammattiyhdistys, kaupunginosa tai suku… Perhe, ei yksilö, oli religio romanan pienin yksikkö.

Ei moraalikoodia, ei opetusta, ei kastetta uskovien yhteisöön. Religio romanan tarkoitus oli huolehtia yhteisön hyvinvoinnista tässä ja nyt. Kristinuskon ja islamin huoli yksilön sielun kohtalosta tuonpuoleisessa on sen täydellinen vastakohta. Yhteisön jokaisella toimella oli uskonnollista merkitystä, ja jokaisella uskonnollisella toimella oli yhteisöllistä merkitystä. Tämä johti väistämättä siihen, että uskonto oli myös poliittista. Poliittiset johtajat olivat myös uskonnollisia johtajia.

Ei ihme, että roomalaisten viranomaisten oli niin vaikea ymmärtää kristittyjen sitkeää kieltäytymistä pakollisista uhreista keisarille – vaikka Jeesuskin opetti antamaan keisarille mikä keisarin on, ja jumalalle mikä jumalan on. Kristittyjen näkökulmasta saatanan vallassa elävät pakanat piinasivat heitä pakottamalla heidät palvomaan epäjumalia, eli Perkelettä itseään. Roomalaisten näkökulmasta joukko epämääräisiä lahkolaisia halveksi yhteiskuntaa, kielsi valtionpäämiehen ja horjutti koko yhteisön menestystä.

Mithras, tauroktonia väreissä


Mithras, tauroktonia (Terme di Diocleziano, Museo Nazionale Romana).

Suurin osa antiikin veistoksista ja reliefeistä oli alunperin maalattuja; olen ottanut harrastuksekseni värien rekonstruoimisen tietokoneen avulla. Jopa sellaiset värien säilymisen kannalta epäkiitolliset paikat kuten kosteat kylpylät olivat kauttaaltaan maalauskoristelun peitossa. Yhden freskon elinikä saattoi olla vain parikymmentä vuotta, sen jälkeen sitä oli korjailtava. Tämä takasi leivän huomattavan pitkälle erikoistuneille maalarien ammattikunnille.

Useimpien reliefien värit ovat peruuttamattomasti kadonneet, mutta tässä mithralaisessa alttaritaulussa punaisen ja kullan sävyt ovat vielä erotettavissa. Olen yllä ennallistanut reliefin sellaisena kuin Mithralle vihkiytyneet ovat saattaneet sen nähdä pyhäkössään. Joitain epäselviä yksityiskohtia (kuten alareunan kukko) olen joutunut jättämään kokonaan pois.

Siniset ja vihreät olivat muuten tuohon aikaan ylipäätään huonosti säilyviä värejä. Antiikin aikana sinistä väriä saatiin mm. lasimurskasta, lapis lazulista (ns. skyyttalainen sininen) sekä azuriitista (kyproksensininen). Väripigmentit olivat vaikeasti hankittavaa arvotavaraa, jota tuotiin toisinaan myös uhrilahjoina temppeleihin.

Judas Iscariot


Fra Angelico: Judas Iskariot pettää mestarinsa (Museo di San Marco dell’Angelico)

As it was written, so I must do
And this kiss on Your cheek
Proves my love for You
No greater love Hath no man that I
Who would sacrifice eternity
For one kiss
For humanity

Laibach: Abuse and Confession

Egyptin ilmastossa säilyneiden koptilaisten tekstien käännösprosessi on tuonut esille 1700 vuotta kadoksissa olleen gnostilaisviritteisen Juudaksen evankeliumin, joka antaa tukea vanhoille epäilyille Juudaksen oletettua merkittävämmästä roolista ihmiskunnan syntien pelastamisessa.

Aiheesta lisää Juuso Hyvärisen blogissa. Juudas näyttää innoittaneen myös Jari Sedergrenin gnosistelemaan androgyynisestä alkuolento Barbēlosta, Jumalan ensimmäisestä emanaatiosta.

Mutta kuka oli Didymos Juudas Tuomas, eli Juudas Kaksonen?

Hymyilevät jumalat


Vel Saties ja hänen poikansa Arntha. Tomba Francois, Vulci (350-330 eKr.)

Mika Waltari: Turms, Kuolematon.

Eikä minulla enää ole muuta kertomista. Kivi kiveltä olen pidellyt kädessäni mennyttä elämääni ja pudottanut kivet takaisin yksinkertaisimpaan mustaan maljaan jumalattaren kuvan eteen. Niistä olen tunteva itseni, niistä olen muistava itseni, kun kerran palaan, kun kerran muukalaisena laskeudun haudan kiviportaat ja poimin kivet käteeni. Kenties halpa ruukku on särkynyt. Kenties vuosisatain pöly on peittänyt hautani lattian. Kenties kiviarkku kauniisti veistettyine kuvineen on poissa ja ruumiini hävinnyt tomuksi tomun joukkoon. Mutta halvat kivet ovat jäljellä.Lahjat ja kalleudet häviävät. Kiviarkut murretaan auki. Rosvot ja saalistajat tulevat. Kansojen elämällä on mittansa. Kansan kerran kuoltua, sen kielenkin unohduttua, kukaan ei enää varjele hautoja. Kauniit kreikkalaiset maljakot kuvineen, taiteilijani veistokset häviävät. Mutta kiviseiniin maalatut kuvat säilyvät. Niitä ei voi varastaa. Halvat kivet säilyvät. Kuka niitä osaisi lukea.

Siksi tiedän tuntevani itseni kumartuessani poimimaan sileät kivet vuosisatojen tomusta. Olen nouseva ahtaat portaat takaisin maan valoon. Elävin silmin olen näkevä jumalattaren vuoren suloisen kartion laakson tuolla puolen hautaani vastapäätä. Olen tunteva itseni, olen muistava itseni. Ja silloin, silloin myrsky puhaltaa.

Etruskien hautamaalaukset

Unenomainen uusi maailma


Inkkari vahtaa englantilaista karakkilaivaa.

Tänä päivänä Anno Domini 1614 intiaani Pocahontas nai englantilaisen John Rolfen ja hänestä tuli Rebecca Rolfe.

Tämä lienee sopiva hetki poiketa tavanomaisesta aihepiiristä ja julkaista arvostelu Terence Malickin uutuuselokuvasta The New World, joka antaa intiaaniprinsessalle ja kapteeni John Smithille historiallisesti hieman uskottavammat kasvot kuin Disneyn Pocahontas.

Ensin varoituksen sana: Elokuva on pitkä ja hyvin hidas. Ne jotka ovat nähneet ohjaajan edellisen elokuvan Thin Red Linen (1998), tietävät mitä odottaa. Elokuvat todellakin näyttävät ja haisevat samalta. Kaunista, paikoitellen jopa häikäisevää luontokuvausta, jonka katkaisee keskellä elokuvaa oleva lyhyt toimintajakso. Thin Red Linessa taistelu kukkulasta on monella tavalla elokuvan kliimaksi, New Worldissa powhattan-intiaanien hyökkäys Jamestowniin on tarinan kannalta merkityksetön episodi.

Koko kaksi ja puolituntinen alkaa ja loppuu Wagnerin Reininkullan päämäärättömän vellovin tahdein, mikä tavallaan sopii elokuvaan joka on kokonaisuudessaan päämäärätön ja unenomainen. Modernius jäi kuitenkin häiritsemään minun korvaani. Musiikkia on onneksi käytetty varsin pieteetillä. Välillä soivan Mozartin 23. pianokonserton kaltaisia säveliä olisi kuullut mielellään enemmänkin. James Hornerin mitäänsanomattomat orkestraalit ja pelkkä lintujen viserrys alkaa pidemmän päälle puuduttamaan, varsinkin kun elokuvassa itsessään ei tapahdu juuri mitään. Alunperin New Worldia varten oli kirjoitettu enemmänkin dialogia, mutta ohjaaja leikkasi sen pois tai jätti kuvaamatta – ohilentävät linnut olivat Malickin mielestä kuulemma paljon mielenkiintoisempia. Päähenkilöiden sisäisiä ajatuksia kuvaava harva monologi on sekavaa ja pinnallista. Tämä oli ongelma jo Thin Red Linessä, mutta New Worldin päättömiä yksinpuheluita kuunnellessa iskee jo myötähäpeä. Paljon mieluummin keskittyisi katselemaan neitseellisen Virginian luontoa.

Visuaalisesti New World on suklaatia silmälle. Puvut, varusteet, rakennukset ja ennen kaikkea ihmiset (no, ehkä liian siloisia miespääosia lukuunottamatta) näyttävät juuri siltä miltä pitääkin. Mistä lie Malick löytänytkin englantilaisnäyttelijöitä joiden luulisi käyneen puolivuotisen nälkiintymiskurssin keskitysleirillä? Powhattanit puhuvat huolellisesti rekonstruoitua intiaanikieltä, kuten pitääkin. Sekä Jamestownin kolonia että powhattan-kylä perustuvat arkeologisiin kaivauksiin. Ylipäätään elokuva on kuvattu mahdollisimman aidoilla kuvauspaikoilla. Olisin toivonut, että elokuvan ääniraitaa olisi käsitelty yhtä hienotunteisesti: Miksei olisi voinut käyttää myös aikalaismusiikkia?

Elokuvassa suklaasilmäisen Colin Farrelin näyttelemä kapteeni John Smith oli historiallisesti varsin mielenkiintoinen henkilö. Hän oli elämää suurempi palkkasoturi ja mytomaani, joka joutui harvinaisen usein uransa aikana naisten pelastamaksi. Ennen matkojaan Uuteen maailmaan hän värväytyi Unkarin armeijaan sotimaan uskottomia turkkilaisia vastaan. Eräässä taistelussa hän jäi ottomaanien vangiksi. Sulttaani lahjoitti hänet orjaksi eräälle haareminsa vaimoista, mutta tämäpä ihastui kapteeniin alta aikayksikön ja auttoi tämän pakoon turkkilaisten vankeudesta. Pocahontasin tapauksessa näyttää käyneen suurinpiirtein samoin, jos seikkailijan omaan sanaan on uskominen.

Pocahontas/Rebecca Rolfe itse ei jättänyt jälkeensä minkäänlaista kirjallista aineistoa, huolimatta myöhemmästä urastaan Englannin siirtomaiden propaganda-mannekiinina. Kansanperinteen välittämän romanssin tapahtuma-aikana Pocahontas oli iältään noin 13 tai 14. Samanikäinen on häntä näyttelevä ihku-ihana Q’Orianka Kilcher, syntyperältään perulais-sveitsiläinen tyttö joka sai New Worldin kuvauksissa Colin Farrelilta elämänsä ensisuudelman. Farrelin tummia kutreja katsellessa minulle mieleeni juolahti, miksi ihmeessä hän esiintyi Aleksanterissa vastoin kaikkia todennäköisyyden lakeja blondattuna?

Kaiken kaikkiaan, tästä elokuvasta joko pitää tai sitten se jättää täysin kylmäksi. Minä pidin, mutta myönnän ettei kaunis kuvaus peitä selkeitä puutteita kerronnan puolella. Malick on yhdistänyt onnistuneesti sekä historiallista faktaa että Pocahontasista kertovaa kansanperinnettä, mutta hänen ekspressionistinen tapansa käsitellä aihetta on paikoitellen varsin rasittava kokemus.

Juppiter ja lohikäärme

Eli nehän ovat kuin kaksi marjaa, osa 2.

Kaikki muuttuu, ja mikään ei muutu. Katolinen kirkko peri roomalaiselta uskonnolta paitsi tiiviit kytkökset politiikkaan, myös roomalaisen synkretismin lahjan. Esittelin jo aikaisemmin joitakin esimerkkejä Välimeren uskontojen ikonografisesta yhteensulautumisesta. Tällä kertaa näkökulma on Alppien pohjoispuolella.

Kun roomalaiset valloittivat Gallian ja Reinin länsipuolelle jäävän Germanian, he toimivat samalla tavalla kuin pohjolan katoliset ristiretkeilijät tuhat vuotta myöhemmin: Ottivat haltuunsa keskeiset kultti- ja markkinapaikat, joiden kautta roomalainen kulttuuri ja valtahierarkia levisi vaikuttamaan kaiken kansan keskuuteen.

Ala-Germanian limes-linjan vartiotorneista ja linnakkeista suuri osa on rakennettu tällaisille paikoille. Bataavien tärkeimpien rautakautisten kulttikeskusten, Elstin ja Empelin pyhien lehtojen, päälle rakennettiin Augustuksen hallituskautena roomalaistyyliset temppelit. Viisisataa vuotta myöhemmin samojen temppelien päälle rakennettiin kirkot. Pyhyys on ikuista.

Sivumennen sanottuna, Suomessa pakanallisia pyhiä paikkoja voi yhä paikantaa vanhimpien kirkkojen ja pappiloiden perusteella. Vuonna 1229 paavi Gregorius IX vahvisti bullallaan kirkon omaisuudeksi kristinuskoon kääntyneiden suomalaisten luovuttamat uhrilehdot, pyhäköt, kalmistot ja palvontapaikat. Vanhan sanonnan mukaan edellisen uskonnon jumalista tulee seuraavan perkeleitä. Usein käy kuitenkin niin, että vanha traditio jatkuu uuden sisällä, pienenä traditiona suuren rinnalla.

Rautakautisten henkivoimien ominaisuudet siirtyivät roomalaisille jumalille, joiden tunnusmerkit siirtyivät puolestaan katolisille pyhimyksille. Suomessa käännytystyötä onnistuneesti tehneet dominikaanimunkit osallistuivat toisinaan myös pakanallisiin juhliin. He eivät torjuneet vanhoja tapoja ja käytänteitä, vaan menivät niihin mukaan ja muuttivat ne kristillisiksi.

Roomalaisilla oli tapana samastaa vieraiden kansojen jumalat omiinsa. Julius Caesar kertoo roomalaisille lukijoilleen gallien palvovan mm. Merkuriusta, Marsia, Minervaa ja polveutuvan Dis Paterista. Provinsseissa vanhat jumalat sulautuvat uusiin, synnyttäen yhdistelmäjumalia: Apollo Grannus, Mars Lenus, Mercurius Cissonius, Juppiter Taranis. Idässä syntyi sellaisiakin synteesejä kuin Juppiter-Zeus-Helios-Serapis.

Elstissä bataavien arvellaan kunnioittaneen heimonsa omaa jumalaa Hercules Magusanusta, ihmisten suojelijaa ja vaurauden antajaa. Välimeren piirissä Hercules ei tiettävästi ole toiminut hedelmällisyydenhaltijana; Elstistä on kuitenkin löytynyt jäänteitä periroomalaisesta suovetaurilia-uhrista, joka tavallisesti annettiin ainoastaan hedelmällisyydenjumalille Marsille ja Mater Matutalle.

Reinin varrelta on löytynyt satoja ylijumala Juppiteria esittäviä pylväspatsaita (Juppitersäule). Pylväspatsaiden prototyyppi on nykyisessä Mainzissa eli roomalaisessa Moguntiacumissa. Kaupungin asukkaat tilasivat sen joskus vuosina 59-67 keisari Neron kunniaksi. Reliefikoristeltu pylväs on lajissaan ensimmäinen ja kenties ennakoi myöhempiä Trajanuksen ja Marcus Aureliuksen muistopylväitä Roomassa. Mainzin Juppiter on kuvattu parrakkaaksi, aseistetuksi atleetiksi elegantissa kontrapostoasennossa.

Sen sijaan huomio kiinnittyy Germanian toiseen Juppiter-tyyppiin, jossa jumala on esitetty ratsailla tallomassa jalkoihinsa jättiläisiä ja lohikäärmeitä, jotka kenties symbolisoivat kaaosta ja maan ktoonisia voimia. Missään muualla ei tiemmä Juppiteria ole kuvattu hevosen selässä, joten herää kysymys, kätkeekö parakkaan ylijumalan tuttu hahmo jonkin tuntemattoman, paikallisen jumalan.

Kansainvaellusaikaa edeltäviä germaanisia uskomuksia tunnetaan huonosti. Hevonen tuo mieleen heti ensimmäisenä Wodanin (*Wōdanaz), sodan, runouden, shamanistisen taikuuden, parantamisen ja manalan jumalan. Caesarin sanotaan kuitenkin samastaneen Wodanin Mercuriukseen; jättiläisten tai hirviöiden tuhoaminen voisi sopia paremmin ukkosenjumala Donarille.

On vain sopivaa, että hirviöitä tuhoavaan Donar/Wodan-Juppiteriin helposti samastettavissa olevasta Pyhästa Yrjöstä tuli Germaniassa sotureiden ja Alankomaiden suojeluspyhimys. Pylväspatsaatkin saivat uuden merkityksen. Jollakin tavalla ne yhdistyivät 800-luvulla uutena roomalaisena keisarina esiintyneeseen Kaarle Suureen ja hänen kulttiinsa. Sydänkeskiajalla ns. Roland-pylväistä (Rolandsäule) tuli tiettyjen vanhojen kauppakaupunkien itsenäisyyden symboleja.

Mainzin pylvästä suuresti muistuttava hahmo löytyy muuten myös kaiverrettuna Nousiaisten P. Henrikin kenotafiin, jossa se esiintyy Suomen rannikolle projisoituna. Pakanuuden symbolina, vai osoituksena Varsinais-Suomen tunnustetusta asemasta, kuten Matti Klinge esittää? Ken tietää. Mutta se on varmaa, että kenotafin kaiverrukset valmistettiin Alankomaissa, Flanderissa joskus vuonna 1429.

Illallinen täynnä naisia

Taannoin minutkin haastettiin kuvittelemaan, ketkä kuusi vastakkaista sukupuolta olevaa historiallista hahmoa valitsisin pöytäseurakseni. Kotvan tuumailtuani olen päätynyt seuraavanlaiseen järjestelyyn:

Pitäisin symposionin jossain elegantissa ja lämpimässä paikassa. Hetken harkitsin Knidosta, Delfoita tai kenties jopa eksoottista Aleksandriaa, mutta lapsuuteni kokemuksien lumoamana valitsisin kuitenkin hyvin varustetun villan viinitarhoineen Baiaesta, Napolinlahdelta, josta avautuisi henkeäsalpaava näkymä vehreällä Vesuviukselle. Ja sitten

”tule kyproslainen seppelöidyin päin, kaada nektari joka on kultaisissa maljoissa sekoitettuna…”

Vieraikseni haalisin ensinnäkin Sapfon, tuon Lesboksen kymmenennen muusan, jonka runoutta ja aiolilaista ääntä äänittäisin. Myöhäisantiikista haluaisin seurustelu-kumppaneiksini kaksi hyvin erilaista naista: Hypatia Aleksandrialaisen, tuon kuulun matemaatikon ja uuplatonilaisen filosofin joka joutui keisari Theodosiuksen aloittamien pakanavainojen uhriksi, sekä kristityn prinsessan Aelia Galla Placidian. Hellenistiseltä ajalta pyytäisin vieraakseni Kleopatra VII Filopatorin, joka tunnettiin älykkäänä viettelijättärenä. Ja se nenä! Viidenneksi valitsisin nykyajasta Geli Raubalin, Hitlerin vähän tunnetun tyttöystävän (ja sisarentytärpuolen!) valtaannousun vuosilta, joka saisi hieman valottaa kaikkien tunteman viiksiniekan luonteen intiimiä puolta. Pronssikauden naisia en tunne nimeltä, mutta jos nyt vaikka jompi kumpi noista kreetalaisista tulisi sulostuttamaan lepovuodettani ja jäisi yöksi, en panisi pahitteeksi.

Jokainen lukija tarttukoon halutessaan haasteeseen.

Meidän Rouvamme…

…tai uskonnollista synkretismiä, osa 2.

Keitä nämä Reinin ja pohjois-Italian maaseutua hallinneet naiset ovat? Kirjallisuudesta ei ole apua, kuvat eivät paljoa puhu eikä pukahda. Jotain kuitenkin tiedetään:

  • He tuntuvat usein liittyvän paikan- tai heimonnimiin.
  • He esiintyvät aina kolmisin, kuten kelttiläinen jumalatar Mórrígan, joihin rouvia usein verrataan. Joskus he ovat eri-ikäisiä, joskus kaikki kypsässä iässä. Monissa kuvissa rouvilla on valtavat pyöreät sädekehää muistuttavat hatut.
  • Naiset on kuvattu imettämässä, pitelevän käsissään runsaudensarvea, lahjoja tai leipiä, viljantähkiä tai hoitavan eläimiä.

Reininmaan Kolmen Äidin kultti katoaa näkyvistä alueen hitaasti kristillistyessä, mutta joskus kansanperinteeseen jää kaikuja menneestä. Kenties jumalattaret sulautuivat osaksi katolista folklorea, naisten vastakulttuuriksi, pieneksi tradioksi suuren rinnalle. Nykyhollantilaisten kollektiivisesta muistista Rouvat ovat jo kadonneet, mutta Yhdysvalloissa Pennsylvanian saksalaissiirtolaiset ovat säilyttäneet paljon sellaista, joka on muualta kadonnut – vähän samaan tapaan kuin Ruotsiin muuttaneet ns. metsäsuomalaiset ovat olleet folkloristiikan kannalta elävä museo. Pennsylvanian naisten kansantaikuuteen on 1700-luvulla sisältynyt lukuisia Kolmelle Äidille osoitettuja rukouksia. Joskus Neitsyt Maria on ollut yksi heistä, joskus ei. Paikkaansapitäessään tämä tieto on ajatuksia herättävä. Silloin on kyse todellakin ylimuistoisesta perinteestä.

Kolmesta Rouvasta lisää Livius.orgin sivuilla (Jona Lendering: Dea Matronae).