historia – Sivu 4 – Tempus omnia revelat

Crypta Balbi

Joitain vuosia sitten avattu Crypta Balbi on todellinen helmi Rooman museoiden joukossa. Sen jälkeen kun väsynyt vaeltaja Grand tourillaan on ehtinyt taivaltaa loputtomien maalaus- ja veistossalien halki, kaupunkiarkeologiaan erikoistunut Crypta Balbi tarjoaa jotain aivan muuta. Se on kattava mutta sopivan pieni että sen voi käydä läpi siestan aikana, moderni, hyvin ilmastoitu, erinomaisesti opastettu museo didattico. Kävijän kannattaa saman tien hankkia 22 euroa maksava Archaeologia card joka tarjoaa sisäänpääsyn paitsi Crypta Balbiin, myös kahdeksaan muuhun kohteeseen, ja sen voi ostaa paikan päällä. Kortilla aukenevat ovet Colosseumille, Palatinukselle, Forum Romanumille, Caracallan kylpylöihin, Diokletianuksen kylpylöihin, Palazzo Altempsiin, Palazzo Massimoon ja Cecilia Metellan mauseoleumiin.

Kortteliarkeologiaa

Toisin kuin useimmat museot, jotka keskittyvät tiettyyn aikakauteen tai esinetyyppiin, Crypta Balbi tarjoaa veitsenterävän dissektion yhden korttelin historiasta Rooman tasavallan ajalta 1700-luvulle asti ja opettaa samalla laajemmin, millaiset prosessit muovaavat kaupunkikuvaa. Itseäni ovat pitkään kiehtoneet nuo välivaiheet, joista harvemmin puhutaan. Miltä ikuinen kaupunki näytti keskiajalla? Missä vaiheessa ja kuinka nopeasti keisarillisen Rooman rakennukset hylättiin ja mitä niille tapahtui? Crypta Balbi onnistuu vastaamaan kaikkiin näihin kysymyksiin esinein, tarinoin ja rekonstruktioin. Itse asiassa Crypta Balbi taitaa olla Rooman ainoa moderni arkeologinen museo joka kohtelee kaikkia aikakausia samanarvoisina.

Crypta tarkoitti alunperin luolaa tai käytävää, mutta Augustuksen aikana se yleistyi kuvaamaan myös maanpäällisiä ihmisen rakentamia hämäriä tiloja, kuten peristyylipihan syviä pylväskäytäviä. Museon crypta on toiminut Lucius Cornelius Balbus nuoremman rakennuttaman teatterin vilpolana. Balbuksen teatteri Marcelluksen ja Pompeiuksen teattereihin verrattuna pieni, mutta erityisen korkeatasoinen. Vilpola ja piha temppeleineen (näyttelijät kävivät siellä rukoilemassa suotuisia arvosteluja) olivat teatterin backstage, yhtä olennainen osa roomalaista teatterikompleksia kuin popcorn-myymälä elokuvateatterille. Pitkien näytäntöjen ja luentojen väliajalla niissä käytiin naukkaamassa syötävää ja juotavaa, hieromassa kauppoja ja bongaamassa julkkiksia. Rahvaan teattereiden peristyyleissä oli myymälöitä, hienommissa taidenäyttelyitä. Balbuksen teatterin crypta kuului jälkimmäiseen luokkaan.

Myöhäisantiikin aikana teatteri ja crypta jäivät pois käytöstä ja rakennus sai muuta käyttöä. Crypta muutettiin ensin Mithran pyhätöksi (Mithraeum), sitten talleiksi ja puodeiksi. Sen viralliseksi nimeksi tuli Botteghe obscura hämärien holvikaarten raunioissa päivystäneiden kaupustelijoiden mukaan, ja sillä nimellä viereinen katu tunnetaan tänäkin päivänä. Peristyylipihan temppelistä tuli pieni luostari. Keskiajalla kalkinpolttajien kasvava ammattikunta valtasi koko kompleksin itselleen ja alkoi käyttää raaka-aineenaan marmoripatsaita, koristeita ja rakennusten pinnoitteita. Crypta Balbin kalkkiuuni oli niin suuri, että koko kaupunginosaa alettiin kutsumaan sen mukaan Calcararioksi.

Crypta Balbin kalkkiuuni

Keisareiden marmorikaupunki kuorittiin huolellisesti pala palalta ja muutettiin kalkiksi, tuoksi elintärkeäksi lannoitteeksi ja laastin ainesosaksi. Uunit sauhusivat vuosisatojen ajan; välillä paavin edusmiehet kävivät valikoimassa erityisen kauniita patsaita Vatikaanin kokoelmiin. Antiikin Rooman muinaisesta loistosta kertoo paljon se, että järjestelmällisestä hävityksestä huolimatta marmoria riitti vielä kierrätettäväksi Rooman satojen barokkikirkkojen rakentamiseen.

Kun Vatikaaniin ei jaksa jonottaa ja Palazzo Massimo on kuluttanut jalat loppuun, kannattaa hemmotella itseään Crypta Balbilla. Ainoa pieni miinus tulee siitä, että ainakin elokuussa 2008 Mithraeum-sali oli vielä keskeneräinen, multimediaesitys rikki ja englanninkieliset tekstit uupuivat.

Avoinna kello 9.00 – 19.45 (suljettu maanantaisin, jouluna ja uutenavuotena). Via della Botteghe Oscura 31, Largo Argentinan vieressä.

Antalyan yöt IV: Sit tibi terra levis

Jotain kummallista oli tapahtumassa vainajien maailmassa myöhäisantiikin kynnyksellä. Polttohautaus oli ollut normi länsi-Euroopassa ainakin kolmannelta vuosisadalta ennen ajanlaskun alkua, mutta nyt se alkoi nopeasti kadota. Vaikka tuhkauurnat veivät paljon vähemmän tilaa suurkaupunkien ylikansoitetuissa katakombeissa, lähes koko Rooman valtakunta siirtyi ruumishautaukseen jo kauan ennen Konstantinuksen kääntymistä kristinuskoon.

Vuonna 115 jaa. historioitsija Tacitus kirjoitti paheksuvasti miten keisari Nero antoi haudata vaimonsa Poppaean balsamoituna kuten vierasmaalaiset kuninkaat, eikä roviolla poltettuna kuten roomalainen tapa (mos Romanus) velvoitti. Kolmesataa vuotta myöhemmin Ambrosius Theodosius Macrobius kirjoitti, ettei kukaan enää tuntenut polttohausta muuten kuin kirjallisuudesta (Saturnalia, 7.5.5.)

Oliko siirtyminen ruumishautaukseen osoitus mysteeriuskontojen vaikutuksesta, kreikkalaisten tapojen leviämisestä vai pelkkä muodin oikku? Kysymykseen ei ole yksiselitteistä vastausta. Samantyyppinen ongelma kohtaisi tulevaisuuden historioitsijaa, joka yrittäisi selvittää miksi polttohautaus alkoi yleistyä 1900-luvulla syrjäyttäen paikoin ruumishautauksen, joka oli pitänyt pintansa Macrobiuksen päivistä lähtien. Vuonna 1885 Iso-Britanniassa suoritettiin vain kolme polttohautausta, mutta 1976 jopa 62 % kaikista ruumiista kävi krematorion kautta (Ian Morris: Death-ritual and social structure in classical antiquity. Cambridge, 1992).

Jatka artikkeliin Antalyan yöt IV: Sit tibi terra levis

Antalya Müsezi

Antalyan museo on kuin keidas aavikolla: virvoittava ja yhtä epätodennäköinen. Vain kivenheiton päässä eräältä itäisen Välimeren helvetillisimmältä bilerannalta on matala, hyvin ilmastoitu, travertiinikivestä rakennettu kompleksi, jonka kolmessatoista hallissa lepää 35,000 esinettä Lyykian varhaisvaiheilta ja Rooman vallan ajalta. Esillepano on hyvin mietitty, mutta nimilapuissa ja selostuksissa on jostain syystä kitsasteltu niin turkiksi kuin englanniksikin. Etenkin keramiikka- ja lasiesineet kaipaisivat enemmän kontekstia. Arkeologisen puolen lisäksi Antalyan museossa on myös ottomaanikautta kuvaava laaja etnografinen osasto niille, jotka pitävät mattoja, vaatteita ja työkaluja marmoria mielenkiintoisempana. Museossa piti olla jossain esillä myös P. Nikolaoksen leukaluu, mutta en huomannut relikvaariota missään. Liekö restauroitavana?

Museon tärkein attraktio on läheisen Pergen kaupungin roomalaisen teatterin koristelu patsaineen ja friiseineen kaikkineen. Turkkilaiset arkeologit tutkivat ja kaivoivat tämän harvinaisen ehjänä säilyneen 20,000 hengen teatterin vuosina 1985-1993 ja siirsivät kaiken säilyneen koristelun turvaan Antalyan museoon. Itse teatterin rakennustyöt on aloitettu noin vuonna 170 ja se on viimeistelty Aleksanteri Severuksen (222-253) tai Maximinus Thraxin (235-238) hallituskaudella. Se käy malliesimerkistä Antoninusten kauden lopun ekspressionistisesta barokkityylistä, jolle on tyypillistä dramaattiset ilmeet, syvään uurretut reliefit ja koukeroiset, rönsyilevät koristeet.

Jatka artikkeliin Antalya Müsezi

Antalyan yöt III: Pyhiinvaeltajia

Pelkkä silmäys Antalyan lentokentän vilinään todistaa, ettei muinainen auringonpalvonta ole kuollut. Sadattuhannet muslimit ja kristityt valtaavat kulkusirkkalauman tavoin vuosittain Lyykian rannikon paistatellakseen Sol Invictuksen herkeämättömässä paahteessa. Kenties polttavan auringon, kaikkivoivan teknomusiikin ja halvan rakin typerryttävä yhteisvaikutus tuo katharsiksen; puhdistautumisriitti jonka jälkeen palataan työpaikalle virkistyneenä. Minä en kyennyt kokeilemaan sitä niin kauaa että olisin päässyt asiasta perille.

Ajattelin vain muinaisia pyhiinvaeltajia, noita antiikin turisteja, joita varten kreikkalaiset mainosmiehet lanseerasivat ”maailman seitsemän ihmettä”: Uteliaita kuhnureita ja demimondeja jotka maksoivat siitä että saivat syöttää Krokodilopoliin pyhiä krokotiileja, osallistuivat Niilin risteilylle, kuuntelivat Memnonin patsaan numeenista laulua ja huusivat kuorossa: ”Suuri on Efeson Artemis!” kun Jumalattaren ihmeellistä kuvaa kannettiin riemusaatossa. Eksotiikannälkäisille roomalaisille ja helleeneille ne olivat Θαύματα, asioita jotka on pakko nähdä, mutta myös mahdollisuuksia pyhyyden kohtaamiseen. Jos Baiaen rantalomia ei lasketa, ei antiikin turistia voi erottaa pyhiinvaeltajasta eikä pyhiinvaeltajaa turistista. Heillä on liikaa yhteisiä nimittäjiä.

Minäkin halusin pyhiinvaeltaa, ja Anatolia on siihen ihanteellinen määränpää: Siellä ovat Didyman ja Kolofonin Apollot, Efeson rauniot ja pyhä kaupunki Hierapolis, tulivuoria, kalkkikivialtaita, Çatalhöyükin luolat. Suufilaisen runoilijan ja pyörivien dervissien perustajan Jalal ad-Din al-Rumin hauta Iconiumissa (nyk. Konya) kerää edelleenkin vuosittain luokseen kaksi miljoonaa pyhiinvaeltajaa. Vaeltajan on kuitenkin syytä valita matkustusajankohtansa paremmin, sillä heinäkuun helteessä (+44 °C) pelkkä raahautuminen hotellista kahvilaan muuttuu Herakleen uroteoksi.

Yhdessä mielessä antiikin turisti-pyhiinvaeltajat eivät eronneet kristillisistä tai muhamettilaisista seuraajistaan. Heitäkin elähdytti nähdä jäännöksiä ja todisteita ihailemiensa ja palvomiensa henkilöiden elämästä. Akilleen, Ajaxin ja Aleksanteri Suuren haudat olivat suosittuja pyhiinvaelluskohteita. Caligula ryösti Aleksanteri Suuren rintapanssarin hänen mausoleumistaan Aleksandriasta; myöhemmin kerrotaan Caracallan kiinnostuneen Aleksanterin reliikeistä ja kristityn sotapäällikön Belisariuksen käyttäneen panssaria sotaretkellään vandaaleja vastaan.

Hurskaita väärennöksiä sikisi kaikkialla. Orestes oli nähtävästi kuollut kaksi kertaa, sillä hänen luitaan säilytettiin sekä Spartassa että Dianan lehdossa Aricciassa. Lyykian maaherra Gaius Licinius Mucianus kertoo muistelmissaan, miten paikalliset asukkaat olivat ylpeinä esitelleet hänelle papyruskirjettä jonka oli kirjoittanut Iliaassa mainittu Lyykian ruhtinas Sarpedon Troijan sodan aikaan. Mucianuksen muistelmat ovat kadonneet, mutta Plinius Vanhempi siteeraa tarinaa Luonnonhistoriassaan (Naturalis Historia, 13.88) ja huomauttaa skeptisesti, ettei papyrusta Troijan sodan aikaan tunnettu Egyptin ulkopuolella.

Hierapolis, yksi Anatolian pyhiinvaelluskohteista.

Mucianus oli itse erään sortin pyhiinvaeltaja. Hän oli sotapäällikkö, valtiomies ja kirjailija, joka tunsi Vähän-Aasian hyvin toimittuaan siellä useissa virkatehtävissä. Jostain jälkipolville tuntemattomasta syystä Mucianus oli ollut siellä nuoruudessaan myös maanpaossa, jolloin hänellä oli ollut hyvin aikaa tutustua sen kaikkiin ihmeisiin. Mucianus oli oppinut ja hurskas mies. Hänelle kreikan topografia oli ennen kaikkea pyhää topografiaa. Ylivoimainen osa hänen muistelmiensa säilyneistä merkinnöistä on peräisin pyhiinvaelluskohteista.

Andros, Knidos, Lindos, Efesos, Lyykian Arados – kaikkialla Mucianus kulki jumalten kanssa ja merkitsi huolellisesti muistiin kuulemansa tarinat sellaisenaan, ilman Pliniuksen kriittisiä reunamerkintöjä. Androksessa Dionysoksen temppelissä hänelle näytettiin, miten papit muuttivat vettä viiniksi. Knidoksen kuulussa Afroditen pyhäkössä Mucianukselle kerrottiin, miksi jumalattarelle omistettiin näkinkenkiä: Nuo urheat nilviäiset olivat eläissään estäneet tyranni Periandrosta kastroimasta kaupungin poikia tarrautumalla hänen laivansa pohjaan – myöhäinen mutaatio sadusta, jonka alkulähde on Herodotos (George Williamson: Mucianus and a Touch of the Miraculous: Pilgrimage and Tourism in Roman Asia Minor, 2005).

Mucianuksen kaltaisten yksityishenkilöiden lisäksi Rooman valtakunnan teillä vaelsi suuri joukko yhteisöllisiä pyhiinvaeltajia, jos tätä ilmaisua voi käyttää: Kreikan kielessä sana on tuntematon. Lähin vastine on theōria (θεωρία), joka voi tarkoittaa paitsi kulttimenojen todistamista ja siitä seuraavaa valaistumista, myös koko instituutiota jossa kaupunkivaltiot lähettävät lähetystönsä osallistumaan tietyn jumalan kunniaksi järjestettyihin riitteihin (Jaś Elsner and Ian Rutherford, eds.: Pilgrimage in Graeco-Roman and Early Christian Antiquity. Oxford, 2005). Polyteistinen pyhiinvaellus oli siis perinteisesti yhteisöllinen aktio, josta oinoandalaisten lähetystö Kolofonin Apollon luo käyköön esimerkistä.

Anatoliassa oli tapana, että Apollon temppelin lapsikuorot tekivät kuoronjohtajansa opastuksella vuosittaisen pyhiinvaelluksen johonkin Apollon suurista palvontakeskuksista, kuten Miletukseen tai Kolofoniin. Joillekin pyhiinvaeltamisesta tuli suorastaan elämäntapa. Klaroksen piirtokirjoituksista tunnetaan miehiä, jotka ovat 200-luvulla jKr. käyneet Apollon temppelissä ensin lapsina kuoron mukana ja palanneet myöhemmin kuoronjohtajina tai kaupunkinsa lähettiläinä ja tehneet pyhiinvaelluksen vähintään 29 kertaa ja heidän lapsensakin ainakin viisitoista kertaa: Suoritus jolle keskiajan hurskainkin munkki olisi kateellinen (Robin Lane Fox: Pagans and Christians. New York, 1987).

Vielä 1900-luvun alussa esitettiin että pakanuus olisi keisariaikana ”rappeutunut” tai ”muuttunut hengettömäksi”. Väitettä on vaikea sulattaa. Oraakkeleiden suosio tuntuu kokeneen suoranaisen renessanssin 100- ja 200-luvuilla. Temppeleitä rakennettiin enemmän kuin koskaan. 100-luvun alkupuolella eräs anatolialaisen Herakleian kaupungin pyhäkuoron jäsen Titus Statilius Solon teki kuoronsa mukana useita pyhiinvaelluksia Apollon pyhättöön Klarokseen. Aikuistuttuaan tämä nuori mies liittyi Rooman armeijaan ja sadanpäämieheksi ylenneenä kaiversi luotetulle jumalalleen piirtokirjoituksen Hadrianuksen muuriin. Kaksikymmentä vuotta sateisessa ja kylmässä Skotlannissa ei ollut vienyt kaarialaisen Solonin luottamusta Apollon suojelukseen, mikä minusta on melkoinen osoitus jumalan vetovoimasta.

Jumalatar runsaudensarvineen ja pyhien esineiden säilytyslippaineen ottaa vastaan härkäuhrin. Pergen teatterin arkkitraavi (Antalya Müzesi).

Antalyan yöt II: Oinoandan jumala

Vertaillessani kristinuskoa ja pakanuutta olen aikaisemmin (mm. Kuin kaksi marjaa, Juppiter ja lohikäärme) kiinnittänyt huomiota siihen miten kristityt ovat omaksuneet myyttejä, kuvia ja käytäntöjä aikansa polyteistisestä valtauskonnosta. On kuitenkin hyvä muistaa että myös pakanuus oli elävä uskomusmaailma joka muuttui ja kehittyi jatkuvasti ihmisten tarpeiden ja ajan vaatimusten mukaan. Kristinuskon merkityksen kasvaessa 200-luvulla Rooman valtakunnassa myös pakanallinen ajattelu sai monoteistisia piirteitä.

Ajatus korkeimmasta jumalasta ei ollut aikalaisille sinänsä vieras. Juutalaisten yksi jumala, Jahve, oli yleisesti tunnettu ja ajoittain jopa muodikas, sillä kerrotaan ”jumalaapelkäävistä” roomalaisista jotka kiinnostuneina notkuivat synagogan liepeillä seuraten palvontamenoja ja rabbien väittelyitä. Juutalaiset olivat levittäytyneet menestykselliesesti kaikkiin Välimeren ja Lähi-idän kaupunkeihin. On epäselvää, harjoittivatko juutalaiset proselytismiä. Villeimpien väitteiden mukaan keisariajalla jopa kymmenesosa valtakunnan asukkaista olisi harjoittanut juutalaista uskoa.

Kulttitoimituksissa ja mysteereissä kulloistakin jumalaa puhuteltiin usein ”korkeimpina”. Jumaltensynnyttäjä Isis, Demeter, Apollo, Dionysos ja Mithras ovat kaikki kulttitoimitustensa ja rukoustensa ajan ylimpiä jumalia, mutta paradoksaalisesti eivät sulkeneet toisiaan pois: Pakanallinen teologia ei ollut sen johdonmukaisempaa kuin kristityidenkään. Roomalaisten ankara isä Juppiter oli optimus maximus, mutta ei sen takia että hän olisi luonut maailman tai säätänyt miten kuuluu elää, kuten Marcus Tullius Cicero kirjoittaa (de natura deorum, 3,87.3):

Emme sano Juppiteria parhaaksi ja suurimmaksi siksi, että hän tekisi meistä oikeudenmukaisia, vakavamielisiä tai viisaita, vaan siksi, että hän tekee meidät terveiksi, rikkaiksi ja kukoistaviksi.

Toisaalta helleeninen filosofia oli jo vuosisatojen ajan puhunut ensimmäisestä liikuttajasta, korkeimmasta jumalasta tai maailman luojasta, demiurgista, eräänlaisesta käsityöläisestä joka muovasi maailman saaden vaikutteensa platonilaisesta ideamaailmasta. Toisin kuin zarathustralaisuudesta vaikutteita saaneet gnostikot, jotka uskoivat demiurgin pahuuttaan tai tietämättömyyttään luoneen turmeltuneen maailman, pakanat uskoivat maailman olevan kaunein ja paras mahdollinen.

Monoteistiset pyrkimykset nousevat pintaan samoihin aikoihin kun hajanaisesta Rooman valtapiiristä alkaa muotoutua ensi kertaa yksi valtio, jolla on selkeät rajat, kieli ja identiteetti. Kriisissä olevan valtakunnan yhtenäisyyden takeeksi valjastettiin myös uskonto. Oli totuttu ajattelemaan, että jokaisen keisarin mahtavuuden ja kyvykkyyden takana oli jumalallinen suojelija. Caesar oli ollut Venuksen lempilapsi, Augustus otti johtotähdekseen Apollon. 200-luvulla vakautta haettiin sekä jumalallisen keisarin kultista että auringonpalvonnasta. Keisari Aurelianus kohotti voittamattoman auringon (Sol Invictus) Rooman korkeimmaksi jumalaksi, jota kaikki alamaiset voisivat palvoa pettämättä omia perinteitään.

Jo aikaisemmin 260-luvulla keisari Gallienus oli omaksunut hallintonsa ideologiaksi uusplatonismin, joka opetti Ykseyden olevan kaiken olevaisen takana (Porfyrios, Vita Plotini). Uusplatonismi oli liian monimutkainen filosofia vedotakseen massoihin, mutta vaikutti merkittävästi oman aikansa jumaluusopillisiin pohdintoihin., niin pakanoihin kuin kristittyihin. Samaisella 260-luvulla syrjäisen Oinoandan kaupungin asukkaat Lyykiassa lähettivät joukon pyhiinvaeltajia Kolofonin Apollon pyhättöön Klarokseen etsimään vastausta kysymykseen: ”Mikä on Jumala?”. Oraakkelin vastaus ikuistettiin Oinoandan vanhaan kaupunginmuuriin:

Jumala on itsesynty, äiditön, itseoppinut, horjumaton,
nimetön ja moni-niminen, tulessa-asuva:
me, hänen enkelinsä, olemme osa Jumalaa.
Näin vastasi kysyjille Jumalan luonnosta jumala,
puhutellen häntä kaikennäkeväksi Eetteriksi:
Häneen turvaa ja rukoile aamunkoitteessa
katsoen itään.

Piirtokirjoituksen alle on Kromatis-niminen nainen omistanut lampunpidikkeen ja alttarin Kaikkein Korkeimmalle Jumalalle. Zarathustralaisten tavoin ovat oinoandalaiset heränneet ennen kukonlaulua ruokkimaan pyhää tulta ja rukoilemaan kohti aamunkajoa, kohti nousevaa Jumalaa, eivätkä he olleet yksin: Suurin Apollo, Apollo Megistos, oli jo usean sadan vuoden ajan saanut anatolialaiset pyhiinvaeltamaan oraakkeleidensa luokse, julkaisemaan jumalan antamat vastaukset ja ripustamaan Apollon kuvan kaupunginporttinsa yläpuolelle kuin pyhän ikonin, uskoen sen pitävän taudit ja viholliset loitolla (Robin Lane Fox: Pagans and Christians, 1987).

Apollo vastaa oinoandalaisille sanankääntein jotka ovat yhteisiä myös juutalaisille ja kristityille. Itsesyntyisyys, itseoppineisuus ja itseriittoisuus ovat jumalan luonnehdintoina vanhoja kuin Herakleitos. Enkelitkään eivät ole tavattomia: Oraattori Aelius Aristides käyttää sanaa ”angeloi” vähäisemmistä jumalista, joille Athene antaa käskyjään. Platonistit taas käyttivät sitä niistä olennoista jotka liikkuvat ihmisten ja jumalten maailman välissä. Useita roomalaisia ja anatolialaisia abstrakteja jumaluuksia voi hyvällä syyllä kutsua enkeleiksi.

Apollo samastui keisarilliseen auringonjumalaan, joka samastui filosofien korkeimpaan jumalaan, joka taas samastui kristittyjen ja juutalaisten Jumalaan. Kuten muistamme, myös Konstantinus oli alunperin auringonpalvoja ja sai näkyjä Apollolta. Jäljestäpäin katsottuna näyttää siltä, kuin kaikki purot virtaisivat yhteen suureen jokeen. Se herättää ajatuksen: jos kristinusko ei olisi voittanut – tai se olisi kukistettu samalla tavalla kuin buddhalaisuus Tang-dynastian Kiinassa, olisiko Roomasta silti voinut tulla lopulta yksijumalainen valtakunta?

Antalyan yöt I: Lyykia

”Jos viet sokean miehen Lyykiaan, hän tietää tuoksusta minne hän on tullut: väkevä villiminttu, timjami ja pisteliäs laventeli lavertelevat sen hänelle.” –Cevat Şakir Kabaağaçlı

Itäisellä Välimerellä, Anatolian etelänpuoleisella rannikolla oli Lyykian maa. Kreikkalaisen historiankirjoituksen isä Herodotos satuili (Historiateos i,173) sen saaneen nimensä Lykokselta, Pandionin pojalta, ja tavalla mikä ei eroa yhdestäkään muusta perustajamyytistä. Lykos tarkoittaa kreikaksi sutta ja vuorenrinnettä alas syöksyvää puroa, mutta susien maa lienee kreikkalaiseen korvaan istuva väännös maan muinaisesta nimestä Lukka.

Lukka oli merivalta jo varhaispronssikaudella; se oli riittävän voimakas tullakseen mainituksi faraon vihollisten joukossa. Heettiläisiä he eivät olleet, egyptiläisiksi he eivät tahtoneet tulla, joten he päättivät olla lyykialaisia ja säilyttivät sekä oman kielensä että kirjaimistonsa aina kolmannelle vuosisadalle eaa. asti, jolloin kansainvälinen kreikka eli koinē syrjäytti sen. Poliittisesti Lyykia tasapainotteli Persian ja Kreikan välillä, sen mukaan kuka oli niskan päällä. Aleksanteri Suuren seuraajat taistelivat Lyykiasta ankarasti. Lopulta roomalaiset tulivat väliin ja vuonna 168 eaa. palauttivat Lyykian itsenäisyyden. Lyykian liittovaltio sai demokraattisen ja federalistisen perustuslain joka pysyi voimassa myös sen jälkeen kun Lyykiasta muodostettiin Rooman provinssi vuonna 43.

Jälkimmäiseen vaikutti vahvasti se että itsenäiset ja itsepäiset lyykialaiset olivat merisusia, pahamaineisia kaappareita ja merirosvoja joita Pompeius Magnuksenkin oli täytynyt läksyttää. Mutta samaan aikaan Lyykia oli myös Anatolian Sveitsi: Ahkerien ja ylpeiden ihmisten asuttama vauras, puolueeton vuoristomaa. Lyykian kaupunkien liitto unohtuisi vasta neljä vuosisataa myöhemmin, jolloin keisari Theodosiuksen aloittama aluehallinnon uudelleenjärjestely eteni itäiselle Välimerelle. Kansalaisten demokraattiset pyrinnöt olivat kuolleet jo aikaisemmin. Samalla maa kristillistyi. Lyykian pääkaupungin Myran piispa Nikolaos Ihmeidentekijä hämmästytti kansaa hyväntekeväisyydellään ja sai kreikkalaisessa kansanperinteessä joulupukin roolin. Nikolaoksen pyhimyskultti alkoi levitä yhtä nopeasti kuin Anatolian Suuren Äidin pakanallinen kultti aikoinaan. Itäisessa kirkossa Pyhä Nikolaos jäikin jälkeen vain Neitsyt Mariasta, Anatolian äitijumalattaren uudesta inkarnaatiosta.

Niin Lyykian elämä kulki rauhaisesti puolipäivän korkeudelle ylös ja kallistui rauhallisesti alas illan lepoon monen tuhannen kultaisen auringon kiertäessä, kunnes vuonna 809 islaminuskoisten kalifi Harun al-Rashid valloitti vähäksi aikaa koko maan. P. Nikolaoksen haudan jääminen vääräuskoisten käsiin innoitti napolilaisen Johannes Diaconuksen kirjoittamaan pyhimyksestä mielikuvituksellisen hagiografian Vita S. Nicolai, joka sai yhtä ennennäkemättömän suosion. P. Nikolaoksen kultti jatkoi voittokulkuaan. Hänen ihmeitätekevä ruumiinsa lepäsi haudassaan Myrassa, jossa munkit annostelivat hänen ruumiistaan erittyvää pyhää mannaa. Ja jälleen palaamme mereen ja susiin: Lyykian suuri poika P. Nikolaos on paitsi lasten, myös susien, rosvojen ja merenkävijöiden suojeluspyhimys.

Italiassa apulialaisen Barin kaupungin asukkaat olivat vähintään yhtä ylpeitä ryöväriperinteestään kuin lyykialaiset. Vaan rutiköyhältä Barilta puuttui se tärkein, mikä keskiajalla antoi kaupungille henkistä ja aineellista pääomaa: Oma pyhimys. Onneksi sattui niin, että P. Nikolaoksen hauta Myrassa joutui jälleen muslimeille, tällä kertaa turkkilaisille seldžukeille. Barin asukkaat keksivät ryöstää Nikolaoksen reliikit itselleen. He lähettivät asialle kaksi kauppiasta, jotka munkeiksi naamioituneena tunkeutuivat yön pimeydessä luostariin ja kilkuttivat tiensä sarkofagin läpi. Pyhimys ei estänyt konnantyötä, joten sitä pidettiin varmana todisteena teon jumalallisesta mielisuosiosta. Siitä lähtien Lyykian P. Nikolaos on maannut Barin San Nicolan kirkossa, jossa mafiosi rukoilevat häntä tänäkin päivänä.

Pyhimys meni, merirosvot palasivat. Lyykian kallioiset poukamat tarjosivat loistavia tukikohtia johanniittaritareille, jotka ryöstivät niin muslimeja kuin kristittyjäkin. Sodat arabeja vastaan olivat autioittaneet lähes koko maan. Tähän tyhjiöön tulivat turkkilaiset, mutta hekään eivät pitkään aikaan uskaltautuneet rannikoille asumaan. He jäivät kukkuloille nauttimaan vehmaista metsistä, metsästämään aavikkoilveksiä ja runoilemaan tuhansista tuoksuvista yrteistä. Pikku hiljaa metsät hupenivat, pedot kävivät vähiin ja merirosvojen tilalle tuli modernin aikamme vitsaus, massaturismi. Mutta ilma, toivoakseni, tuoksuu yhä.

In hoc signo vinces

Labarum-raha

Konstantinus I:n lyöttämä pronssiraha vuodelta 337 jKr, kääntöpuolella uusi sotamerkki Labarum. Kuva: CNG Coins.

27. päivä lokakuuta vuonna 312 kaksi vallantavoittelijaa kohtasi toisensa Roomaan johtavalla Milviuksen sillalla. Kummankin isä oli ollut Rooman keisari. Toinen heistä oli Flavius Constantinus, jolla oli puolellaan Gallian, Britannian ja Germanian kaupunkien tuki. Häntä odottamassa oli Marcus Aurelius Valerius Maxentius, joka hallitsi Italiaa, Sisiliaa ja pohjois-Afrikkaa. Edessä oli ratkaisutaistelu, siitä ei kellään ollut epäilystä. Taistelua edeltävänä päivänä kumpikin osapuoli pyrki saamaan korkeampien voimien tuen itselleen.

Maxentius, vakaumuksellinen polyteisti, käski avata Apollon temppelissä Palatinus-kukkulalla säilytettävät Sibyllan oraakkelikirjat, joista vuosisatojen ajan oli hädän hetkellä haettu apua tiukassa tilanteessa. Oraakkeli loihe lausumaan: ”Rooman vihollinen tulee tuhoutumaan”. Vakuuttuneena Maxentius marssi joukkoineen kaupungin muurien suojasta kohdatakseen vihollisensa kasvoista kasvoihin. Mutta samana yönä Konstantinus oli nähnyt unen jonka innoittamana hän käski kaikkien sotilaidensa maalata kilpiinsä maagisen monogrammin ☧, yhtä kuin Khii (χ) ja Rhoo (ρ): ΧΡΙΣΤΟΣ, eli Kristus. Kumpikin armeija taisteli koko päivän urheasti, mutta Jumalan tahdosta Konstantinus lopulta voitti. Tai näin meille kertoo aikalaiskirjailija ja kristitty apologeetta Lactantius (De mortibus persecutorum, 44), joka kirjoitti teoksensa Vainoojien kuolemasta heti seuraavana vuonna.

Konstantinuksesta tuli keisari ja hänen päätöksellään Kristus-monogrammi syrjäytti Juppiterin kotkat ja salamat muuttuen Rooman valtakunnan sotamerkiksi, Labarumiksi. Mutta mitä todella tapahtui kohtalokkaana vuonna 312, joka muutti symboliikan historian? Eusebios Kesarealaisen Kirkkohistoriassa ei mainita unta eikä ihmettä. Kun hänellä parikymmentä vuotta myöhemmin oli tilaisuus kirjoittaa keisaria imarteleva elämäkerta (Vita Constantini), Eusebios kertoo Konstantinuksen jo marssiessaan Gallian läpi Italiaan miettineen, miten onnettomuudet ovat kohdanneet sotapäälliköitä jotka ovat kutsuneet avukseen monia jumalia, ja päättänyt turvautua yhteen ainoaan jumalaan. Pian päätöksensä jälkeen hän oli nähnyt taivaalla auringossa ristin ja kreikankielisen tekstin: Τούτω Νίκα! – tällä merkillä olet voittava.

Tämän myöhäisen lisäyksen lähde saattaa olla Konstantinus itse, sen jälkeen kun hän oli vanhemmalla iällä kääntynyt kristityksi. Tiedämme näet varmasti että vuonna 309 Konstantinus sai ilmestyksen, mutta Apollo-jumalalta, sillä se mainitaan vain pari viikkoa myöhemmin Konstantinukselle Trierissä (Augusta Treverorum) esitetyssä ylistyspuheessa (Panegyrici Latini 7 (6) 21.4-5). Konstantinuksen omistautumisen Augustuksen suojelijalle ja Auringon jumalalle Apollo Sol Invictukselle vahvistavat myös rahat. Vuonna 313 lyödyissä kultarahoissa Konstantinus esiintyy Voittamattoman Auringon jumalallisessa suojeluksessa.

Labarum

Konstantinuksen ei tarvinnut olla kristitty jo vuonna 312 käyttääkseen ☧-monogrammia; sitä oli vuosikymmenien ajan käytetty auringonjumala Sol Invictuksen kultissa. Polyteistit lukivat sen toisin: Aurinkoa symboloivaan kuusisakaraiseen tähteen oli lisätty käänteinen C kuunsirpiksi (A. Schütze, Mithrasmysterien und Urchristentum, 1972). Myös kreikkalaiset kirjurit käyttivät ennen ajanlaskun alkua rutiininomaisesti ☧-symbolia marginaaleissa kiinnittääkseen huomiota erityisen merkittävään kappaleeseen: Khii ja Rhoo luetaan tässä tapauksessa khrēston, ”hyvää” (M. Grant, The Emperor Constantine, 1993).

Symbolin valinta osoitti Konstantinukselta harvinaislaatuista poliittista pelisilmää: Hän saattoi samaan aikaan esiintyä sekä kristittyjen että perinteisen uskonnon esitaistelijana. Samaten tämä alunperin auringonjumalalle vihitty sotilas saattoi myöhemmällä iällä kääntyä kristityksi vaikuttamatta takinkääntäjältä. Vai onko tämä liian kyyninen tulkinta? Pitäisikö meidän paremminkin nähdä Konstantinus syvästi uskonnollisena, mutta epävarmana etsijänä? Lactantius kertoo näet myös Konstantinuksen toisen kilpakumppanin keisari Liciniuksen nähneen samanlaisen enneunen, jonka perusteella hän rukoili tuekseen Korkeinta Jumalaa. Suuri osa Rooman valtakunnan ylimyksistä näyttää olleen tähän maailmanaikaan vakuuttuneita jonkunlaisen korkeimman jumalan olemassaolosta, olivatpa sitten kristittyjä, uusplatonisteja tai auringonpalvojia. Se ainakin on varmaa, että kirkkohistorian ylläpitämä perinteinen pakanuus vs. kristinusko -vastakkainasettelu antaa turhan mustavalkoisen kuvan myöhäisantiikin hengellisestä elämästä.

Sininen epistola

”Thou waitest late, and com’st alone
When woods are bare and birds have flown,
And frosts and shortening days portend
The aged year is near his end.
”Then doth thy sweet and quiet eye
Look through its fringes to the sky,
Blue–blue–as if that sky let fall
A flower from its cerulean wall.”
William Cullen Bryant (1794-1878)

Kuulin aikanaan taidehistoriassa väitteen, jonka mukaan muinaiset kreikkalaiset eivät nähneet sinistä. Aigeianmeren kirkasta vettä airojen teriltä valuttaneet Homeroksen mielevät miehetkö eivät olisi tunteneet sanaa siniselle?

Mutta Homeros ei todellakaan mainitse sinistä sanallakaan. Hän kutsuu merta vihreäksi tai viinintummaksi. Aristoteles ”Meteorologiassaan” kertoo sateenkaaressa olevan kolme väriä: punainen, vihreä ja keltainen. Näkivätkö muinaiset ihmiset sinisen ja vihreän samana värinä, vai eikö siniselle vain tarvittu omaa sanaa? Esisokraattinen filosofi Demokritos opetti, että on olemassa neljä perusväriä: musta, valkoinen, punainen ja keltainen. Sinisokeus ei jää edes kreikkalaisten synniksi, sillä Max Müllerin mukaan sinistä väriä ei mainita myöskään Rigvedassa tai Vanhassa testamentissa.

Ilmeisesti sinisen sävy rinnastettiin harmaaseen, mustaan tai vihreään; pitkään aikaan sitä ei pidetty omana värinään. Plinius vanhempi, joka kokosi luonnonhistoriaansa Napolinlahdella neljä sataa vuotta myöhemmin, mainitsee että vanhaan aikaan taidemaalarit käyttivät ainoastaan Demokritoksen perusvärejä. Kirkasta ja puhdasta sinistä oli hyvin vaikea valmistaa. Murrettu sininen ja vihreä ilmestyvät kreikkalaiseen maalaustaiteeseen vasta joskus 400-luvulla eKr., siis samoihin aikoihin kuin Agatharkhos Samoslainen keksi perspektiivin ja Apollodoros Ateenalainen varjostuksen. Tai jos tarkkoja olleen, niin ilmestyi takaisin – Aigeianmeren pronssikautisessa kulttuurissa sinistä käytettiin mielellään seinämaalauksissa.

Tasavallan ajan Roomassa seinät ja pylväät maalattiin aina punaisella maavärillä. Kirkkaat, puhtaammat punaiset olivat vaurauden merkki. Erilaiset harmahtavat siniset tunnettiin ainakin etruskien hautamaalauksista, kuten Tarquinian kuulusta ”sinisten demonien haudasta”. Sininen väri yhdistyi antiikin ajan ihmisten mielessä pyhään ja tuonpuoleiseen. Se oli Juppiterin ja Marsin väri, egyptiläisen taivaanjumala Amûnin pyhä sävy, pahalta suojaava. Egyptistä kantautui Roomaan myös kallis ja haluttu sininen lapis lazuli -kivi, jonka uskottiin pitkittävän elämää ja suojelevan pahalta. Mutta yhtä lailla myös mustaihoisia afrikkalaisia kutsuttiin sini-ihoisiksi, ja ihonsa värimorsingolla siniseksi maalaavissa pikteissä ruumiillistui sinisyys barbaarisen Toiseuden värinä.

Värien sekoittaminen

Antiikin maalareiden käytössä olleet väriaineet olivat niin kallisarvoisia, että värijauheita tuotiin toisinaan lahjaksi temppeleihinkin. Maalien sekoitepohjana oli liitujauhe, jota saatiin mm. Melokselta, Aleksandrian Paretoniumista ja Euboian saarelta. Sinisiä väriaineita oli oikeastaan vain kolme: egyptinsininen, kyproksensininen ja skyyttalainen sininen. Ne olivat kaikki kalliita ja yleistyivät oikestaan vasta nk. toisen tai kolmannen Pompejilaisen tyylin aikana hieman ennen ajanlaskun alkua.

Egyptinsininen oli väreistä yleisin. Se tunnettiin myös aleksandriansinisenä, koska Italiaan sitä laivattiin tuon Egyptin tärkeimmän satamakaupungin kautta. Väri oli kuparisilikaattia, jota valmistettiin yhdistämällä rauta- ja kuparioksideja silikaatteihin ja kalsiumiin yleensä kuumentamalla kvartsia kuparin ja kalsiumin kanssa erittäin korkeassa lämpötilassa.

Kyproksensininen oli atsuriittia, kuparimalmien rapautumistuotetta. Se oli yleensä hieman vihertävää. Väriaine saatiin jauhamalla suoraan mineraalista; roomalaiset käyttivät sitä myös luomivärinä. Atsuriitti tunnettiin ”armenialaisena kivenä” ja se saapui Roomaan juuri Kyproksen kautta. Se oli silti hivenen halvempaa kuin kivien kuningas lapis lazuli, jota saatiin pelkästään Afganistanista.

Plinius ja Theofrastos kutsuivat lapis lazulista saatavaa sinistä nimellä coeruleum scythium, skyyttalainen (taivaan)sininen. Itse lapis lazuli taas tulee persialaisesta sinistä tarkoittavasta sanasta lazhward. Keskiajalla väri oli yhtä kallista kuin kulta, ja sitä alettiin kutsua ultramariiniksi – koska se tuli Euroopaan ristiretkeläisten välityksellä, ”meren tuolta puolen”.

Kalleutensa ja vaikean saatavuutensa tähden sininen ei ollut suosittu pohjaväri, mutta niinpä vain Pompejilainen kaupunginvaltuutettu ja Marsin pappi Marcus Lucretius maalautti talonsa sisäänkäynnin siniseksi. Korostiko se hänen pyhää tehtäväänsä (virkamies)pappina, vai pikemminkin hänen rahamassinsa kokoa, jää arvoitukseksi. Jos joku kyseisiä seiniä analysoinut sattuu lukemaan tätä, kertokoon kommenttiosastossa tarkemmin mitä väriä oli käytetty.

Sininen tila

Isiksen temppelin sinertäväsävyiset seinämaalaukset edustavat hyvin toista tai kolmatta pompejilaista seinämaalaustyyliä. Ne esittävät hämyisiä, unenomaisia satumaisemia, jotka aikalaisille ovat kenties tuoneet mieleen mystisen Egyptin. Sakraali-idyllit ja Egypti olivat suurta muotia Aktiumin meritaistelun ja Kleopatran kukistumisen jälkeen. Taannoin värin & sommittelun kurssilla kokeilin harjoitusmielessä maalata erään mallintamani tilan käyttämällä vain Isiksen temppelin seinämaalauksissa käytettyjä sävyjä. Kun kerran väreistä on puhe, päättyköön horinani kuvaan.

Domus Pompeiana

Jos ette ole vielä käyneet Amos Anderssonin taidemuseossa, kipin kapin sinne.

Näyttely Domus Pompeiana – Roomalainen talo on auki 25.5. asti. Tarjolla on poikkeuksellinen mahdollisuus nähdä rikkaan roomalaisen patriisin Marcus Lucretiuksen talon alkuperäisiä freskomaalauksia ja esineistöä sekä talosta tehtyjä ennallistuksia, sekä digitaalisia että konkreettisia. EVTEK -Muotoiluinstituutin opettajat ja opiskelijat ja ovat olleet mukana näyttelyn rakentamisessa ja kehittäneet Helsingin yliopiston Pompejin-tutkimusryhmän (EPUH) avuksi konservointimenetelmiä ja uusinta laserskannausta hyödyntäviä 3D-mallinnoksia.

Kun Pompejin kaupunkia kaivettiin 1800-lvulla esiin, maan alla ehjinä säilyneet seinämaalaukset altistuivat säälle ja ilmansaasteille. Suuri osa on rapistunut ja haalistunut kuluneiden parin vuosisadan aikana lähes näkymättömiin. Onneksi kolmannes kaupungista on edelleen kaivamatta esiin. Se saa odottaa tulevia sukupolvia ja teknologian kehittymistä.

Marcus Lucretiuksenkin talon seinien värit ovat haalistuneet ja muuttuneet myös tulivuorenpurkauksen kuumuudessa. Vesuviuksesta vyöryneen pyroklastisen purkauksen 300-400 -asteinen kaasupilvi reagoi maalipigmenttien kanssa niin, että esimerkiksi keltainen okra muuttui tiilenpunaiseksi. Evtekissä on tutkittu Marcus Lucretiuksen talon seinämaalausten värejä uusin kemiallisin menetelmin. Alkuperäisten, ennallistettujen värien kirkkaus ja räikeys saattaa shokeerata katsojaa joka on tottunut vanhojen maalausten haaleisiin murrettuihin sävyihin.

Kirkkaita ja kylläisiä värejä oli rautakaudella vaikeaa ja hyvin kallista valmistaa. Niiden käyttö oli tapa esitellä omaa varallisuuttaan. Fuksiaksi paljastunutta pompeijinpunaista näyttelyn halogeenien loisteessa ihmetellessään on kävijän tosin muistettava, että Marcus Lucretiuksen illallisvieraat näkivät huoneen ja sen maalaukset ainoastaan Campanian pehmentävässä iltahämärässä ja öljylamppujen valossa.

Domus Pompeiana -näyttely on komea jalokivi Suomen Pompejin-tutkimuksen varsinaisen primus motorin ja sielun, eläkkeelle jäävän professori Paavo Castrénin diadeemiin.

Yleisöopastukset tiistaisin ja torstaisin. Itse olen myös lupautunut oppaaksi kaikille tutuille.

Orbis Terrarum

En ota kantaa Edward Luttwakin ja muiden vanhempien tutkijoiden käymään väittelyyn siitä, harrastiko Rooman valtakunnan poliittinen johto strategista suunnittelua vai ei. Ainakin kaikki keinot siihen oli olemassa. Olen laatinut ylläolevan kartan kuvaamaan maailmaa vuonna 281 (keisari Probuksen viidentenä hallitusvuonna) sellaisena kuin se tuon ajan parhaan tietämyksen mukaan ymmärrettiin.

Käsitys maapallon pyöreydestä ja suhteellisesta koosta oli tiedetty jo pitkään. Kolmannella esikristillisellä vuosisadalla elänyt matemaatikko Erastothenes, Aleksandrian kirjaston esimies, oli määrittänyt Maapallon koon varsin tarkasti tunnetulla menetelmällään. Ensimmäinen karttapallo valmistettiin Vähän-Aasian Pergamonissa noin vuonna 180 eKr. Tärkeimmäksi maantieteelliseksi auktoriteetiksi muodostui kuitenkin noin vuonna 100 jKr. syntynyt aleksandrialainen Klaudios Ptolemaios, jonka kuuluisaan projektioon yllä oleva kartta on piirretty.

Klaudios Ptolemaios järjesti siihen asti kertyneen maantieteellisen aineiston tulevien karttureiden ja geografien käytettäväksi. Hän myös ilmoitti yli 8000 paikkakunnan leveyspiirit ja 180 paikkakunnan pituuspiirit. Ptolemaios tunsi Khrysen (Malakan niemimaan) tuolla puolen olevan meren ja merenkulkijoiden käyttämän reitin Zabaeen (Bangkokiin) ja Kattigaraan (Mekong-virralle). Hän näyttää jopa tunteneen Afrikan suuret järvet, samoin kuin Kilimandzaron ja Kenian vuoret, sillä hän kirjoittaa Etiopian ihmissyöjien mailta länteen kohoavista Kuuvuorista joiden lumimassat ovat Niilin järvien lähteenä… Yhden virheen Ptolemaios kuitenkin teki: Hän ei uskonut Herodotoksen välittämää tietoa foinikialaisten afrikanympäri- purjehduksesta.

Rooman valtakunnalle ja erityisesti sen pääkaupungin suuruudelle elintärkeät kauppareitit yhdistivät antiikin maailmaa oman aikansa globaaliksi järjestelmäksi. Juutalaiset, egyptiläiset ja kreikkalaiset kauppiaat liikuttivat Intian valtameren ja Aasian karavaaniteiden poikki pippuria, jalokiviä, pellavaa, kilpikonnanluta, nardusta ja kiinalaista silkkiä. Rooman pyrkiessä itään Kiina laajentui samaan aikaan kohti länttä. Kahden valtakunnan välissä asuvat parthialaiset ja myöhemmin persialaiset pyrkivät kaikin keinoin estämään suoran yhteyden syntymisen. He ostivat kaiken kiinalaisen silkin myydäkseen sen suurella hinnalla Rooman markkinoille, ja levittivät kauppiaille tarkoituksella harhaanjohtavaa tietoa. Kiinan keisari lähetti vuonna 98 jKr. kenraali Kan Jingin solmimaan diplomaattiset suhteet Rooman kanssa, mutta lähetystö pysäytettiin Parthiassa.

Yksittäiset kauppiaat onnistuivat kuitenkin silloin tällöin pääsemään persialaisten asettamien sulkujen ja kauppasaarron läpi. Makedonialaisen Titianuksen lähettämä retkikunta vältti Kan Jingin kohtalon ja pääsi perille Kiinan pääkaupunkiin kahta vuotta myöhemmin. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin joukko kiinalaisia ilveilijöitä esiintyi puolestaan keisari Hadrianuksen hovissa. Nuoremman Han-dynastian aikakirja Hòuhànšu tietää kertoa Roomasta seuraavaa:

[…] siellä asukkaat ovat erittäin rikkaita, erityisesti intialaisten ja parthialaisten kanssa käymänsä kaupan ansiosta. Tästä valtakunnasta tulee kaikki se kallisarvoinen ja merkittävä, mitä tavataan muissa maissa. Asukkaiden luonne on avoin ja oikeudenmukainen. Viljan hinta pidetään huokeana.

Mutta sen sijaan että kauppa olisi koko ajan kasvanut ja tietämys maailmasta lisääntynyt, 200-luvulla sekä Kiina että Rooma ajautuivat sisäisiin levottomuuksiin. Sekä Han-dynastia että Antoninusten aika päättyivät molemmat noin vuonna 220 jKr. ja valta päätyi sotaherroille. Rooman kauppa-asemat etelä-Arabiassa ja Punaisella merellä joutuivat arabien käsiin. Voimistuva Persia otti haltuunsa Silkkitien ja asetti niin korkeat tariffit, että Rooman ulkomaankauppa tyrehtyi tyystin.

Kukistettuaan vaivoin ulkoiset ja sisäiset viholliset Rooman keisarit joutuivat tekemään rajoillaan vähäiseltä näyttäviä myönnytyksiä, joilla oli kuitenkin kauaskantoisia seurauksia. Gallienus evakuoi Tonavan ja Reinin välillä sijainneen Kymmenysmaan (Agri Decumates) ja luovutti sen alemanneille sillä ehdolla, että he puolustaisivat maata vastaavasti muita germaaniheimoja vastaan. Vuonna 280 keisari Probus luovutti samoilla ehdoilla ylä-Egyptin aina Niilin ensimmäiseen kataraktiin asti Aksumin valtakunnalle. Samalla katkesi Rooman viimeinen suora kauppayhteys Intiaan.

Probus oli alunperin onnistunut neuvottelemaan Persian kanssa menestyksellisen rauhan, joka takasi kaupan jatkuvuuden. Mutta Persia petti sopimuksen varsin pian shaahi Bahram II:n jouduttua kamppailemaan vallasta veljensä Hormisdasin kanssa. Persian ja Rooman vuosina 282-293 käymille ennennäkemättömän tuhoisille sodille ei välttämättä tarvitse nähdä rationaalista syytä, mutta minusta on houkuttelevaa ajatella, että elintärkeiden kauppayhteyksien katkeaminen ja taloudellinen taantuma ajoivat Rooman yrittämään ottaa haltuunsa nykyisen Irakin strategisesti tärkeä alue tai ainakin asettamaan sille itselleen uskollisia nukkehallitsijoita.

Se tosin kuulostaa hieman liian tutulta. Jokainen historiantutkija tulkitsee mennyttä oman aikansa lähtökohdista käsin. Emme vain yritä selittäää nykyaikaa menneisyydellä, vaan selitämme nykyajalla menneisyyttä. Mutta se on selvää, että vaikka Irak vallattiin ei sitä kyetty pitämään. Persia nousi nopeasti jaloilleen. Samaan aikaan läntinen maailma joutui kristinopiksi kutsutun kiihkomielisen monoteismin valtaan. Punaisen meren takana olevat maat katosivat eurooppalaisten horisontista ja muuttuivat tarunomaisiksi niin nopeasti että se tuntuu melkeinpä tietoiselta reaktiolta helleenis-pakanallista täsmällisyyttä vastaan.

Aleksandrian patriarkka Theofilos tuhosi Aleksandrian akatemian sivukirjaston vuonna 391 saatuaan luvan siihen keisari Theodosiukselta. Pääkirjaston hävitti Theofiloksen veljenpoika patriarkka Kyrillos vuonna 415. Samaa vääjäämätöntä logiikkaa noudattivat muslimit, jotka alistivat 600-luvulla Roomalle kuuluneet alueet Egyptissä, Pohjois-Afrikassa ja Aasiassa. Anekdootin mukaan kalifi Omar vastasi vuonna 642 tiedusteluun Aleksandrian jäljelle jääneiden kirjastojen kohtalosta seuraavasti:

Jos kirjat kertovat samoja asioita kuin Koraani, ne voidaan tuhota tarpeettomina. Jos kirjat sisältävät Koraanin vastaista tietoa, ne pitää hävittää vääräoppisina.

Maailma pieneni ja hämärtyi vuosisatojen ajaksi. Jerusalem-keskeinen Isidorus Sevillalaisen maailmankartta vuodelta 633 kertoo siitä, miten paljon maallista maailmaa tärkeämpi oli hengellisen valtakunnan tuntemus. Kristityt ja arabit aloittivat löytöretket aikanaan uudelleen, mutta Klaudios Ptolemaiosta tarkempia karttoja alkoi ilmestyä vasta tuhat vuotta Aleksandrian akatemian hävityksen jälkeen.