Aristeas Prokonnesolainen (n. 600-luvulla eaa.) oli puolittain legendaarinen kreikkalainen runoilija, matkailija ja shamaanihenkinen hahmo. Hän oli kotoisin Prokonnesoksen saarelta Propontiksen eli nykyisen Marmaranmeren alueelta. Herodotos kertoo hänestä Historiateoksensa 4. kirjassa seuraavasti:
13. Mutta prokonnesolainen Aristeas, Kaystrobioksen poika, väitti runoelmissaan saapuneensa Apollon haltioimana issedonien maahan ja kertoi edelleen, että issedonien tuollapuolen asui yksisilmäinen kansa, nimeltä arimaspit, näiden takana kultaa vartioivat aarnikotkat, ja näiden takana hyperborealaiset, joiden maa ulottui pohjoiseen mereen saakka. Kaikki nämä, paitsi hyperborealaiset, olivat muka ahdistaneet naapureitaan, niin että arimaspit olivat tunkeneet issedonit pois maastaan, issedonit taas skyytit, ja eteläisen meren luona asuvat kimmeriläiset, skyyttien hätyyttäminä, jättäneet maansa.
14. Olen jo maininnut, mistä Aristeas oli kotoisin, joka tämän lausui. Mutta tahdon kertoa sen jutun, jonka hänestä kuulin Prokonnesoksessa ja Kyzikoksessa. Kerrotaan nimittäin että Aristeas, joka sukuperältään ei ollut ketään toista kaupunkilaista huonompi, oli Prokonnesoksessa tullut vanuttajan verstaaseen ja siihen kuollut. Vanuttaja oli silloin sulkenut työpajansa ja mennyt ilmoittamaan kuolemasta vainajan sukulaisille. Mutta kun jo oli pitkin kaupunkia levinnyt huhu, että Aristeas oli kuollut, saapui Artakesta muuan kyzikolainen mies, joka intti toisten kertomusta vastaan, väittäen että Aristeas oli kävellyt häntä vastaan, kun hän oli menossa Kyzikokseen, ja puhellut hänen kanssaan. Tämä mies kiisteli kiivaasti vastaan, mutta vainajan sukulaiset tulivat vanuttajan työpajalle, uhrilahjoja mukanaan, haudatakseen hänet. Mutta kun huone avattiin, ei Aristeasta näkynyt, ei elävänä eikä kuolleena. Mutta sittemmin, seitsemäntenä vuotena, hän ilmestyi takaisin Prokonnesokseen ja sepitti nämä runoelmat, joita helleenit nyt kutsuvat arimaspilaisiksi runoelmiksi. Ja sen tehtyään hän toistamiseen hävisi.
15. Näin kertovat nuo molemmat kaupungit. Mutta tämän tiedän tapahtuneen Italiassa asuville metapontiolaisille kaksisataaneljäkymmentä vuotta Aristeaan toisen häviämisen jälkeen, niinkuin minä vertaamalla Prokonnesoksessa ja Metapontionissa kuulemiani kertomuksia olen havainnut. Metapontiolaiset väittävät, että Aristeas itse ilmestyi heidän maahansa ja käski pystyttämään Apollon alttarin ja asettamaan sen viereen kuvapatsaan, missä on prokonnesolaisen Aristeaan nimi. Hän selitti seuranneensa Apolloa korpin hahmossa. Sen sanottuaan hän oli taas hävinnyt, mutta metapontiolaiset kertovat lähettäneensä tiedustajan Delfoihin kysymään jumalalta, mitä tuon ihmisen ilmestys tiesi. Pytia käski heidän totella ilmestystä, ja jos he tekisivät sen, tulisi heidän käymään paremmin. He olivat ottaneet varteen tämän neuvon ja panneet sen täytäntöön. Ja nyt seisoo Apollon kuvan vieressä kuvapatsas, jossa on Aristeaan nimi, ja sen ympärillä kasvaa laakereita. Ja se kuvapatsas on pystytetty torille. Sen verran olkoon nyt sanottu Aristeaasta.
Aristeaan elämästä ja teoista kertovissa tarinoissa yhdistyvät maantieteelliset fantasiat ja jonkinlainen mytologinen shamanismi. Perimätiedon mukaan Aristeas oli kiihkeä Apollon-jumalan palvoja ja pystyi lankeamaan loveen. Hänen sielunsa sanottiin pystyvän irtautumaan ruumiistaan linnun hahmossa ja siten Apollon avulla matkustamaan kaukaisiin maihin. Aristeas itse kirjoitti eeppisen runoelman nimeltä Arimaspeia, mutta se on kadonnut. Teoksesta on säilynyt ainoastaan joitakin lyhyitä fragmentteja ja sitaatteja myöhempien antiikin kirjailijoiden teoksissa:
Pseudo-Longinus (Korkeasta tyylistä): Kirjallisuuskriittisessä teoksessa lainataan ja analysoidaan lyhyttä katkelmaa Arimaspeia-runosta. Tämä on yksi harvoista suorista säilyneistä sitaateista Aristeaan runoudesta. Sitaatissa kuvataan merimiesten kauhua myrskyssä.
Strabon (Geografika): Maantieteilijä Strabon mainitsee Aristeaan ja käyttää hänen kuvauksiaan geografiasta ja kansoista, vaikka suhtautuukin osaan tarinoista kriittisesti.
Pausanias (Kreikan kuvaus): Pausanias mainitsee Aristeaan tarinat ja hänen ilmestymisensä Metapontionissa sekä kertoo hänen patsaastaan.
Suda-ensyklopedia: Bysanttilainen ensyklopedia 900-luvulta sisältää elämäkertamerkinnän Aristeaasta, jossa tiivistetään antiikin perimätieto hänen teoksistaan ja elämästään.
Aristeas on kuitenkin mielenkiintoinen hahmo paitsi aikamatkailunsa ansiosta, myös siksi että hän on yksi ensimmäisistä henkilöistä, jotka mainitsevat myyttisen Hyperborean (”maa pohjoistuulen tuolla puolen”). Ennen Aristeasta Hyperborea oli mainittu lähinnä runoilija Hesiodoksen (n. 700-luku eaa.) teoksessa. Herodotos huomauttaa, että Hyperboreasta puhuttiin myös Homeroksen nimiin laitetussa Epigonit-eepoksessa, joka sijoittuu aikaan ennen Aristeasta.
Lesbolainen lyyrikko Alkaios, joka oli suurin piirtein Aristeaan aikalainen (n. 600-luku eaa.) kirjoitti kuuluisan hymnin Apollolle, jossa kuvataan jumalan matkaa joutsenvaunuilla Hyperborean maahan. Vaikka Aristeas ei keksinyt Hyperboreaa, hänen roolinsa myytin kehityksessä oli ratkaiseva: Aristeas sijoitti hyperborealaiset osaksi yhtenäistä maantieteellistä ketjua etelästä pohjoiseen: skyytit, isseonit, arimaspit ja lopulta hyperborealaiset.
Hyperborea oli mytologian mukaan kaukana Pohjantähden alla, ”jäisen valtameren” rannalla sijaitseva maa, jossa aurinko laski ja nousi vain kerran vuodessa. Hyperborean ajateltiin olevan auringonjumala Apollon koti. Herodotos, Pausanias ja Kallimakhos kertovat hyperborealaisten lähettävän säännöllisesti vehnänolkiin pakattuja uhrilahjoja Apollon kulttipaikkaan Deloksen saarelle. Erityisessä arvossa pidettiin hyperborealaista meripihkaa (elektron).
Reitti, jota Herodotos kuvaa, vastaa lähes täydellisesti todellista, arkeologisesti todistettua meripihkatietä, jota pitkin Itämeren meripihka kulkeutui Keski-Euroopan ja jokireittien kautta Välimerelle. Hekataios Abderalainen kirjoitti 300-luvulla eaa. kokonaisen teoksen hyperborealaisista, joka on valitettavasti sekin kadonnut. Diodorus Siculus lainaa sitä kaksisataa vuotta myöhemmin: siinä Hyperborea sijaitsi meressä vastapäätä ”kelttien maata” (Gallia/Germania), saarella jossa asukkaat palvoivat ”pyöreässä temppelissä” Apolloa.
Antiikin maantieteessä Skandinaviaa ja Baltian rannikkoa luultiin pitkään saaristoksi (Plinius vanhempikin kirjoitti ”Scandian saaresta”). Hekataioksen mainitsema aurinkokultti sopii täydellisesti Pohjolan pronssikauden aurinkokeskeiseen uskontoon, josta on runsaasti arkeologisia todisteita, kuten Trundholmin aurinkovaunut.
On harmillista, että Arimaspeiasta ei ole jäljellä kuin yksi pieni fragmentti. Olisi ollut kiintoisaa kuulla, mitä Aristeas sai tietää shamaanimatkallaan hyperborealaisten maasta.
