Kategoria: arki

Päivä kylpylässä

Artikkeli perustuu Espoon kaupunginmuseossa vuonna 2015 pitämääni yleisöluentoon.

Kylpylässä luuhaaminen oli roomalaisille keskeinen osa kansallista identiteettiä, jotain joka erotti heidät muista. On aina vaikeaa yrittää ymmärtää muinoin eläneiden ihmisten mielenmaisemaa heidän omilla ehdoillaan, mutta tässä tapauksessa suomalaisilla ja japanilaisillla – ehkä myös turkkilaisilla – on puolellaan pieni etu. Sauna on samalla tavalla erottamaton ja välttämätön osa suomalaisuutta. Suomalaiset ymmärtävät, että saunominen ei ole tirkistelyä, eikä pelkästään peseytymistä. Sauna on ollut suomalaisen elämän keskipisteessä. Siellä on synnytty, siellä on kuoltu, saunan löylyissä on ollut hyvä pysähtyä ja tyhjentää mielensä ajatuksista. Sauna on yhtä välttämätön osa suomalaisuutta kuin kylpylät roomalaisuutta. Myöskään roomalaisille kylpylä ei ollut vain peseytymistä eikä edes hauskanpitoa, vaan elämäntapa.

1800-luvun taidemaalarit kuten Sir Lawrence Alma-Tadema (1836–1912) kuvasivat mielellään roomalaisten kylpylöiden yltäkylläisyyden ja alastomuuden kutkuttavaa tunnelmaa. Vasemmalla A Favourite Custom (1909) ja oikealla Baths of Caracalla (1899).

Roomalaisen kylpylän historia alkaa Kreikasta. Kreikkalaisilla miehillä oli ollut tapana harrastaa urheilua gymnasioneiksi kutsutuissa rakennuksissaan, ja niiden yhteydessä oli myös kylpy- ja peseytymistilat. Tasavallan ajan roomalaisten tullessa tietoisiksi muun maailman kehityksestä myös he alkoivat rakentaa kreikkalaisen esikuvan mukaan kaupunkitaloihinsa ja huviloihinsa kylpyhuoneita. Tämä oli tietenkin ylellisyyttä, ja aikansa ankarat konservatiivit olivat sitä mieltä, että ylenmääräinen lämpimässä vedessä läträäminen sai miehen veteläksi ja naismaiseksi. Vielä myöhemminkin jotkut roomalaiset filosofit vastustivat ahkeraa kylpemistä:

”Ne, jotka ovat tutkineet varhaista historiaamme, kertovat, että ihmiset tapasivat pestä kätensä ja jalkansa päivittäin… mutta kylvyssä he kävivät vain kolme kertaa kuussa.”
– Seneca, kirjeitä Luciliukselle 86

Vanhempi valtiomies Marcus Porcius Cato (234–149 eaa.) oli niin häveliäs, ettei voinut kuvitellakaan kylpevänsä oman poikansa läsnäollessa. Vähitellen kylpemisen mukavuus kuitenkin voitti kainostelun. Toisella vuosisadalla eaa. ympäri Italiaa alkoi ilmestyi maksullisia yksityiskylpylöitä, joita kutsuttiin nimellä balneae. Rooman kaupungissa niitä luetteloitiin vuonna 33 eaa. olleen jo 170 kappaletta. Vesuviuksen purkauksen hautaamissa Pompeijin ja Herculaneumin kaupungeissa on meille säilynyt hyviä esimerkkejä siitä, millaisia nämä varhaiset kylpylät olivat.

Stabiaen kylpylä Pompejissa 200-luvulta eaa. Se on Pompejin vanhin kylpylä ja yksi koko roomalaisen maailman vanhimmista tunnetuista kylpylöistä. Miehillä ja naisilla oli omat, erilliset tilansa. Naisten pukuhuone kuvassa yllä.
Herculaneumin kylpylän pukuhuone ja caldarium (kuumien kylpyjen huone) Pompejista.

Kylpemisen yleistyessä se piti tietenkin perustella oman aikansa tieteellä. Mihin muinoin oli suhtauduttu torjuen epämiehekkäänä ylellisyytenä, muuttui nyt terveyden vaalimiseksi. Kylvyistä tuli osa lääketiedettä ja kaikkia aikansa terveysohjelmia. Kuumassa kylvyssä tai saunassa hikoilua pidettiin tärkeänä kehon tasapainon säilyttämiseksi: hikoillessa kuona-aineet poistuivat. Sen jälkeen puhdistauduttiin viileässä vedessä. Ja koska tuona aikana lääketieteessä ajateltiin kokonaisuuksia, nähtiin suotuisaksi yhdistää kylpeminen ruumiinharjoittamiseen: kuntoiluun, lihasharjoituksiin, venyttelyyn ja hierontaan. Älyn harjoittamistakin oli ajateltu. Jotta mieli saisi virkkeitä, kylpylärakennuksen täytyi olla esteettisesti mahdollisimman miellyttävä, kauniisti koristeltu, täynnä parasta taidetta, hienoja mosaiikkeja, veistoksia ja maalauksia. Lisäksi kylpylän yhteyteen keksittiin liittää kirjastoja ja teattereita.

Silti, kaikki eivät olleet tyytyväisiä. Useimmat yksityiskylpylät olivat kiinteä osa kaupungin rakennuskantaa ja sijaitsivat kivijalan liikehuoneistoissa. Jo aiemmin lainattu roomalainen filosofi, valtiomies ja näytelmäkirjailija Lucius Annaeus Seneca (4 eKr – 65) sattui asumaan erään tällaisen yksityisen kylpylaitoksen yläkerrassa. Äänieristys ei ollut kummoinen. Hän  kirjoittaa:

”Hälinän vuoksi olet pahoillasi, ettet ole kuuro. Muskelimiehet ähkivät ja murahtelevat, kun he nostelevat lyijypainojaan; hierojan kädet läiskivät heidän hartioitaan. Sitten saapuvat pallonpelaajat ja alkavat huudella tuloksiaan – sitä enempää en yleensä siedä. Mutta vielä on paikalla väkeä, joka sukeltaa veteen valtavan loiskahduksen kera, ja siitä saa vain aavistuksen kaikesta mitä on menossa. Ainakin nämä ihmiset puhuvat tavallisella äänellä. Heidän lisäkseen paikalla on karvanpoistaja, joka kuuluttaa palveluksiaan ääni käheänä eikä vaikene, ennen kuin pääsee siistimään jonkun kainalokuoppia ja saa heidät karjumaan vielä kovempaa. Ja tuossa ovat juomien kaupustelija ja makkaranmyyjä, ja kaikki muut kaupustelijat, joista jokainen mölisee omalla tavallaan.”

Kylpyläkulttuurin todellinen läpimurto tapahtui vasta, kun Roomaan avattiin ensimmäiset kaikille avoimet suuret julkiset kylpylät eli termit.

Termit – kylpyläkulttuurin huipennus

Läpimurron teki mahdolliseksi kolme suurta teknologista edistysaskelta: 1) akvedukti, 2) hypokausti ja 3) betonivalu-holvaustekniikka. Balneat kylpyammeineen olivat tulleet toimeen melko pienellä määrällä vettä, mutta uudet tuhansien asiakkaiden termit tarvitsivat puhdasta vettä aivan toisessa mittakaavassa. Akveduktit kuljettivat puhdasta vettä vuorilta kymmenien, jopa sadan kilometrien päästä. Isoimmat julkiset kylpylät olivat niin suuria, että niitä varten saatettiin rakentaa kokonaan oma akvedukti.

Rooman yksitoista akveduktia kuljettivat lähes miljoona kuutiometriä vettä päivittäin. Vertailun vuoksi Helsingin seutu kuluttaa vain 150 000 kuutiometriä vettä vuorokaudessa. Veden kulutus asukasta kohti oli kahdesta viiteen kertaan suurempi kuin nykyään. Akvedukteissa ei ollut sulkuventtiileitä samalla tavalla kuin nykyisessä paineistetussa vesijohtoverkossa. Vesi virtasi painovoimaisesti kaupungin läpi ja päätyi lopulta huuhtomaan viemäreitä. Suurin osa vedestä meni kylpylöihin ja suihkulähteisiin. Rikkaimmilla kansalaisilla oli omat putkiliitännät koteihinsa.

Hypokausti on keskuslämmitysjärjestelmä, jossa kuuma ilma kiertää lattian alla ja putkistossa seiniä pitkin. Roomalaiset hioivat sen täydellisyyteen asti, mutta keksintö itse ei ollut roomalaista alkuperää: ensimmäinen hypokaustiksi tunnistettu keskuslämmitysjärjestelmä on löytynyt urheilijoiden tiloista Kreikan Olympiasta (samasta paikasta jossa olympialaiset järjestettiin), ja se on ollut käytössä viimeistään vuonna 350 eKr.

Betonivalu ja holvaustekniikka tekivät mahdolliseksi rakentaa entistä suurempia rakennuksia. Roomalainen betoni eli opus caementicium oli halpa, kevyt ja kestävä rakennusmateriaali, jossa sidosaineena käytettiin kalkkia ja vulkaanista tuhkaa. Kun betonista opittiin valamaan holveja, ainoa asia mikä rajoitti enää rakennuksen kokoa oli raha.

Hypokaustin toimintaperiaate. Tiilipylväiden kannattama ontto lattia (suspensura) ja seinien putkistojärjestelmä (tubuli) kuljettaa tulipesässä (praefurnium) poltetun tulen palokaasut lämmittämään huoneita ja altaita. Järjestely oli varsin polttoaine- ja työvoimaintensiivinen (AI-kuva).

Rooman ensimmäinen julkinen kylpylä, Agrippan kylpylä, rakennettiin vuonna 25 eaa. ja tuli täysin toimintakykyiseksi vuonna 19 eaa., jolloin se yhdistettiin vasta avattuun Aqua Virgo -akveduktiin. Sen pinta-ala oli noin 1 000 neliömetriä. Tämä oli kuitenkin vasta alkua. Seuraavan kolmen sadan vuoden aikana Rooman kaupunkiin rakennettiin vielä kymmenen toinen toistaan mahtavampaa julkista kylpylaitosta. Keisari Nero rakennutti ensimmäiset  modernit kylpylät kaikkine ostos- ja viihdemahdollisuuksineen, jotka avattiin vuonna 64 jKr. Runoilija Martialis vietti siellä monta rentouttavaa iltapäivää ja lausahti: ”Ah! Onko mitään pahempaa kuin Nero, tai mitään parempaa kuin hänen kylpylänsä!”

Kaikkein suurimmat kylpylät rakennettin toisella ja kolmannella vuosisadalla. Caracallan ja Diocletianuksen kylpylät olivat pinta-alaltaan suurempia kuin keskikoinen tuon ajan kaupunki (120 000 m2 vs. 112 000 m2) ja vastaavat kooltaan nykyaikaisia ostoskeskuksia.

Kaavakuva kylpylöiden koosta – Diocletianuksen kylpylöihin mahtuisi kaksi kauppakeskus Selloa.

Julkiset kylpylät eivät olleet vain suuria, ne olivat myös rikkaasti koristeltuja. Sen tähden niitä kutsuttiin myös kansan palatseiksi. Monet jälkipolville säilyneet antiikin kuuluisimmat taideteokset ovat peräisin juuri näistä kylpylöistä. Keisarit eivät säästelleet kustannuksia, sillä kylpylät olivat heidän mahtinsa ja hyväntekijyytensä suurimpia monumentteja. Erityisesti Caracallan kylpylät, jotka valmistuivat vuonna 216, herättivät ihmetystä loistokkuudellaan. Ne mainitaan vielä 800-luvulla kirjoitetussa pyhiinvaellusoppaassa Rooman suurimpana ihmeenä – kolmesataa vuotta sulkeutumisensa jälkeen.

Kylpylöiden värikkäät ja harvinaiset kivipinnat päätyivät keskiajalla koristamaan Rooman kirkkoja ja palatseja. Esimerkiksi Caracallan kylpylän pylväät olivat Numidian keltaista marmoria ja Egyptin purppuraista graniittia, lattiat taas moniväristä opus sectile -mosaiikkia. Näin kallisarvoista ja eksoottista kiveä ei keskiajalla olisi saanut rahallakaan. Siksi Piazza Farnesen ammeen muotoiset suihkulähteet ovat peräisin Caracallan kylpylöistä, kuten myös Pietarinkirkon lattiat ja Santa Maria Maggioren pylväät. Caracallan kylpylöistä ryöstettyä marmoria päätyi keskiajalla jopa Pisan kaupungin tuomiokirkkoon asti. Todisteena kylpylöiden loistosta niitä ei aina tarvinnut edes purkaa kirkkojen rakennusaineiksi: Michelangelon suunnittelema Santa Maria degli Angeli e dei Martiri on rakennettu suoraan yhteen Diocletianuksen termien kylpysaleista.

Caracallan suuret kylpyammeet ovat päätyneet uusiokäyttöön suihkulähteinä.
Vasemmalla Santa Maria degli Angeli e dei Martiri, joka oli alunperin Diokletianuksen termien kylpysali (rekonstruktiopiirros oikealla). Katso myös Rooman kaupunginmuseon 3d-ennallistus.

Keisarit eivät rakennuttaneet kylpylöitä vain Roomaan, vaan kaikkialle valtakunnan alueelle Englannista Arabiaan. 100-luvulla jKr. Rooman imperiumiin kuuluvat kaupungit kilpailivat keisarin suosiosta ja tavoittelivat täysiä kansalaisoikeuksia. Keisarillinen hallinto kävi läpi näitä anomuksia. Yksi kolmesta ehdosta, jonka piti täyttyä jotta kaupunkia voisi pitää täysin roomalaisena, oli riittävät mitat täyttävä julkinen kylpylälaitos.

Suuret julkiset kylpylät olivat niin kalliita rakentaa ja ylläpitää, että vain valtiolla tai kaikkein varakkaimmilla senaattoreilla oli varaa sponsoroida niitä. Pääsymaksut oli määrätty mahdollisimman alhaisiksi, jotta kaikilla olisi mahdollisuus käydä niissä. Lapsista ei tarvinnut maksaa lainkaan, ja keisarillisiin kylpylöihin saattoi päästä sisään muutenkin ilmaiseksi. Kylpylöiden ylläpitäjät saivat tuloja lisäpalveluista, joista piti maksaa erikseen. Niitä olivat mm. pukukoppien vartiointi, pyyhkeet, kosteusvoiteet, tuoksuöljyt, hieronnat ja ruoka- ja juomatarjoilut (seksipalveluja unohtamatta).

Portugalin Vipascumista on löytynyt lainvoimainen sopimus, jolla kunta ulkoistaa kylpylänsä ylläpidon tuntemattomaksi jääneelle liikemiehelle. Siinä määritellään tarkasti sopimusehdot:

”Kylpylän huolitsija sitoutuu huolehtimaan vedestä ja lämmityksestestä omalla kustannuksellaan ja pitämään laitoksen auki puoli yhdeksään illalla, sisäänpääsy ei saa maksaa yli ½ assia, sotaveteraanit, orjat ja lapset ilmaiseksi, kaikki putket ja työkalut pitää puhdistaa korroosiosta ja voidella kuukausittain, mikäli ehtoja ei noudateta, kunta voi määrätä 200 sestertiuksen uhkasakon per päivä.”

100-luvulla elänyt grammaatikko Athenaeus mainitsee että kylpylätyöntekijöillä oli myös oma ammattiyhdistys ja tunnuslaulu, mitä laulettiin aamuisin kun hypokausteja lämmitettiin. Lämmityksen on täytynyt olla erittäin raskasta työtä; jossain vaiheessa harkittiin että kylpyläorjiksi voisi lähettää rikoksista tuomittuja rangaistusmielessä. Mutta työ kylpylässä saattoi olla myös siisti sisätyö. Eräässä Rooman tuhansista säilyneistä hautakivissä kerrotaan onnellisesta avioparista, joka oli työskennellyt Caracallan kylpylässä. Cucumius ja Victoria olivat tehneet eläessään pitkän uran pukuhuoneiden hoitajana ja kylpylän rahastajana. Kyseessä on mahdollisesti ollut työpaikkaromanssi.

Käytäntö ja arki

Mennään kylpylään!

Pienet kylpylät ovat voineet olla pelkästään jonkun tietyn ryhmän, kuten kerhon tai ammattiyhdistyksen käytössä, mutta yleisesti ottaen suurin osa kaikista Rooman 800 yksityiskylpylästä ja 11 julkisesta kylpylästä on ollut avoinna ihan kaikille keisarista kerjäläiseen. Kylpylässä vierailu oli ennen kaikkea sosiaalista toimintaa ja suuri yhteiskuntaa tasa-arvoistava voima. Jos keisari tai senaattori halusi osoittaa olevansa kansanmies, hän kävi julkisissa kylpylöissä saunomassa ja viihtymässä kuin kuka tahansa kansalainen. Toki kaikilla ei ollut varaa erikoispalveluihin.

Aelius Spartianus kertoo Historia Augustassa seuraavan – mahdollisesti apokryfisen – tarinan keisari Hadrianuksen vierailusta kylpylässä. Hadrianus näki kylpylässä vanhan sotaveteraanin, joka kihnutti selkäänsä seinää vasten, koska hänellä ei ollut varaa orjaan joka kaapisi hänen selkänsä. Keisari käski välittömästi antaa miehelle tarpeeksi rahaa, että hän voi nauttia kaikista kylpylän antimista. Seuraavana päivänä Hadrianuksen saapuessa kylpemään koko joukko rahanahneita kansalaisia kihnutti selkäänsä samaa seinää vasten. Heille Hadrianus antoi vain neuvon muodostaa rinki ja kaapia toinen toistensa selät.

Miehillä ja naisilla oli Roomassa alunperin omat kylpyaikansa: naiset aamupäivisin, miehet iltapäivisin. Keisari Nero muutti käytäntöä niin, että aamuvuoro säilyi pelkästään naisten käytössä, mutta iltapäivästä tehtiin sekavuoro, jolloin miehet ja naiset saattoivat kylpeä samaan aikaan. Yhteiskylvyistä on paljon mainintoja Martialiksen ja Juvenaliksen runoissa. Naisia oli vaikea pitää poissa iltapäivien miestenvuoroilta; erään Trasteveressä sijaitsevan roomalaisen yksityiskylpylän sisältä on löytynyt seuraava kyltti:

”Voimakkaan jumala Sylvanuksen määräyksestä naisia kielletään menemästä miesten uima-altaaseen.”

Mihin aikaan?

Kylpylöiden lämmitys aloitettiin jo aamuyöstä neljän–viiden aikaan aamulla. Normaalit työssäkäyvät roomalaiset heräsivät kuuden maissa; naisväki jonka ei tarvinnut mennä töihin kävi kylpemässä aamupäivällä. Kylpylän avautuminen ilmoitettin gongilla (tintinnabulum). Puolen päivän aikaan kylpylät sulkeutuivat hetkeksi, arvatenkin siivoamisen ja vedenvaihdon vuoksi. Parhaaksi ajaksi mennä kylpylään mainitaan kello kaksi iltapäivällä, jolloin kaikkien työpäivä on varmasti jo päättynyt.

Runoilija Martialis kirjoittaa kerran olleensa niin kiireinen, että ehti kylpylään vasta neljäksi. Keisari Tiberius ei kertoman mukaan ehtinyt hallitustöiltään syömään lainkaan lounasta ja tuli kylpyläänkin vasta auringonlaskun aikaan, eli kuudelta illalla. Useimmat kylpylät menivät kiinni auringonlaskun aikaan, mutta kirjallisuudessa on mainintoja myös keinovalaistuksesta. Tästä on myös aineellisia todisteita, sillä kylpylöiden raunioista on löytynyt suuria määriä öljylamppujen sirpaleita.

Mitä mukaan?

Mukaan kylpylään oli otettava ainakin puiset kylpysandaalit, jotka saattoi myös vuokrata paikan päältä. Lisäksi oli hyvä ottaa mukaan strigilis eli pronssinen kaavin öljyn kaapimiseksi pois (roomalaiset käyttivät puhdistautumiseen saippuan sijasta öljyä), puhtaita pyyhkeitä ja oma kylpyasu. Kylpyasu oli todennäköisesti tunika, jota käytettiin urheillessa – valitettavasti tarkkaa kuvausta ei ole säilynyt. Naiset saattoivat urheilla bikineissä. Itse altaissa oltiin useimmiten alasti, mutta lannevaatteen käyttö ei myöskään ollut tavatonta.

Varakkaille kansalaisille oma orja oli välttämättömyys tavaroiden kantamista ja vaatteiden vahtimista varten. Julkisten kylpylöiden pukuhuoneet houkuttelivat luonnollisesti monenlaisia epärehellisiä ihmisiä. Jos oma orja sattui torkahtamaan tai kylpylän henkilökunnan silmä vältti, rikoksen uhrille ei jäänyt juuri muuta vaihtoehtoa kuin rukoilla jumalia apuun. Iso-Britanniasta on säilynyt kiroustaulu, jossa Solinus rukoilee kylpylän jumalatarta Sulis Minervaa auttamaan saamaan kiinni varkaan, joka anasti Solinuksen kylpyasun ja ulkoviitan: ”Älä suo hänelle lepoa äläkä terveyttä, olipa hän sitten mies tai nainen, vapaa tai orja, ellei hän tunnusta tekoaan ja palauta omaisuuttani temppeliisi.”

Naisten kylpyasut olivat peittävämpiä, mutta toisaalta eivät märkinä juurikaan jättäneet mitään mielikuvituksen varaan.
Roomalaisia nuorten naisten bikiniasuja (Villa Romana del Casale, Piazza Armerina).

Mitä palveluita oli tarjolla?

Kylpylään saavuttua oli tavallista mennä ensin pukuhuoneiden kautta pihalle, jossa saattoi harrastaa pallopelejä, painojen nostoa ja voimistelua. Sitten puhdistauduttiin ja mentiin varsinaisiin kylpyihyin, joko virallisessa järjestyksessä tai sitten oman maun mukaan. Tepidarium oli haaleiden kylpyjen huone, jonka kautta siirryttiin kuumaan caldariumiin. Toisin kuin suomalaisessa saunassa, jossa hikoilua tehostetaan kuumalle kiukaalle heitetystä vedestä nousevalla vesihöyryllä, roomalaisessa saunassa käytettiin lattian ja seinien pintalämmitystä, josta lämpö säteili huoneen sisälle ja sai kylpijät hikoilemaan. Lisäksi roomalaiset käyttivät lasitetuista ikkunoista tulvivaa auringon lämpöenergiaa hyväkseen.

Saunassa oli pakko käyttää puisia sandaaleja, ettei olisi polttanut jalkapohjiaan. Caldariumissa oli ehkä noin 50 asteen lämpötila. Kovempia löylyjä himoaville oli hyvin varustetuissa kylpylöissä myös kuumempi höyrysauna eli sudatorium, jossa voitiin saavuttaa jopa 80 asteen lämpö. Höyrysaunaa kutsuttiin mainosmielessä myös ”spartalaiseksi saunaksi” (laconicum):

”Meillä on erillinen merivesiallas, makean veden allas, kuuma kylpy ja spartalainen sauna.”

Kuuman löylyn jälkeen oli mukava pulahtaa frigidariumiin eli kylmävesialtaaseen. Suurimmissa kylpylöissä oli myös olympiakokoinen uima-allas eli natatio. Mitään kilpauintia niissä ei tosin harrastettu. Caracallan kylpylästä on löytynyt uima-altaan reunoilta marmoriin raaputettuja pelilautoja, mikä antaa osviittaa rennommasta oleskelusta. Peseytymisen ja pukeutumisen jälkeen ilta jatkui kylpylän parfyymi- ja vaatekaupoissa, ruokaloissa, kirjastoissa, puutarhoissa ja teatterinäytännöissä.

Kylpylän varjopuolia

On hyvä muistaa myös suurten kylpylöiden varjopuolia. Varkaiden lisäksi runoilija Martialis mainitsee yleisenä ongelmana seksuaalisen ahdistelun, johon syyllistyivät kylpylöissä päivystäneet homoseksuaaliset tirkistelijämiehet:

”Tuijottelet meitä kun olemme kylvyssä,
Philomusus, ja kyselet välillä
miksi sileillä orjapojillani on
niin komeat siittimet. Vastaanpa
kyselyysi reilusti: he nussivat
tirkistelijämiehet, Philomusus.”
– Martialis, 11–63

Eräät antiikin kirjailijat kertovat tuijottajista jo ennen Martialista. Petroniuksen romaanissa Satyricon romaanihenkilö Ascyltus saa osakseen suurta huomiota kylpylässä kookkaan peniksensä takia. Alastomana kylpeminen antoi tilaisuuksia vertailuihin yllin kyllin. Martialis paljastaa runossaan Philomusuksen olevan halveksittu homosuhteen passiivinen osapuoli. Rangaistukseksi tirkistelystä Martialis uhkaa orjapoikiensa raiskaavan Philomusuksen, tämän salaiseksi mielihyväksi mutta julkiseksi häpeäksi. Tirkistelijöillä arveltiin olevan paha silmä, jonka maagisen vaikutuksen toisen miehen iso penis kykeni torjumaan. Toinen Martialiksen runo kertoo, miten hänen tuntemansa Maro-niminen mies sai kylpylässä spontaaneja aplodeja kookkaalla elimellään.

Myös naisiin kohdistuvaa seksuaalista ahdistelua varmasti tapahtui, mutta koska kaikki naisten kirjoittama kirjallisuus on lähes täysin kadonnut, emme kuule siitä. Toinen ajaton ongelma oli uimaloita edelleenkin ajoittain vaivaava epähygienisyys. Keisari Marcus Aurelius, joka ei todellakaan ollut itse mikään kansanmies vaan Senecan kaltainen stoalainen filosofi, kammoksui julkisten kylpylöiden melua ja likaa. Hän mainitsee muistelmissaan, että kylpyaltaissa saattoi lilliä joskus öljyä, rasvaa ja jopa ihmissaastaa. Martialis mainitsee saman ongelman eräässä runossaan:

”Zoilus, koska sinä pilaat kylpyaltaan huuhtomalla siinä takapuolesi, tee se vielä likaisemmaksi: Zoilus, upota siihen pääsi.”
– Martialis, 2–42

Kuinka kauan kylpyläkulttuuri kesti?

Rooman kaupungissa ja osassa provinsseja suuria kylpylöitä ylläpidettiin 400-luvulle asti, jonka jälkeen polttoainepula, yhteiskunnan romahtaminen ja sitä seurannut infrastruktuurin tuhoutuminen ja huomattavasti pienentynyt väkiluku teki julkisten kylpylöiden ylläpitämisen mahdottomaksi. Caracallan kylpylät säilyivät käytössä aina vuoteen 537 asti, jolloin Roomaa piirittänyt ostrogoottien kuningas Vitiges antoi tuhota kaikki kaupunkiin johtavat akveduktit. Vedettömäksi jääneen kylpylän puutarhasta tehtiin pyhiinvaeltajien hautausmaa. Oman onnensa nojaan jäänyt rakennus romahti lopulta vuoden 847 maanjäristyksessä.

Cacator, cave malum!

Käytännönläheiset roomalaiset olivat tunnettuja vesi- ja viemäriteknologian alalla saavuttamistaan ansioista. Erityisesti vesitekniikka saavutti ajanlaskun alun tienoilla huippunsa, jota ei käytännössä ohitettu ennen 1700-luvun loppua. Akveduktien rauniot ympäri Italiaa, Ranskaa ja Espanjaa ovat siitä näyttäviä todistuskappaleita, mutta tällä kertaa haluaisin puhua hieman arkisemmasta ja meitä kaikkia päivittäin koskettavasta asiasta: vessassa käymisestä.

Roomalaisten julkiset käymälät ovat kiehtoneet sekä tutkijoita että matkailijoita löytymisestään lähtien. Vesivessan yllättävä nykyaikaisuus, yhteiskäymälöiden banaali sosiaalisuus ja käytännön vessakulttuuriin arvoituksellisuus tekevät latriineista kutkuttavan tutkimuskohteen. Julkisia käymälöitä on säilynyt lukuisia ympäri valtakuntaa ja ne noudattavat kaikkialla samanlaista arkkitehtuuria: istuimet, joissa on reikä sekä päällä että sivussa, jatkuvasti vedellä huuhtoutuva viemäri ja lattialla juokseva erillinen pieni vesikouru. Jos käymälän aineelliset puitteet ovatkin vesiselvät, monet aineettomat kysymykset ovat edelleen vailla vastausta. Miten kaukaa käymälässä käytiin? Oliko käymälät yhteisiä miehille ja naisille? Miten niissä käyttäydyttiin? Pestiinkö vai pyyhittiinkö? Ja miten kuuluisaa vessasientä käytettiin?

Cacator, cave malum! (”Kakkaaja, varo harmia”). Piirtokirjoitus Pompejissa (IX.7.21/22), vessaan johtavassa käytävässä. Isis Fortuna -jumalatar suojelee kakkaamaan kyykistynyttä mieshahmoa, joka on kuvattu kahden käärmeen välissä.

Käymälöiden skatologisen puolen lisäksi on puhuttava myös ulostamisen metafyysisistä ulottuvuuksista. Kuvan piirtokirjoitus Cacator, cave malum! eli ”kakkaaja, varo harmia” on löytynyt Pompejista, jossa se komeilee vessaan johtavassa käytävässä kotialttarin vieressä. Isis Fortuna -jumalatar peräsinairoineen, runsaudensarvineen ja käärmeineen näyttää suojelevan kakkaamaan kyykistyvää mieshahmoa, mutta miltä vaaralta hän varsinaisesti suojelee? Ensimmäinen mieleentuleva selitys liittyy pahaan silmään ja pahantahtoisiin henkiin, jotka asuttivat antiikin ajan ihmisen mielenmaisemaa. Intiimitoimituksen parissa askarteleva ihminen on haavoittuvassa tilassa, altis kaikenlaisille pahoille voimille. Ulosteita itsessään pidettiin saastuttavina, jolloin jumalattaren apua epäilemättä tarvittiin. Sitä paitsi viemärissä itsessään saattoi vaania hirmuja: Claudius Aelianus (175–235) kertoo urbaanin legendan jättiläismustekalasta, joka suolakalan himossaan oli uinut sisään viemäriin ja tunkeutunut ihmisten asuntoihin pöntön kautta.

Toisaalta Cacator, cave malum -teksti toistuu myös useissa Pompejin hautapiirtokirjoituksissa. Niillä ehkä uhattiin haudanhäpäisijää yliluonnollisella rangaistuksella. Roomalaisten kaupunkien ulkopuolella leviävät nekropolikset olivat vainajien lisäksi monien köyhien ja kodittomien asuinsijoja. Jos ajatellaan että ihmisten arkikäyttäytyminen paljastuu parhaiten yrityksistä kieltää se, tarpeiden tekemisen hautojen suojassa on täytynyt olla tuikitavallista. Esimerkeiksi roomalaisiin hautoihin lisätyistä varoituksista käyvät nämä:

”Joka tähän paskoo tai kusee, saakoon sekä ylisen että alisen jumalten vihat päälleen”
(Corpus Inscriptionum Latinarum 6.13740)

”Painu pois, kakkaaja! Et voi turvassa paljastaa persettäsi täällä”
(Corpus Inscriptionum Latinarum 4.8899)

Petronius Arbiterin veijariromaanissa Satyricon uusrikas öykkäri Trimalchio mahtailee määräämällä testamentissaan vapautetun orjan valvomaan hänen hautaansa ajasta iäisyyteen, jottei kukaan matkalainen vain tule tekemään tarpeitaan sen taakse (Satyricon, 71). Ulostamisen vaaroista kertoo myös tarina kerettiläisestä Ariuksesta, joka sai ankaran ripulin rangaistukseksi vastustettuaan pyhää kolminaisuusoppia. Hermias Sozomenoksen Kirkkohistorian mukaan Arius meni julkiseen käymälään ja kuoli sinne, eikä kukaan enää uskaltanut käyttää samaa vessanistuinta (Sozomenos, 2.29–30).

Roomalaiset kutsuivat yksityisvessoja latriineiksi (latrinae). Köyhimmässä Pompejilaisessa yksityiskäymälässä oli ainoastaan potta pytyn alla. Potat tyhjennettiin joko viemäriin tai avoviemäriin. Keskiluokan talojen käymälät oli yhdistetty kaupungin viemäriverkostoon ja huuhdeltiin talousvedellä – tästä syystä käymälä sijaitsi yleensä keittiön välittömässä yhteydessä. Julkisista vesikäymälöistä käytettiin nimeä foricae. Niiden läpi kiersi koko ajan puhdas vesi, joka huuhteli viemärikouruun tulevat tuotokset mennessään pääviemäriin. Ajan vaatemuoti suojeli vessassa kävijöitä noloilta tilaneilta. Nykyihminen joutuu vessassa laskemaan housut nilkkoihin, mutta antiikin aikana virkamiehen tooga, rouvan mekko ja miehen tunika pitivät intiimialueet piilossa.

Tyypillinen roomalainen yksityiskäymälä.
Julkinen käymälä Ostiassa.

Rooman parhaimmissa julkisissa käymälöissä, kuten Pompeiuksen teatterin portiikissa, oli marmoriset istuimet, tuoksuvia yrttejä ja jopa taustamusiikkia. Martialis väittää, että epätoivoisimmat pyrkyrit tulivat näihin paskataiteen palatseihin kuluttamaan aikaa siinä toivossa, että sattuisivat törmäämään julkisuuden henkilöön tai muuhun tärkeään mieheen, mutta tämä voi olla myös puhdasta satiiria. Käymälät tyhjentyivät Venus Puhdistajan eli Venus Cloacinan mukaan nimettyyn Rooman pääviemäriin, Cloaca Maximaan, joka on osittain edelleen käytössä. Viemäri on roomalaisen insinööritaidon suunnaton voimannäyte, sillä miljoonakaupungin asukkaat tuottivat yhteensä 500 tonnia ulostetta vuorokaudessa.

Ostiassa oleva forica on yksi parhaiten säilyneistä. Kuvassa näkyvät vieri vieressä olevat istuimet (roomalaiset eivät selvästi tarvinneet yksityisyyttä helpottaakseen itseään) ja kävijöiden edessä kulkenut vesikouru, jonka tarkoitus on jäänyt epävarmaksi. Kylpylöissä vessakäynti kuului pääsymaksun hintaan, mutta kaupungilla pikkulassa käymisestä maksettiin lantti käymäläorjalle, jonka tehtävä oli myös huolehtia vessan siisteydestä. Ostian käymälässä on kaksi sisäänkäyntiä, joiden välissä on käsien pesemiseen tarkoitettu allas. Oviaukkojen tarkoitusta on myös pohdittu – mahdollisesti niiden kamanaan oli maalattu ”sisään” ja ”ulos”. Miehiä varten oli julkisia pisuaareja, eli elintarvikekäytöstä poistettuja amforoita, joihin sai lorottaa vapaasti. Kankaanvalkaisijat ja nahkatehtaat käyttivät näin kertyvää ureaa teollisuuden raaka-aineena. Keisari Vespasianus määräsi sen verolle, mistä syntyi Suetoniuksen mukaan lentävä lause ”raha ei haise” (pecunia non olet).

Tähän asti jokainen aikamatkaajakin selviäisi vessakäynnistään kunnialla, mutta entäs sitten kun on pyyhimisen aika? Vessapaperia ei vielä ollut – eikä edes François Rabelais’n (1483–1494) kuuluisassa satiirissa Gargantua ja Pantagruel uskottu sen tehokkuuteen.

Xylospongium, eli tersorium: vessasieni tai rahvaanomaisemmin paskasuti. Roomalainen vessaharja jolla EI pyyhitty takamusta, vaikka kaikki tv-dokumentit haluaisivat sinun uskovan niin.

Ei, pyyhkimiseen ei mitä todennäköisemmin käytetty yhteistä pesusientä kepin nokassa, jota välillä dipattiin etikkaan sen desinfioimiseksi. Kyseessä on vanha myytti, joka ei vaan ota kuollakseen. Koska ihmiset eivät kuvailleet arkisen jokapäiväisiä toimiaan saatika vessakäyttäytymistään, emme voi satavarmasti sanoa, miten roomalaista vessasientä käytettiin. Sen sijaan funktionaalisesti sudin muoto on jokaiselle länsimaalaiselle vessankuluttajalle tuttu. Vessasieniin liitetyn teorian ohuus ilmenee nopeasti, kun käy läpi kaikki vessasieniä käsittelevät antiikin ajan kirjalliset lähteet.

Vessasieni, latinaksi xylospongium (”sieni kepin nokassa”) tai tersorium, esiintyy kaiken kaikkiaan vain neljässä latinankielisessä kirjoituksessa. Seneca nuorempi reflektoi (Epistulae morales) miten gladiaattoriksi tuomittu germaaniorja teki itsemurhan julkisessa vessassa työntämällä vessasienen terävän puuvarren kurkkuunsa. Seneca sanoo häveliäästi kapineen käyttötarkoituksesta, että ”sillä putsattiin säädyttömyydet” (ad emundanda obscena), mikä voi tietysti tarkoittaa peräaukkoa, mutta myös vessaa itseään.

Claudius Terentianus, Rooman laivastossa palvellut egyptiläinen, valittaa eräässä säilyneessä kirjeessään, ettei hänestä välitetä ”paskasudin vertaa” (Non magis quravit me pro xylesphongium). Martialis vertaa epigrammeissaan kaiken maallisen katoavaisuutta siihen, miten hienostuneinkin illallinen on aamulla asia joka kuuluu ”tunkkaiselle vessasienelle” ([…] sed cras nil erit, immo hodie, protinus immo nihil, quod sciat infelix damnatae spongea virgae). Lopuksi Ostiassa sijaitsevasta julkisen käymälän seinästä löytyy kehotus ”käytä sientä” (utaris xylosphongio). Siinä kaikki.

Kirjoitukset ovat yksi asia ja aineellinen jäämistö toinen. Arkeologit ovat kaivelleet vuosikausia Pompejin naapurikaupungin Herculaneumin viemäriä, joka on paljastunut varsinaiseksi aarreaitaksi antiikin ajan ruokavalioon ja elämään liittyvissä kysymyksissä. Viemäristä on löytynyt yhtä sun toista mielenkiintoista, kuten pinjankäpyjä, joiden merkitys ei ole täysin valjennut. Ehkä niistä oli syöty siemenet ensin? Tai sitten käpyjä käytettiin vessassa ilmanraikastimina?

Viemäriin on pudonnut myös kampoja, kolikoita, sormuksia, noppia, hiusneuloja ja
yöllisten vessakäyntien seurauksena myös keraamisia öljylamppuja. Viemäriin kipatuista kivettyneistä ruoantähteistä on löytynyt oliivinsiemeniä, kalanperkeitä (anjoviksia, lahnoja, neitokaloja, makrilleja, ankeriaita, meriahvenia ja nokkakaloja), ostereita, äyriäisiä, seepioita ja merisiilejä, jäänteitä viikunoista, taateleista, pähkinöistä ynnä mausteista kuten korianterista, tillistä, brassicasta ja selleristä. Ja luonnollisesti myös erilaisia pyllynpyyhkimiä, kuten pellavatukkoja, lehtiä ja jopa pieniä sileitä kiviä.

Kreikkalaisen kirjallisuuden mukaan sileitä kiviä (πεσσοι, pessoi) käytettiin silloin, kun käsillä ei ollut vettä pyllyn pesemiseen. Pyyhkiminen tehtiin ikiaikaisen tavan mukaan vasemmalla kädellä. Takamuksen kaapimiseen käytetyt kolme kiveä mainitaan jo Aristofaneen sodanvastaisessa näytelmässä Rauha (421 eaa.). Perinne vaikuttaa erittäin pitkäikäiseltä, sillä myös Muhammadin nimiin pantu hādīth mainitsee kolme kiveä ideaalina peräaukon puhdistamiseen ennen sen pesemistä. Aiemminkin takaliston putsaamisessa suosittiin puhdasta vettä. Oletukseni on, että roomalaisen käymälän vesikouru ja istuimen alempi aukko oli olemassa juuri tätä varten. Herculaneumin viemäristä ei ole löytynyt yhtään ainutta vessasientä, joten oletettavasti sientä ei käytetty pyllyrenkinä, vaan juuri sinä miltä se näyttääkin, eli vessaharjana. Pestyään ja pyyhittyään itsensä tunikan alta roomalainen tarttui etikkakupissa lionneeseen vessaharjaan, ja pyyhki istuimen puhtaaksi roiskeista seuraavaa käyttäjää varten.

Jumalallinen hiusväri

Kaksi Afroditea
Kaksi roomalaisaikaista jumalatarfiguriinia. Vasemmalla kylpyyn valmistautuva Venus riisuu sandaaliaan ottaen samalla tukea Priapuksesta. Patsas on marmoria, korut, rintaliivit, hiukset ja häpykarvat on kullattu. (1. vuosisata, Museo Archeologico Nazionale, Napoli). Oikealla Isis-Afroditea esittävä pieni terrakottaveistos, jonka värit ovat myös vielä nähtävissä. Afroditella on kultanen tukka – tai peruukki. (2. vuosisata, The Metropolitan Museum of Art)

Vanha kasku kertoo, että vaaleaveriköillä on hauskempaa. Välimeren tummassa kreikkalais-roomalaisessa maailmassa vaaleahiuksisuus yhdistyi toiseuteen, jopa jumalaisuuteen. Rakkauden jumalatar Afrodite, roomalaisittain Venus, kuvattiin usein kultatukkaisena, muodokkaana, vaaleana impenä. Säilyneiden kuvien määrän perusteella voi sanoa Afroditen olleen jumalista suosituimpia. Häntä palvottiin lukemattomissa kulttipaikoissa, joista eräät kuuluisimmat olivat Knidoksella, Kyproksella ja Sisilian Eryxissä, josta tarinan mukaan Venus tuotiin Roomaan puunilaissotien aikana.

Rooma oli juuri kärsinyt tuhoisan tappion Trasimenusjärven taistelussa. Kaupungissa syntyi paniikki; senaatti teki mitä senaatti yleensäkin teki noihin aikoihin, eli konsultoi pappeja ja Sibyllan oraakkelikirjoja. Oraakkeli ennusti, että Karthago saattaisi olla voitettavissa, mikäli Eryxin jumalatar – Karthagon sisilialaisten liittolaisten suojelusjumala – käännytettäisiin Rooman puolelle. Roomalaiset hyökkäsivät oitis Eryxiin, lupasivat jumalattarelle suunnattoman suuren temppelin ja valloittivat kaupungin. Kulttikuva kannettiin takaisin Roomaan, jossa itämaisesta huikentelevaisuudesta ja temppeliprostituutiosta(1) puhtaaksi pestynä siitä tuli Rooman kantaäiti, Venus Genetrix.

Yhteys seksiin kuitenkin säilyi. Rooman ilotytöt uhrasivat 23. huhtikuuta Venus Erycinan alttarille (rattopojille oli oma juhlansa). Kreikkalaiset kurtisaanit olivat jo pitkään esiintyneet jumalattarensa asussa vaalennetuin hiuksin. Keisari Caligulan aikana vuonna 40 kaikki prostituoidut määrättiin blondaamaan tukkansa tai käyttämään vaaleita peruukkeja. Ehkä siksi että heidät voisi paremmin erottaa kunniallisista, tummatukkaisista matroonista? Toisaalta vaaleasta tukasta oli tullut muotivillitys. Antiikin ajalta tunnetaan yli sata erilaista hiusvärireseptiä. Päänahkaan hierottiin muun muassa kullankallista sahramia, öljyä, värijauheita ja keltaista savea.

Vaikka jumalattaren jäljittelystä oli tullut naisille tavallinen kaunistautumistoimenpide, vaaratonta se ei ollut. Ovidius runoilee:

Sanoinhan: ”lopeta hiustesi värjääminen”
ja nyt sinulla ei enää ole mitään mitä värjätä.

Sinua eivät vahingoittaneet porton yrtit,
eikä eukonilkimys pessyt päätäsi Thessalian myrkkyvedellä,
eikä sairaus – pysyköönkin poissa – sinuun iskenyt,
hiustesi tuuheutta eivät vähentäneet kateellisten puheetkaan.
Sinä tiedät itse aiheuttaneesi tuhon omin käsin,
itse sekoitit päähäsi laitetun myrkyn.

Nyt Germania lähettää sinulle vankien hiuksia,
turvanasi on kukistetun kansan antama lahja.
Voi miten usein punastutkaan jonkun ihastellessa hiuksiasi ja sanot:
”Saan tunnustusta ostetusta kauneudesta, 
en tiedä ketä saksalaisneitoa nyt ylistetään minun sijastani.”

Ovidius, Amores 1.14 (suom. Mika Rissanen)

Hiusvärien ja vaalennusaineiden tehosta ei ollut mitään takeita. Niiden vaikutus hiuksiin saattoi olla suorastaan tuhoisa. Martialis neuvoi käyttämään sapo-nimistä väriainetta, joka pyöriteltiin vuohenrasvasta ja pyökin tuhkasta, tai spuma batavaa, Reinin suulta saatavaa värjäyssaippuaa. Plinius neuvoi Luonnonhistoriassaan käyttämään vaalennukseen viinietikan valmistuksessa syntyvää syövyttävää pohjasakkaa ja ammoniakkipitoista kyyhkysen ulostetta. Voi vain kuvitella, millainen haju tököteistä syntyi.

Ehkä juuri siksi peruukkiteollisuus elikin Roomassa paksusti. Peruukin avulla sai luonnollisen näköiset kutrit turvautumatta epäilyttäviin rohtoihin. Sanotaan, että tuhansia germaaneja, slaaveja ja kenties meidänkin esiäitejämme myytiin orjiksi pelkästään vaaleiden hiustensa takia. Arkeologi Elizabeth Bartman kuitenkin muistuttaa, että hyvää peruukkimateriaalia tuotettiin muualtakin, kuten intiasta, eikä peruukkien pitäminen kenties ollut niin tavallista kuin yleensä ajatellaan. Monimutkaiset kampaukset syntyivät taidolla myös oikeasta tukasta.

Venus ei aina ollut blondi: vaahtosyntyistä valtiatarta (Venus Anadyomene) esittävässä pompejilaisessa muraalissa Venus kuvataan aivan selvästi brunettina. Seinämaalaus on mahdollisesti kopio antiikin kuuluisimman taidemaalarin, 400-luvulla eaa. eläneen joonialaisen Apelleen samannimisestä mestariteoksesta. Originaali päätyi Augustuksen aikana galleriaan Roomaan, rapistui ja tuhoutui, joten alkuperäisestä hiusväristä ei voi sanoa mitään (Botticellin ja Titianin versioissa Venus on vaaleahko punapää).

Vaaleahiuksisuus ei ilmeisesti ollut tavatonta syntyperäistenkään roomalaisten kesken. Useiden varhaisten keisareiden kerrotaan olleen vaaleita: Suetoniuksen mukaan Augustuksella oli oljenväriset hiukset, Caligulalla kullankarvainen parta, Nero oli vaalea ja sinisilmäinen, Vitellius punapää. Vaaleuden määritelmä saattoi tosin olla silloin löyhempi kuin näin vetyperoksidin aikakautena.

Keisari Caracalla, joka oli sekä tummakutrinen että -hipiäinen, käytti blondia peruukkia kalastellessaan germaanipalkkasotilaidensa ja henkivartioidensa suosiota. Miesten peruukkienkäytöstä huolimatta satiirikot jaksoivat arvostella vain naisia heidän ”turhamaisuudestaan”. Martialis vinoili: ”Vaikka itse olet kotona, sinua kaunistetaan keskellä Suburaa, Galla, ja hiuksesikin ovat poissa luotasi.” Ovidius opasti Rakastamisen taidossa lukijoitaan:

”Nainen värjää harmaantuvat hiuksensa germanialaisilla yrteillä ja tavoittelee keinojensa avulla oikeata parempaa vivahdetta. Nainen saattaa hiukset ostettuaan kulkea pää tuuheana ja muuttaa rahalla toisen tukan omakseen. Ja mikäpä ostaessa – niitähän on julkisesti kaupan Herkuleen silmien ja runottarien parven edessä – –.”

Ovidius, Ars amatoria (suom. Seppo Heikinheimo)

Lisää aiheesta:

 (1) Temppeliprostituutio on nykyään kiistanalainen aihe, mutta ainakin antiikin ajan ihmiset itse uskoivat sitä olleen.

Sekoittamaton jumala

MALJALAULU

Kun tarjoat sitä vanhaa falernumilaista,
tee minulle tylymmät sekoitukset,
sellaiset mitä Postumia käskee aina tehdä.
Se nainen on viiniinmenevämpi kuin viinirypäle.

Vedet, kaikotkaa
viiniä pilaamasta!
Tosikkojen tykö muuttakaa!
Vain puhdasta Bacchusta tähän maljaan.

(Catullus, 27)

Kirjoitin aikaisemmin (2007) ylistystä herralle Dionysokselle, eli viininviljelystä ja viinikulttuurista antiikin Roomassa. Mutta koska viini on yhtä erottamaton osa Välimeren rantojen elämää kuin oliiviöljy, ei ole pahasta puhua viinistä hieman lisää. Kreikkalaiset ovat juoneet viiniä arvatenkin niin kauan kuin kreikkalaisia on ollut olemassa, eli jostain mykeneläisen kulttuurin hämäristä lähtien. Asennoitumisesta viiniin kertoo hyvin Platonin ajatus, että voidakseen tuntea toisen ihmisen todellisen luonteen on juotava viiniä hänen kanssaan.

Viini tuotti ihmiselle toisenlaisen tietoisuuden tilan, joka ei ollut vailla vaaroja. Opetustarinana kerrottiin viininjumala Dionysoksen kulttiin liittyvää myyttiä Ikarioksesta, ensimmäisestä viininviljelijästä, joka sai köynnöksen ja viininteon lahjan jumalalta itseltään. Ikarios tykästyi suuresti juomaan ja tarjosi hyvää hyvyyttään sitä myös lähellä asuville paimenille. Runsaan juomisen tuloksena alkoholiin tottumattomat paimenet luulivat Ikarioksen myrkyttäneen heidät, ja kivittivät viattoman Ikarioksen hengiltä. Vasta aamulla selvittyään paimenet tajusivat toimineensa tyhmästi. Ikarioksen myytti opettaa, millainen voima viiniin sisältyy, jos siihen ei osata suhtautua asianmukaisesti.

Juodessaan viiniä ihmiseen meni jokin, joka saa käyttäytymään oudolla tavalla. Varmaankin ihmeteltiin, mikä tuo jokin oli. Vastattiin: jumala meni ihmiseen. Juodessaan ihminen loi jumalan. Ihminen joi jumalaa, ja henki asettui häneen. Miljoonat katoliset käyvät läpi tämän saman mystisen riitin joka ehtoollisella. Viini on jumalan verta. Siksi Dionysokseen suhtauduttiin muinaisessa Kreikassa hyvin vakavasti. Hänen vuosittaista juhlaansa vietettiin samaan aikaan kun kevään ensimmäiset viiniruukut avattiin, ja Dionysoksen mukana kaupunkeihin saapui voima, joka horjutti vallitsevia normeja ja yleistä rauhaa. Humalan jumalan kuljettua ohi saatettiin jälleen palata normaaliin järjestykseen.

Säilyvyyssyistä antiikin ajan viinit tehtiin usein verrattaen makeiksi ja väkeviksi. Alkoholia niissä arvioidaan olleen tilavuusprosentteina mitattuna nykyisten väkevien viinien verran eli 15–20 %. Siksi viiniä oli tapana laimentaa, jottei se nousisi päähän niin nopeasti. Kreikkalaisissa juomingeissa eli symposionissa (sana tarkoittaa kirjaimellisesti ”yhdessä juomista”) sekoitussuhteen määräsi illan juomamestari eli symposiarkki, roomalaisittain rex bibendi. Viini sekoitettiin veteen ja mausteisiin booliastian kaltaisessa sekomaljassa eli krateerissa. Jostain on mieleeni jäänyt myös väite, että kreikkalaiset laimensivat viiniään myös merivedellä. Pitääkö tämä paikkaansa?

Ainoat löytämäni viinin suolaamisesta kertovat teokset ovat Plinius vanhemman Luonnonhistoria ja Marcus Porcius Caton De agri cultura. Kosin saarella alettiin joskus neljännellä vuosisadalla eaa. sekoittaa käymisvaiheessa viinimehuun suolavettä, joka antoi paikalliselle valkoviinille pikantin lisämaun. Roomassa kosilaistyyppiset suolatut viinit eivät kuitenkaan olleet kovin suosittuja. Caton De agri cultura (jonka Paavo Castrén on erinomaisella tavalla suomentanut ”herrasmiesmaanviljelijän käsikirjaksi”) antaa ohjeen, jolla nuuka tilanherra voi valmistaa Kosin viiniä:

Kaada 20 amforaa (250 l) viinimehua kupari- tai lyijykattilaan ja pane se tulelle. Kun viini kiehahtaa, sammuta tuli. Kun viini on jäähtynyt, kaada se 40 urnaa (520 l) vetävään viiniastiaan. Kaada siitä erillään toiseen astiaan amfora (26 l) makeaa vettä ja 1 modius (8,7 l) suojaa ja sekoita se suolavedeksi. Kun suolavesi on valmista, kaada se samaan viiniastiaan. Hienonna huhmareessa sitruunaruohoa ja kalmojuurta, kunnes saat sitä yhden sextariuksen (0,5 l). Pane se samaan viiniastiaan, jotta viini tuoksuisi hyvälle. Sulje viiniastia tiiviisti 30 päivän kuluttua.

Valkoviiniin lisätyllä suolalla saattoi olla jotain tekemistä viinin viilentämisen kanssa, koska väitetysti se nopeuttaa jäähtymistä. Välimeren auringon paahteessa viini nautittiin mieluiten kylmennettynä. Vaikka yleensä puhutaan viinin laimentamisesta vedellä, antiikin aikana useimmin tehtiin toisinpäin: juomaveteen sekoitettiin viiniä tai viinietikkaa.

Paavali kehottaa kirjeessään (1. Tim. 5:23) Timoteusta seuraavasti: ”Älä enää juo vain vettä, vaan käytä vähän viiniä vatsasi tähden ja usein uudistuvien vaivojesi vuoksi.” Juomavesi oli harvoin puhdasta ja punaviinillä on tunnettuja antibakteerisia ominaisuuksia. Tämän vuoksi roomalaisille sotilaille annettiin juotavaksi hapanviiniä eli viinietikan ja veden sekoitusta, joka oli maustettu hunajalla ja korianterilla (mikäli saatavilla). Juuri tuota juomaa sotilaat tarjoavat myös janoiselle Jeesukselle. Myöhemmin tarina on kenties ymmärretty hieman väärin: hapanviinin tarjoaminen viinin sijasta ei ollut sotilaiden pilkkaa. Sen sijaan pilkkaa saattoi olla se, että se nostettiin Jeesukselle ruo’on päässä olevan sienen avulla (Joh. 19:29) – sehän muistuttaa kovasti roomalaista toalettitarviketta eli perseensutia (käytön jälkeen sienet desinfioitiin nimenomaan viinietikalla).

Juomavesi puhdistettiin viinillä ja ruokaviinit laimennettiin vedellä, mutta mikäli roomalaisia runoilijoita on uskominen, iltaisin kreisibailattiin sekoittamattomalla kamalla. ”Täällä hallitsee sekoittamaton jumala!” julistaa Catullus Jukka Kemppisen suulla ja kaataa vanhaa falernolaista kuppiin raakana. Silloin riehakas Dionysos  karkottaa pois huolet ja murheet, sillä onhan kirjoitettu:

Miksi tuoksuvia kukkia jättää kuolleille?
Haudallesiko ne haluat säästää?
Ota laimentamatonta, tartu noppaan!
Perikato sille joka huomisesta huolta kantaa.
Kuolema korvasta kiskoo, muistuttaa:
”Eläkää nyt, minä tulen!”

(Pseudo-Vergiulius, Copa)

Runojen käännökset Arto Kivimäki ja Sampo Vesterinen, teoksessa Lainehtiva malja. Jyväskylä, 2004.

Sananen sosiaaliturvasta

Hieman aikaisemmin oli puhetta leipureista ja valtion aliurakoitsijoista. Tänään haluaisin jatkaa hieman leivän jakamisesta kansalle: roomalaisesta sosiaaliturvasta. Ylläoleva maalaus on peräisin Pompejista (VII,3,30), pienen talon tablinumista eli isännän työ– ja vastaanottohuoneesta. Kun se identifioitiin ensimmäisen kerran vuonna 1864, maalauksen ajateltiin esittävän leipomon myyntitiskiä. Sittemmin jotkut tutkijat ovat tulleet toisiin ajatuksiin (John R. Clarke: Art in the lives of ordinary Romans, 2006). Maalauksen kompositio, sijainti talon parhaalla paikalla, rahojen ja mittojen puute, jopa kuvassa olevien henkilöiden vaatteet tuntuvat vihjaavan siihen, että maalaus saattaa esittää jotain päivittäistä myyntityötä merkittävämpää. Thomas Fröhlich ainakin on vakuuttunut siitä, että kyseessä on leivän jakaminen kansalle.

Jatka artikkeliin Sananen sosiaaliturvasta

Mies, joka eli leivästä

Roomassa Porta Maggioren vieressä nököttää merkillinen hauta. Kymmenen metriä korkea betoninen kolossi on päällystetty valkoisella travertiinilla, jota koristavat pyöreät aukot. Monumentaalisen haudan rakennutti itselleen joskus keisari Augustuksen aikoina syyrialaissukuinen entinen orja ja leipätehtailija Marcus Vergilius Eurysaces itselleen ja vaimolleen Atistialle. Hauta on vahingoittunut, sillä kun Aurelianuksen muuri rakennettiin Rooman ympäri kolmesataa vuotta myöhemmin, hauta jäi uuden Porta Praenestinan rakenteiden sisälle. Ilmeisesti sitä kuitenkin kunnioitettiin sen verran, että haudan piirtokirjoitus oli vielä 1600–luvulla osittain luettavissa. Porta Praenestina ja sen 400–600 -luvuille sijoittuvat linnoituslaitteet purettiin vuonna 1836, ja vanha keisari Claudiuksen aikainen portti ja hauta jätettiin näkyviin.

Vain toinen haudan piirtokirjoituksista on säilynyt. Se kuuluu näin: ”EST HOC MONIMENTVM MARCEI VERGILEI EVRYSACIS PISTORIS REDEMPTORIS APPARET” – “Marcus Vergilius Eurysaces, leipuri, urakoitsija, valtion virkamies.”(1) Lukutaidottomia varten Eurysaceen ura oli esitetty maalattuina reliefeinä, jotka kertovat meille enemmän leiväntuotannosta Rooman valtakunnassa kuin mikään muu yksittäinen löytö. Eurysaces oli todellinen self made man. Tämä mies, syntyperältään mahdollisesti Syyrian kreikkalainen, joko myytiin tai möi itsensä orjuuteen. Hän työskenteli omistajilleen Vergiliusten perheelle leipurina, kunnes sai ansaittua tarpeeksi rahaa ostaakseen vapautensa. Vapautettuna orjana hän adoptoitui Vergiliuksiin ja sai heidän nimensä. Hänen leipomonsa menestyi ja laajeni; hän voitti tarjouskilvan ja ryhtyi redemptoriksi eli aliurakoitsijaksi, jonka tehtävä oli tuottaa leipää valtiolle. Lopulta leipomobisnes tuotti niin paljon, että hän saattoi rakennuttaa itselleen ja perheelleen mahtavan hautamuistomerkin.

Rooman keisariajan rauhalliset olot, valtavat sisämarkkinat, kuljetusten halpeneminen ja kasvava kysyntä mahdollistivat jokapäiväisten kulutustavaroiden tuotannon ensimmäistä kertaa teollisessa mittakaavassa. Peacock (Pottery in the Roman world: An ethnoarchaeological approach, 1982) määrittelee teollisen tuotannon tunnusmerkeiksi tuotantolaitoksen koon, tuotannon volyymin ja teknisen työnjaon. Mikäli Eurysaceen hautareliefiin on luottaminen, hänen leipomossaan nuo ehdot täyttyivät. Antiikin Roomassa tuotannosta huolehtivat officinatorit, jotka vuokrasivat tuotantoon sopivat laitokset tai maan niiden rakentamiseksi senaattorisäätyyn kuuluvilta suurmaanomistajilta sopimuksella, joka tunnetaan nimellä locatio conductio rei. Officinatoreja voisi verrata yrittäjiin ja pehtooreihin, joiden manufaktuureista yksityiset käsityöläiset ja osuuskunnat vuokrasivat työtilansa. Ennen myöhäisantiikkia kaikki valtion tarpeet tyydytettiin redemptoreilla eli yksityisen sektorin aliurakoitsijoilla, jollainen Eurysaceskin oli (Oleson: The Oxford Handbook of engineering and technology in the classical world, 2008).

Eurysaceen haudan friisiin on kuvattu leiväntuotannon eri vaiheet. Eteläsivulla esitetään viljan tuominen leipomoihin, valtion virkamiehet kirjoittamassa kuittejaan, viljan jauhatus kahdessa aasin pyörittämässä myllyssä ja syntyneen jauhon seulominen valvojan silmän alla; yksi mies tarkastaa sen laadun. Pohjoissivulla taikinaa vaivataan mekaanisissa sekoituskoneissa; kaksi neljän miehen ryhmää muotoilee taikinasta leipiä; vasemmalla ladataan uunia pitkällä leipälapiolla. Länsisivulla valtion toga-asuiset virkamiehet punnitsevat ja tarkastavat valmiit leivät, jotka lastataan koreihin ja kuljetetaan pois samalla kun kirjanpitäjät tekevät omia merkintöjään.

Entä ne oudot pyöreät aukot? Niiden sanotaan olevan taikinanvaivauskoneiden suuaukkoja. Uskokaa tai älkää.

(1) Piirtokirjoituksen lopun pitäisi oikeastaan kuulua apparitor, koska nyt siinä lukee ”ilmestyy”. Kukaan(1a) ei tietääkseni ole onnistunut selvittämään, mitä Eurysaces on halunnut tarkoittaa sanalla apparet tässä yhteydessä. Bill Thayer on huomauttanut, että kenen tahansa joka haluaa tulla haudatuksi eräänlaisessa leipäuunissa täytyy olla hieman eksentrinen, joten kyseessä voi olla sisäpiirivitsi.

(1a) – Lisätty 5.5.2012 – Mary Beardin mukaan piirtokirjoitus voidaan tulkita: ”Tässä lepää Eurysaces, urakoitsija ja leipuri, tajusitko?”. Jättimäisessä taikinanvaivauskoneessa. Ei huono.

Canis vertragus

Non sibi, sed domino venatur vertragus acer,
Inlaesum leporem qui tibi dente feret. (Martialis)

”Uskollinen vinttikoira ei metsästä itselleen vaan isännälleen”, kirjoittaa Marcus Valerius Martialis eräässä lahjarunossaan (xiv.cc.1). Vaikka ajokoirametsästys ei kuulunutkaan yläluokan harrastuksiin yhtä kiinteästi antiikiin aikana kuin brittiläisessä imperiumissa, se oli kuitenkin riittävän suosittua synnyttääkseen kokonaisen kirjallisuuden tyylilajin, cynegetican. Lajin kuuluisin ja tunnetuin edustaja on Ksenofonin Metsästyskirja. Ksenofon antaa hyödyllisiä vinkkejä niin metsätyksessä käytettävistä välineistä kuin koirien hoidosta, jalostuksesta ja kasvatuksestakin. Hänen teoksessaan on kuitenkin yksi merkittävä puute: Ksenofon ei ollut koskaan kuullut vinttikoirista.

Neljäsataa vuotta myöhemmin elänyt kreikkalainen historioitsija, koiraharrastaja ja Rooman valtakunnan senaattori Lucius Flavius Arrianus päätti korjata tämän inhan vian julkaisemalla oman vinttikoiria käsittelevän lisäosansa. Aikaisemmin vinttikoirat omana rotunaan on maininnut vain Augustuksen aikainen runoilija Grattius (Cynegeticon, 167). Arrianuksen mukaan vinttikoirat (canes vertragi) olivat kotoisin kelttien mailta ja saaneet nimensä huimasta nopeudestaan. ”Koirien joukossa ei ole nopsempaa eikä muodoltaan kauniimpaa kuin vertragus”, hän kirjoittaa ja jatkaa ylistäen, että vertragit ovat ylipäätään jaloimpia, kestävimpiä, ketterimpiä ja urheimpia koiria.

Seuraavaksi Arrianus antaa vinkkejä oivan vinttikoiran valintaa varten ja kuvailee joitakin kasvattamiaan vertrageja, erityisesti nykyistä koiraansa, joka on luonteeltaan mitä lempein ja seuraa häntä kotonakin kaikkialle. Turkin värillä ei hänen mielestään ole väliä. Arrianus sanoo kasvattaneensa sekä monivärisiä että täysin mustia, punertavia ja valkoisia vertrageja; tärkeämpää hänen mukaansa on turkin sileys ja värien kirkkaus. Seuraavaksi hän kuvailee vinttikoirien kasvatusta ja mainitsee sivumennen niiden huomiotaherättävän ruokahalun.

Arrianus suosittaa syöttämään vinttikoirille puuroa, mutta sairasta vertragia on lääkittävä rasvaisella lihaliemellä ja naudanmaksalla. Tietyt vatsavaivat lähtevät tosin vain paastoamalla. Arrianus suosittaa vertragien omistajia nukkumaan koiransa kanssa etenkin kun ne ovat nuoria. Silloin ne kiintyvät herraansa, ja omistaja myös huomaa helposti jos koira on sairas tai se pitää päästää ulos tarpeilleen. Sen sijaan vetragit, jotka nukkuvat keskenään, saavat helposti kaikenlaisia syyhyjä ja muita vaivoja. Hieman yllättäen Arrianus paljastuu myös koirahieronnan asiantuntijaksi.

Arrianuksen cynegeticuksen pisin osuus käsittelee vertragin koulutusta, ajoharjoituksia ja varsinaista coursingia. Pennun totuttaminen jäniksenajoon aloitetaan noin 11-kuukautisena, avoimella kentällä, päästämällä jänis kädestä irti pennun eteen. Arrianuksen ohjeet ovat varsin seikkaperäisiä, sillä kuten hän selittää, Ksenofonin vanhempi opas käsitteli ainoastaan koiria jotka metsästävät hajun perusteella, ei näön. Hänen oppaansa sisältää myös tietoa narttujen astutuksesta, tiineysajasta ja pentujen hoivasta. Ja jos kaikista neuvoista huolimatta joku menee pieleen, voi aina uhrata Diana Venatrixille.

Dianaa on syytä muistaa muutenkin. Arrianus mainitsee olevan tapana uhrata Dianalle kaksi obolia pyydetystä jäniksestä ja ketusta täysi drakma  (~30 €). Dianan syntymäjuhlan aikoihin (13. elokuuta) temppeli osti näillä rahoilla sopivan uhrieläimen, joka tarjottiin sitten metsästyksen jumalattarelle etumaksuna tulevista saaliista. Harrastajat osallistuivat näihin juhliin koirineen, koristautuivat kukkaseppelein, joivat viiniä ja nauttivat yhdessä temppelin tarjoaman aterian.

Arrianoksen Cynegeticus vuoden 1831 käännöksenä – Arrian on coursing : the Cynegeticus of the younger Xenophon, translated from the Greek, with classical and practical annotations.

Lisää aiheesta:

Roomalaisista nopista


Tunisiasta löytynyt mosaiikki kolmesta nopanpelaajasta

Kerroin aikaisemmin lyhyesti roomalaisten suosimista noppapeleistä, nyt jatkan tarkemmin itse pelivälineistä. Noppia kutsuttiin nimellä tesserae, jolla tarkoitettiin myös pieniä mosaiikkitiiliä, saviastian sirpaletta ja tunnussanaa tai tunnusta. Huolimatta moralistien paheksunnasta ja uhkapelin vastaisista laeista noppia on valmistettu Rooman valtakunnassa valtavasti kaikista mahdollisista materiaaleista. Luu on niistä yleisin, mutta löytöjen joukossa on myös lyijystä, kivestä, gagaatista, meripihkasta, puusta, keramiikasta, marmorista, lasista ja jopa kristallista tehtyjä pelivälineitä. Kuten pelikortteja, myös noppia on epäilemättä käytetty myös ennustamiseen, mikä saattaisi selittää tietyt monitahoiset nopat jotka numeroinnin sijaan on koristeltu kreikkalaisin kirjaimin.

Historianelävöittäjät varmaankin haluavat tehdä noppansa itse, joten laitan loppuun pari linkkivinkkiä noppienvalmistamiseen: Roman Army Talk & Making historical dice.

Miscellanea commodiana

Keisari Commodus oli kova poika pelaamaan ja heittämään noppaa. Roomalaiset olivat ylipäätään intohimoisia pelureita sukupuoleen ja sosiaaliseen asemaan katsomatta.  Uhkapelaamista yritettiin ehkäistä laeilla, huonolla menestyksellä. Pelien säännöt ovat valitettavasti yleensä kadonneet. Suetonius mainitsee Augustuksen lempipelin jactuksen, joka on yksinkertainen uhkapeli kahdelle tai useammalle pelaajalle:

 

Aterialla pelasimme kuin vanhat miehet sekä eilen että tänään; kun näet joku noppaa heittäessään sai koiran [1] tai kuutosen, hän pani joka silmältä pesään denaarin, ja se joka heitti Venuksen [joka nopalla eri silmäluku], sai kaiken.”

Noppapeleistä roomalaiset tunsivat ainakin crapsin, Wally J. Kowalski esittelee Roman Board Games -nettisivuilla lisäksi kymmenen tunnettua lautapeliä. Sen sijaan allekirjoittaneelle on mysteeri, mihin peliin käytettiin yllä olevaa 20-sivuista noppaa. Kaikille roolipelaajille d20:n nimellä tuttu ikosaedri on peräisin 2. vuosisadalta jKr. Samanlaisin symbolein koristeltuja kaksikymmentahoisia noppia on löytynyt enemmänkin, samoin nelitahoisia. Jään odottamaan, milloin joltain palaneelta papyrukselta paljastuvat Dungeons & Dragonsin ensimmäiset säännöt…

Ehkä noppapelien ja muiden hupien lyömätön mestari Commodus olisi osannut kertoa sen.  Hänen jäämistönsä osoittaa keisarin olleen muutenkin melkoinen pelimies. Historia Augustan Vita Pertinax, joka perustunee Marius Maximukseen ja on siten kenties luotettava, sisältää luettelon Commoduksen seuraajan Pertinaxin järjestämästä huutokaupasta, jossa Commoduksen omaisuus kaupattiin.

Jäämistöön kuuluivat mm. tuunatut hevosvaunut, joissa oli karvaverhoiltu pyörivä nojatuoli, matkamittari ja mekaaninen kello, kultakirjailtuja silkkikaapuja, kullalla ja jalokivillä päällystetyt nahkaiset gladiaattorin valjaat, norsunluisia falloksia ja depilaatiovälineet säärikarvojen ajelemiseen. Tyranni olikin oikeastaan aika säälittävä hahmo.

Papyruksen käryä

Tempus omnia revelat jatkaa antiikin ja historian popularisointiaan. Tänään on vuorossa yksi tärkeimmistä antiikintutkimuksen haaroista, papyrologia. Papyrologia tutkii pehmeälle, orgaaniselle materiaalille tuotettuja tekstejä. Tieteenalan käsittämä aikaskaala on varsin laaja: Paperille nimensä antaneita papyruksia on tuotettu Egyptissä jo 3000 vuotta ennen ajanlaskun alkua, ja sen käyttö on jatkunut ainakin tuhatluvulle asti, ellei pidemmällekin.

Papyruskaislasta (cyperus papyrus) valmistetut, kuivatut arkit liitettiin toisiinsa niin, että ne muodostivat pitkän liuskan. Yhtä rullaa kutsuttiin kirjaksi (byblos). Yhden leikatun papyrusarkin koko on kuulemma hyvin lähellä aanelosta! Oli se sattumaa tai ei, paperiarkin koko ei ole ainoa historiallinen standardi. Urbaanin legendan mukaan kapearaiteisen rautatien raideleveyskin periytyy monen polven kautta roomalaisten kärryjen vaunujen leveydestä.

Papyrus oli levinnyt antiikissa koko Välimeren alueelle, mutta säilyneitä papyruksia on löydetty lähinnä Egyptissä, jossa kuiva ilmasto on estänyt kasviperäisen aineksen lahoamisen. Papyrus oli ainoa tapa tuottaa kirjallisuutta suuressa mittakaavassa aina 100-luvulle eKr. asti, jolloin kreikkalaisessa Pergamonissa (nyk. turkkilainen Bergama) alettiin papyruksen puutteessa tuottaa nahasta pergamenttia. Vasikannahkainen, aivan ohueksi hiottu vellum oli valtavasti papyrusta kalliimpaa, eikä koskaan korvannut sitä laaja-alaisessa käytössä – 300-luvulta lähtien jKr. arvostettu ja hieno nahka oli kuitenkin ilmiselvä valinta arvokkaimpia käsikirjoituksia kuten Raamattuja varten.

Itse papyrologiasta alettiin kiinnostua vasta 1700-luvulla. Siihen asti antiikintutkijoiden mielenkiinto oli ollut patsaissa ja taide-esineissä. Ensimmäinen papyruskäärö tuotiin Eurooppaan vuonna 1778 (Carta Borgiana). Mikä pettymys olikaan, kun sisältö paljastui korkeakirjallisuuden sijaan tuiki tavalliseksi verolistaksi! Pikku hiljaa Oxfordiin, Cambridgeen, Wieniin, Kölniin ja muihinkin Euroopan tärkeimpiin yliopistoihin perustettiin omat papyruskirjastot, ja kääröjä alkoi virrata Egyptistä tutkijoiden saataville. Varhaisia alan tutkijoita olivat mm. W. M. Flinders Petrie (joka oli erityisen kiinnostunut Oxyrynkhoksesta ja Faijunista), B. P. Grenfeld, A. S. Hunt, Giacomo Vitelli, Ulrich Wilcken ja Ludwig Mitteis.

Egyptiläiset haistoivat papyruksissa hyvän bisneksen. Paikalliset asukkaat saalistivat lähes koko säilyneen papyrusmateriaalin ja möivät sen tutkijoille riihikuivaa vastaan – osissa ja pala kerrallaan. Uusia merkittäviä papyruslöytöjä ei viime vuosikymmeninä ole enää nähty. Sen sijaan uudeksi tutkimuskohteeksi on noussut 1980-luvulta alkaen palaneiden ja hiiltyneiden papyrusten tutkimus. Palaessaan sitkeä papyrus hiiltyy nopeasti ja yksittäiset papyrusliuskat säilyvät äärimmäisen ohuiksi puristuneena. Samalla muste palaa sivuihin kiinni, joten kääröt ovat nykyisin menetelmin osittain yhä tulkittavissa. Alan uranuurtaja on ollut Helsingin yliopiston Jaakko Frösen. Helsingin lisäksi hiiltyneitä papyruksia on tutkittu erityisesti Wienissä.

Suurin osa kaikista tuotetuista ja säilyneistä papyruksista on ollut jollain tavalla talouteen liittyviä: Verolistoja, yksityiskirjeitä, julistuksia, virkamiesten asetuksia, anomuksia, testamentteja jne. Kirjallisuuttakin, uskonnollista ja maallista, on löytynyt. Papyrustieto on mullistanut antiikin taloushistorian – ja mullistus jatkuu yhä. Siellä minne ei saatu papyrusta, käytettiin puutauluja, joita on löytynyt yllättäen mm. Hadrianuksen muurin luota Vindolandan roomalaisvaruskunnasta. ”Cambridgen koulukunnan” marxilaiset teesit antiikin talousjärjestelmän alkukantaisuudesta ovat saaneet kelpo kolauksia. Uudet papyrukset ja puutaulut puhuvat tavaran ja pääomien tavattoman laaja-alaisen liikkumisen puolesta.

Taloushistoria ei ole ollut ainoa ala joka on hyötynyt papyruksista. Yksityiset papyruskirjeet yhdessä Pompejin seinäraaputusten kanssa ovat paljastaneet paljon siitä, miten ihmiset itse käyttivät kieltä arkipäiväisissä tilanteissa. Tälläkin alalla suomalaiset ovat olleet pioneereja, Villa Lanten entinen johtaja Veikko Väänänenhän lanseerasi sittemmin yleisesti käytetyn mutta hieman onnahtavan ”vulgaarilatina”-termin. Itseäni on kiinnostanut lähinnä yksityinen kirjeenvaihto, joka avaa mielenkiintoisen ikkunan – tai pitäisikö sanoa paremminkin kurkistusaukon – antiikin arkeen. Vähän tuntuu pohjimmiltaan ihminen muuttuneen, niin tutuilta kuulostavat muun muassa legioonalainen Claudius Terentianuksen isälleen Claudius Tiberiukselle asemapaikaltaan Karaniksesta (Arsinoën nomoksesta) lähettämänsä kirjeet: Faija, anna fyrkkaa.