Marcus Annaeus Lucanus, Pharsalia III:399–452. Oma käännös.
”Siellä oli vuosisatoja vanha koskematon lehto,
jonka lomittuvien lehvien varjoista katosta
ei auringon säteet kuunaan läpäisseet.
Sitä lehtoa ei hallinnut vekkuli Pan,
ei metsikön mukava Silvanus tai leikkisä nymfi,
vaan ikimuinaiset julmat jumalat
joita palvottiin raaoin riitein.
Alttarit olivat kukkuroillaan kuvottavia uhreja
ja ihmisveri tahrasi jokaisen puun.
Villieläimet eivät nukkuneet siellä,
eikä tuuli puhaltanut; vain lehdet rapisivat
ja tumma puro solisi hiljaisuuden keskellä.
Jumalten karut kuvat tuijottivat tulijaa ankarin kasvoin.
Jo puupökkelöiden korkea ikä, ja mätänevän,
verentummentaman tammen haju sai miehet tutisemaan.
Eivätkä nekään, jotka eivät muuten jumalista piitanneet,
voineet olla kokematta selittämätöntä kauhua.
He väittivät että maan povesta kuului outoja ääniä,
Puunrungot nousivat heidän tielleen ja laskivat jälleen,
juurakot kampittivat, virvaliekit loimottivat
ja käärmeet luikertelivat jaloissa.
Ei kansakaan kokoontunut sinne palvontamenoihinsa,
vaan jätti lehdon jumalten haltuun. Papitkin
arastelivat niitä hetkiä kun heidän täytyi
toimittaa riittinsä ja häiritä Cernunnoksen rauhaa.
Tämän lehdon Caesar määräsi kaadettavaksi.
Yksin se kohosi aiemmilta sodilta säästyneenä
paljaiden kukkuloiden ympäröimänä,
lähellä hänen etuvartiotaan. Mutta käskyn kuultuaan
vahvat kädet herpaantuivat ja sotilaat,
mykkinä pelosta ja kunnioituksesta, uskoivat
että jos heidän kirveensä häpäisisi pyhät puut,
terä nirhaisi heidän omaa lihaansa.
Caesar, nähdessään miestensä halvaantuvan,
tarttui itse kirveeseen ja antoi sen soida,
kaataen mahtavimman tammen sen terällä.
Rautaisen kärjen upotessa puuhun Caesar karjui:
”Kaiken pyhäinhäpäisyn vedän itseni päälle;
kenenkään muun ei tarvitse pelätä jumalten kostoa.”
Silloin sotilaat alkoivat totella käskyä mutta haluttomin mielin,
punniten jumalten suuttumusta ja Caesarin vihaa.
Saarnet kaatuivat, paatsamat antoivat periksi,
lepät ja tammet menettivät lehvänsä ensimmäistä kertaa.
Piiritysmuurien takana gallit todistivat kauhean teon
ja repivät hiuksiaan murheesta; mutta toiset riemuitsivat,
uskoen hirmuisen koston nyt koituvan Caesarin päänmenoksi.”
Onpa komea tarina!