Minicia Marcellan hauta-alttari Diokletianuksen kylpylässä Roomassa
Lukemattomien muistokivien ja hauta-alttareiden joukossa Roomassa on erään nuoren tytön alttari. Hän on siitä poikkeuksellinen vainaja, että tiedämme hänet myös kirjallisista lähteistä. Minicia Marcella, Gaius Minicius Fundanuksen tytär, ikä 12 vuotta, 11 kuukautta ja seitsemän päivää.
Gaius Minicius Fundanus oli 100-luvun taitteessa elänyt roomalainen poliitikko ja senaattori, jolla oli merkittävä virkaura. Hänet mainitaan ensimmäisen kerran Bosniasta löytyneestä piirtokirjoituksesta, jossa hänen mainitaan palvelleen ensin. Legio XII Fulminatan sotatribuunina ja sitten kvestorina, jota tavan mukaisesti seurasi senaatin jäsenyys. Seuraavaksi hänet oli valittu kansantribuuniksi – tuo vanha tasavaltalainen virka oli tuossa vaiheessa jo kuohittu todellisesta vallasta, kun kansantribuunin valtaoikeudet oli siirretty keisarille – ja lopulta preetoriksi.
Preetorikauden jälkeen piirtokirjoitus katkeaa, mutta tiedämme muista lähteistä että hän palveli jonkun aikaa Legio XV Apollinariksen komentajana, sitten Akhaian maaherrana. Vuoden 103 tienovilla Fundanus palasi Roomaan, jossa hänet valittiin vanhan ja kunnianarvoisan septemviri epulones -pappiskollegion jäseneksi. Epulones olivat vastuussa uskonnollisten uhriaterioiden järjestämisestä. Heidän symbolinsa oli patera, matala uhrimalja josta uhriviini kaadettiin tuleen. Paterasta kehittyi kristillisellä ajalla pateeni, lautanen josta öylätit jaetaan pyhällä ehtoollisella.
Fundanuksen uran huippukohta oli varmaankin hänen valintansa konsuliksi vuonna 107, mutta sitä ennen häntä kohtasi kamala tragedia. Tiedämme tämän kaiken, koska Fundanus sattui olemaan Pliniuksen ystäviä, ja Pliniuksen kirjeenvaihtoa on säilynyt. Plinius kertoo Fundanuksen tyttärestä kirjeessään toiselle ystävälleen, Aefulanus Marcellinukselle.
Murheellisin mielin joudun kirjoittamaan sinulle, että yhteinen ystävämme Fundanus on menettänyt nuoremman tyttärensä. En koskaan nähnyt iloisempaa ja miellyttävämpää tyttöä, tai ketään joka olisi paremmin ansainnut pitkän elämän – ellei jopa kuolemattomuuden. Hän ei ollut vielä neljäätoista täyttänyt, mutta viisas ja tyyni kuin vanha matroona, silti tyttömäisen suloinen ja nöyrä.
Miten innoissaan hän aina hyppäsikin isänsä kaulaan, miten hän rakasti lastenhoitajiaan ja opettajiaan! Miten ahkerasti hän opiskeli, ja miten älykkäästi hän luki! Sairautensa hän kärsi jalosti ja kärsivällisesti, totteli lääkäreiden neuvoja, ja vielä kuolinvuoteellaansa hän piristi omaa siskoaan ja isäänsä. Hänen sielunsa ei koskaan lannistunut ennen kuin hänen ruumiinsa petti hänet.
Eikä Marcellan kuolema olisi voinut tulla pahempaan aikaan. Hänet oli kihlattu erinomaiselle nuorelle miehelle. Hääpäivä oli jo sovittu ja meidät kaikki oli kutsuttu. Ilomme muuttui suureksi suruksi; en kykene sanoin ilmaisemaan miten kauheaa oli kuulla Fundanuksen määräävän kaikki häitä varten varatut rahat käytettäväksi palsamiin ja suitsukkeisiin hautajaisia varten.
Fundanus itse on viisas ja oppinut mies, joka jo nuorena kiinnostui tieteistä ja taiteista, mutta nyt hän ei enää halua kuulla sanaakaan ja on vihkiytynyt vain kuolleen tyttärensä muistolle. Mutta kun huomioit hänen menetyksensä, annat hänelle varmaan anteeksi. Marcellassa Fundanus menetti tyttären joka oli niin isänsä kaltainen kaikessa, niin ulkoisesti kuin henkisiltä lahjoiltaan ja kiinnostuksen kohteiltaan, että he olivat kuin kaksi marjaa.
Jos nyt kirjoitat kirjeen surun murtamalle Fundanukselle, neuvon ettet käyttäisi tavallisia ja kaavamaisia lohdun sanoja, joita hän saattaisi pitää moitteena. Ole ymmärtävä ja osaaottava. Hän tulee hyväksymään myös lohdun ajan kanssa. Kuten tuore haava kavahtaa lääkärin kättä, myös murhemieli hylkii lohtua kunnes aika on sille kypsä. Voi hyvin.
Emme tiedä pääsikö Fundanus koskaan yli menetyksestään. Konsulikautensa jälkeen hän oli 110-luvulla Dalmatian maaherrana ja 120-luvulla Aasian prokonsuli. Hänen vaimonsa Statoria Marcella oli kuollut jo aiemmin, eikä pariskunnalla ollut tiettävästi miespuolista perillistä.
Tulipa vastaan roomalainen piirtokirjoitus, joka kiinnitti huomioni siinä määrin, että inspiroiduin kirjoittamaan. Kyseessä on RIB 583 (Roman inscriptions of Britain), patsaan tai pylvään jalusta Ribchesteristä (Lancashiressä). Jalustan oikealla puolella on kohokuva alastomasta Apollosta viitta harteillaan, nuoliviini selässä ja fryygialaismyssy päässä. Takana on kaksi nuorta naishahmoa. Kummallakin on kaupunkia symboloiva muurikruunu päässään. Toinen naisista on pukeutunut lähinnä pitkiin hiuksiinsa, kun taas toinen on hunnutettu ja pukeutunut nilkkapituiseen mekkoon. Puettu nainen näyttää ojentavan toiselle jonkinlaisen rasian. Jalustan vasemmalla puolella on ollut myös kuva, mutta se on tuhoutunut ennen vuotta 1578, jolloin jalusta löydettiin.
Roomalaiset olivat kaikista muinaisista sivilisaatioista varmasti kirjallisesti tuotteliaimpia. Roomalainen kulttuuri oli kirjallinen kulttuuri. Kaikki asiat kirjattiin ylös, viralliset asiat tietenkin kahtena tai kolmena kappaleena ja valaehtoisesti vahvistettuina. Hienointa minusta on se, että roomalaiset eivät tuottaneet tekstiä vain hallitsijoistaan ja jumalistaan, vaan loputtomat määrät aineistoa tavallisista kansalaisista, heidän huolistaan, murheistaan ja saavutuksistaan. Keskeisen aineiston tässä muodostavat piirtokirjoitukset, jotka ovat lähinnä hautakiviä, alttareita ja muita omistuksia, ja papyrukset, jotka ovat etupäässä kirjeitä, kuitteja ja asiakirjoja.
Lapinlahden lintuja lainaten roomalaiset kehittivät myös ”uuden, tehokkaamman kielen”. Koska kiveen kaivertaminen oli työlästä, usein toistuvat asiat ilmaistiin kernaasti toistuvin lyhentein, jotka muistuttavat 1900-luvun sähkösanomista ja ilmoituksista (yst. terv., RSVP, jne.). Joskus lyhenteiden avaaminen näin kaksi vuosituhatta myöhemmin vaatii aikamoista pähkäilyä.
Pyhälle jumalalle Apollo Maponokselle meidän herramme (keisarin) terveydeksi ja Gordianuksen omalle Bremetennacumin sarmatialaiselle ratsuväkikomppanialle omistanut Aelius Antoninus Melitenestä, voittoisan kuudennen legioonan sadanpäämies, yksikön virkaatekevä komentaja ja prefekti, valansa ansiokkaasti täyttäen. Omistettu ylpeänä 31. elokuuta meidän herramme keisari Gordianuksen toisena ja Ponpeianuksen ensimmäisenä konsulivuonna.
Meidän herramme
Keisari Marcus Antonius Gordianus Augustus (225–244)
Jalustan ajoituksesta ei ole epäilystä. Imperator Caesar M. Antonius Gordianus Augustus oli toisen kerran konsulina yhdessä Clodius Pompeianuksen (jalustan tekijälle on sattunut ikävä kirjoitusvirhe) vuonna 241. Elettiin kolmannen vuosisadan suurten levottomuuksien, sotien ja kulkutautien aikaa. Gordianus III oli nuori poikanen, vasta viisitoistavuotias, jonka pretoriaanikaarti oli julistanut hallitsijaksi, ”koska ketään muutakaan ei ollut sopivasti käsillä”, kuten Herodianos osuvasti sanoo.
Nuoren keisarin takana vaikuttivat nimettömiksi jääneet neuvonantajat ja hänen äitinsä. Lainsäädännästä vastasi senaatti. Gordianuksen antamat lait rajoittivat sotilastuomarien sekaantumista siviiliasioihin, provinssien käskynhaltijoiden vallankäyttöä rajoitettiin, kansalaisten tasa-arvoisuutta oikeusjutuissa valtion virkamiesten kanssa korostettiin. Vuonna 241 Gordianus oli juuri saanut kaitsijakseen vahvan sotilaan nimitettyään pretoriaanikaartin komentajaksi Gaius Furius Sabinus Aquila Timesithiuksen. Hänen tehtävänsä oli toimia eräänlaisena armeijan yleisesikuntapäällikkönä ja organisoida sotaretki Persiaa vastaan, joka Shapur I:n johdolla oli jälleen uskaltautunut hyökkäämään Rooman alueille. Sota Persiaa vastaan koitui nuoren Gordianuksen kohtaloksi, sillä hän kaatui sotaretkellä vain 19-vuotiaana. Nuorena kuolleella ei ehtinyt olla paheita: Häntä kuvataan (luotettavuudeltaan toki kyseenalaisessa) Historia Augustassa ”iloiseksi nuorukaiseksi, kauniiksi ja rakastettavaksi, jonka kirjallisuuden harrastus oli huomattava.”
Sarmatialaisia ratsumiehiä
Numerus Equitum SarmatarumBremetennacensium
Sarmaattinainen
Vuonna 175 keisari Marcus Aurelius lähetti viisi tuhatta markomannisodissa vangiksi jäänyttä sarmaattisoturia Britanniaan. Sarmaatit olivat nykyisen Ukrainan ja Unkarin aroseuduilla asuneita, indoeurooppalaista kieltä puhuneita paimentolaisia. Sarmaatit tunnettiin taidokkaina ratsumiehinä ja monet heistä värväytyivät Rooman armeijaan. Roomalaisten näkökulmasta heistä teki erityisen eksoottisia se seikka, että sarmaattikulttuurissa myös naiset ratsastivat, ampuivat jousella ja sotivat miesten mukana.
Britanniaan lähetetyistä sarmaateista muodostettiin Rooman armeijan auxiliaan eli tukijoukkoihin yksikkö Ala Primae Sarmatarum (1. erillinen sarmatialainen ratsuväkisiipi). Sen asemapaikaksi määrättiin Bremetennacum.
Ennen ratsuväen tuloa Bremetennacumissa oli pelkkä puuvarustus, mutta sarmaatteja varten roomalaiset rakensivat kivisen linnan, jonka ympärille muodostui nopeasti asutuskeskus. Maat oli takavarikoitu keisarille brigantes-nimiseltä brittiheimolta valloituksen yhteydessä. Nimen etymologia on aika lailla hämärän peitossa, mutta sen on esitetty tarkoittavan ”asuttua mäkeä”.
Brementennacumista kasvoi merkittävä kauppala Hadrianuksen muurille johtavan huoltotien varrella. 200-luvun alusta lähtien sinne alettiin asuttaa asepalveluksensa suorittaneita veteraaneja, jotka kuivattivat suot, kaskesivat metsät ja ryhtyivät harjoittamaan alueella voimaperäistä maanviljelystä, karjataloutta ja hevosten kasvatusta. Hallinnollisesti se oli roomalainen maalaispitäjä, pagus. Piirtokirjoituksena takana kuvatut kaksi naishahmoa esittävät mitä suurimmalla todennäköisyydellä juuri Regio Bremetennacensiksen hallintopitäjän ja Britannia Inferiorin provinssin henkilöitymiä.
Sarmatialaiset kotiutuivat Britanniaan ilmeisen hyvin. Sarmatialaistyyppisiä koruja ja lasihelmiä on löytynyt useista kohteista ympäri pohjois-Englantia. Oletettavasti he lisääntyivät, pariutuivat paikallisten asukkaiden kanssa, ja sulautuivat lopulta täysin väestöön. Ratsuväenosasto vakiintui osaksi Rooman armeijaa nimellä Numerus Equitum Sarmatarum Bremetennacensium (Bremetennacensiumin sarmatialainen ratsuväkikomppania) Nimeä numeri käytettiin vieraiden kansakuntien keskuudesta värvätyistä palkkasotureista ja erikoisjoukoista, joilla oli selkeästi määritelty tehtävä, kuten tiedustelutoiminta. Numeruksen komentaja oli palkkaluokaltaan praepositus, mikä tarkoittaa että hän ansaitsi kuukaudessa kymmenen kertaa enemmän kuin tavallinen jalkamies ja kaksi kertaa enemmän kuin vanhempi sadanpäämies.
200-luvun roomalaista ratsuväkeä
Emme varsinaisesti tiedä yksikön palveluhistoriaa, tai mitä se oli tehnyt ansaitakseen keisarillisen huomion ”Gordianuksen omana”, kuten piirtokirjoitus kertoo. Ratsuväkikomppanian vahvasta identiteetistä kertoo kuitenkin paljon se, että osasto mainitaan vielä 400-luvulla laaditussa asiakirjassa (Notitia Dignitatum) yhtenä Hadrianuksen muurin komentajan alaisuudessa olevista yksiköistä nimellä Cuneus Sarmatarum Bremetenraco, mutta sarmaattien tarina ei pääty siihen: Britanniassa palvellut raskas roomalainen ratsuväki saattoi jättää jälkensä myös kuningas Arthurin ritareista kertoviin myytteihin. Yksikön tunnus oli lohikäärme, draco.
Apollo Maponos
Maponos nuorena metsästäjänä
Roomalaisilla oli tapana yhdistää valloitettujen maiden jumalat omiinsa. Roomalaistuneet keltit alkoivat tulkita itsekin omaa uskontoaan roomalaisen kirjallisen viitekehyksen läpi. Tällaisesta uskontojen lokalisaatiosta käytetään alan kirjallisuudessa vakiintunutta käsitettä interpretatio romana. Roomalaisten näkökulmasta samoja jumalia palvottiin eri maissa eri nimillä ja hieman eri tavoin, mutta kyseessä olivat kuitenkin samat jumalat, ilmiöt ja arkkityypit.
Maponos, jollepiirtokirjoituksen mukaan omistus kuului, oli brittiläinen jumala, jonka nimi tarkoittaa ”nuorta poikaa” tai ”suurta poikaa”. Hän toi roomalaisille heti mieleen ikuisesti nuoren Apollon, Dianan kaksoisveljen, jonka alaa oli parannustaito, jousiammunta, ennustus ja runollinen innostus, myöhemmin myös valo ja aurinko. Maponosta itsestään emme tiedä juuri muuta kuin että häntä palvottiin Walesissa ja pohjois-Englannissa alueella, jossa myöhemmin keskiajalla sijaitsi Rhegedin kuningaskunta. Hänen äitinsä oli Dea Matrona, suuri äitijumalatar. Muistumat Maponosta elivät myöhemmissa kelttiläisissä tarinoissa Mabon ap Modronin nimellä. Jumalallisen äidin jumalallinen poika on legendoissa jostain syystä melkein aina vankina. Näin käy myös ranskalaisen Chrétien de Troyesin (1135–1190) teoksessa Érec et Énide, jossa Mabon on vangittu ritari nimeltä Mabonagrain.
Ammattisotilas itä-Anatoliasta
Vaan mitä me tiedämme jalustan tilaajasta ja piirtokirjoituksen tekijästä itsestään, Aelius Antoninuksesta? Vain sen mitä hän itse kertoo. Hän oli syntynyt kaukaisessa Malateiassa eli Melitenessä, kuten roomalaiset sitä nimittivät (nyk. Malatya itäisessä Turkissa). Aprikoositarhoistaan tunnettu kaupunki muinaisessa Armeniassa sai alkunsa roomalaisena sotilassiirtokuntana vuonna 72, mutta alueella on arkeologisen aineiston perusteella ollut asutusta vähintään kuuden tuhannen vuoden ajan. Aelius Antoninus todennäköisesti puhui latinan lisäksi äidinkielenään armeniaa tai kreikkaa.
Koska Antoninus kantaa samaa sukunimeä kuin Publius Aelius Hadrianus (keisarina 117–138), voi päätellä hänen isoisänsä isoisän (tai vastaavan) saaneen Rooman kansalaisuuden noihin aikoihin. Antoninuskin lähti teit’ isäin astumaan ja värväytyi legiooniin. Hänen lähialueillaan oli kolmekin kovaa kandidaattia: Legio XII Fulminata (Kappadokiassa), Legio XVI Flavia Firma sekä Legio IV Scythica(molemmat Syyriassa). Todennäköisesti hän palveli joissain näistä ensin ennen ylenemistään sadanpäämieheksi. Kenturioita oli tapana kierrättää legioonasta toiseen, ja Aelius Antoninus lähetettiin maailman toiselle laidalle, äärimmäiseen pohjolaan sumuisen meren taa: Britanniaan.
Piirtokirjoituksen mukaan Aelius Antoninus oli Legio IV Victrixin sadanpäämies. Neljäs voittoisa legioona kuului keisari Augustuksen alkuperäisiin legiooniin, jonka ansiolista on pitkä kuin nälkävuosi. Vuodesta 122 lähtien legioona oli sijoitettu pysyvästi Britanniaan, jossa se osallistui Hadrianuksen muurin rakentamiseen. Legioonan päämaja oli Eboracumissa (nyk. York).
Sadanpäämies oli armeijan tärkein upseeri, joita toimi lukemattomissa eri tehtävissä sekä kentällä että toimistoissa. Tavallinen sadankomentaja oli centurio ordinatus. Centurio deputatus oli yhteysupseeri, centurio execitator vanhempi ratsuväenkouluttaja, centurio frumentarius tiedustelu-upseeri, centurio regionarius piirikunnankenturio eli poliisiupseeri, centurio statorum sotapoliisiupseeri ja centurio supernumerarius ”ylimääräinen kenturio erityistehtävissä”, kuten valvomassa veronkantoa.
Piirtokirjoituksen mukaan Aelius Antoninus oli ”praep(ositus) et pr(aefectus)”, mikä aiheuttaa tulkinallista päänvaivaa. Kenturio saattoi hyvin toimia virkaatekevänä komentajana (praepositus numeri et regionis), nykyään sanottaisiin brevettiupseerina. Mutta kenturio ei voinut olla prefekti: Prefektin arvoiset sotilasvirat oli varattu ritarisäätyisille miehille.
Eräs tulkintamahdollisuus on se, että piirtokirjoitus tahtoo sanoa Antoninuksen olleen ensin kenturio ja sarmaattiratsuväen virkaatekevä komentaja, myöhemmin ylennetty ritarisäätyyn prefektiksi. Notitia Dignitatum mainitsee sellaisen sotilasviran kuin Praefectus Sarmatarum gentilium, sarmaattien prefektin, joka olletikin oli vastuussa koko Britannian raskaasta ratsuväestä. Ehkäpä Aelius Antoninus hoiti tällaista virkaa.
Vuonna 241 hän näki tarpeelliseksi lahjoittaa pylvään tai patsaan jalustoineen ja kohokuvineen paikalliselle jumalalle Apollo Maponosille, parantajalle, jousiampujalle ja metsästäjälle. Ohjeistikohan hän myös kuvantekijää laittamaan jumalan päähän keikkumaan itämaisen fryygialaismyssyn, muistutuksena omasta anatolialaisesta alkuperästään?
Asepalvelus takaa kansalaisuuden – vaan kuinka kauas saattoi Rooman legioonalainen päätyä keisarin ja isänmaan puolesta? Tunnetun maailman rajoille asti. Kun Rooma otti Kleopatran kuoleman jälkeen haltuunsa Ptolemaiosten Egyptin, se peri samalla myös Ptolemaiosten meriyhteydet Afrikkaan, Arabiaan ja Intiaan. Ptolemaiosten Punaiselle merelle jättämä valtatyhjiö täyttyi välittömästi arabialaisista ja somalialaisista merirosvoista, joten vuonna 26 eaa. keisari Augustus lähetti Egyptin maaherran Aelius Galluksen kahden legioonan ja 10 000 apujoukkojen miehen kanssa valloitusretkelle ”onnelliseen Arabiaan”.
Gallus onnistui karkoittamaan merirosvot tukikohdistaan, mutta helle, taudit ja veden puute osoittautuivat retkikunnalle tuhoisiksi. Roomalaiset menettivät vain 700 miestä kaatuneina, mutta 7 000 miestä nestehukkaan. Arabiaa ei koskaan liitetty valtakuntaan. Punainen meri sen sijaan kuului tästä lähtien Rooman valtapiiriin. Berenicen eteläpuolisista, vaikeasti hallittavista Ptolemaiosten tukikohdista luovuttiin, samalla kun Berenicen, Arsinoen ja Myos Hormoksen satamia vastaavasti laajennettiin ja kulkuyhteyksiä niihin parannettiin.
Intiaan suuntautuneen kaupankäynnin volyymistä ja merkityksestä saa hyvän kuvan anonyymin kreikkalaisen merikapteenin 1. vuosisadalla julkaisemasta lokikirjasta Periplus Maris Erythraei, joka luettelee kaksikymmentä tärkeintä intialaista kauppasatamaa Karachista Kalkuttaan. Intialaisia norsunluuesineitä on löytynyt Pompejista asti. Vanhempi Plinius valittaa Luonnonhistoriassaan, miten Rooman kauppatase itään oli sata miljoonaa sestertiusta alijäämäinen: tämän verran Arabian väriaineet, Kiinan silkki ja Intian mausteet maksoivat valtakunnalle (Plinius, Hist. Nat. 12.41.84). Vastaavasti Intian Keralasta on löytynyt runsain mitoin roomalaista terra sigillata –keramiikkaa. Turistinähtävyydet sisältävän roomalaisen tiekartan Tabula Peutingerianan mukaan Muziriksen kaupungissa Keralassa oli Augustuksen temppeli, joten voidaan epäillä että siellä oli myös pysyvä kauppasiirtokunta.
Pompejista löytynyt intialaista Lakshmi-jumalatarta esittävä figuriini (Museo Archeologico Nazionale di Napoli)
Kauppaedut vaativat sotilaallista läsnäoloa. Vuonna 125 keisari Trajanus lähetti yhden Daakian, Parthian ja Juudean sodissa kunnostautuneista legioonistaan (Legio II Traiana Fortis) Egyptiin korvaamaan maata aiemmin miehittäneen Legio III Cyrenaican. Trajanuksen aikana Punaiselle merelle perustettiin oma laivasto ja kaikki Egyptin satamat saivat omat varuskuntansa. Samalla roomalaiset ryhtyivät rakentamaan pysyviä tukikohtia Intian purjehdusreitin varrelle. Farasan-saarilta on löytynyt vuosille 138–141 ajoitettu latinankielinen piirtokirjoitus:
”Tämän keisari Antonius Augustus Piukselle omistetun monumentin on tehnyt ja vihkinyt urhoollisen Trajanuksen toisen legioonan ja sen apujoukkojen puolesta Castricius Aprinius, Publiuksen poika, Farasan-saarten sataman (Ferresani portus) ja Herkuleen meren prefekti.”
Farasan-saarten jälkeen Rooma miehitti Eudaemon Arabian (nyk. Aden) tärkeän välisataman ja lopulta Ptolemaioksille kuuluneen Sokotran saaren Intian valtamerellä (jota kreikkalaiset kutsuivat Punaiseksi mereksi). Kaukomaiden joukko-osastoja kierrätettiin säännölllisesti. Kahtakymmentä vuotta myöhemmin Farasan-saarelle jätettiin toinen omistuspiirtokirjoitus Juudeaan pysyvästi sijoitetun Legio VI Ferratan nimissä.
200-luvun loppupuolelta lähtien Rooman uudeksi periviholliseksi nousseet sassanidi-persialaiset pyrkivät kaikin keinoin katkaisemaan Rooman kauppayhteydet ja saamaan Arabian omiin käsiinsä. Keisari Diokletianus liittoutui afrikkalaisen Aksumin kuningaskunnan kanssa ja siirsi etelään lisää joukkoja. Legio II Traiana muutti tukikohtaansa Aleksandriasta etelämmäksi Apollinopolis Magnaan ja Legio X Fretensis Ailaan (Jordanian Aqaba). Yksi legioonan kohorteista muunnettiin merijalkaväeksi.
Diokletianuksen valtakaudelle sijoittuu myös tämä poikkeuksellinen piirtokirjoitus, jonka on jättänyt kristitty ammattisotilas:
”Aurelius Gaius, samannimisen isän poika. Palvelin Legio I Italicassa, Legio VIII Augustassa ja Legio I Jovia Scythicassa. Aloitin ratsumiehenä, ylenin ryhmänjohtajaksi, sitten optioksi. – – Minut valittiin keisarin omiin erikoisjoukkoihin (sacer comites) ja palvelin ympäri valtakuntaa ja ulkomailla: Aasiassa, Kaariassa, Lyydiassa, Lykaioniassa, Kilikiassa, Foinikiassa, Syyriassa, Arabiassa, Palestiinassa, Egyptissä, Intiassa, Mesopotamiassa, Kappadokiassa, Galatiassa, Bityniassa, Traakiassa, Moesiassa, Sarmatiassa neljä kertaa, Goottien mailla kaksi kertaa, Saksassa, Dardaniassa, Dalmatiassa, Pannoniassa, Galliassa, Espanjassa, Mauretaniassa ja – – .
Monien vaivojen jälkeen palasin takaisin synnyinmaahani Pessinukseen ja asun nyt Cotyaeumissa tyttäreni Macedonian kanssa. Olen pystyttänyt tämän hautakiven rakkaan vaimoni Julian muistoksi, Ylösnousemusta odottaen.”
Vaan millaisissa tehtävissä Aurelius Gaius, keisarin mies, kävi Intiassa? Emme koskaan saa tietää.
