Rooman prinsipaatin aikana (27 eaa. – 284 jaa.) valtakunta oli käytännössä kaupunkivaltioista koostuva kansainyhteisö keisarin ja Rooman senaatin alaisuudessa. Varhaisen keisariajan virkakoneisto oli yllättävän pieni. Trajanuksen ja Hadrianuksen aikana koko 60 miljoonan asukkaan valtakunna keskushallinto työllisti vain muutamia satoja korkeita virkamiehiä. Roomalaista rauhaa ei ylläpidetty raskaalla byrokratialla, vaan ulkoistamalla hallinto sadoille itsehallinnollisille kaupunkivaltioille.
Kaupunkivaltio oli Rooman valtakunnan perusyksikkö. Jos valloitetulla heimolla ei sellaista valmiiksi ollut, roomalaiset rakensivat heille kaupungin ja laativat sille perustuslain. Kaupunkivaltioista maa-alueineen muodostettiin provinsseja, joilla oli roomalainen maaherra. Maaherranvirasto esitti kaupungeille veroarvion, jonka perusteella kaupunkivaltiot suorittivat verosuorituksensa keskushallinnolle. Poliisi ja oikeuslaitos, teiden ylläpito, tullit ja markkinapaikat olivat kaikki paikallisten viranomaisten käsissä ilman, että maaherran tarvitsi puuttua asiaan.
Kaupunkivaltioilla oli omat lakinsa, vaalinsa ja kansankokouksensa, omat kalenterinsa, kulttinsa ja uskonnolliset festivaalinsa – ja usein myös rahansa. Augustuksen aikana valtakunnassa toimi jopa 600 paikallista rahapajaa, joilla oli oikeus lyödä vähäarvoisia pronssi- ja kuparirahoja päivittäistä kaupankäyntiä varten. Antiokian, Caesarea Mazacan, Efeson, Pergamonin ja Smyrnan rahapajoilla oli myös oikeus lyödä omia hopearahojaan (drakmoja ja tetradrakmoja). Egypti muodosti oman suljetun erillistaloutensa ja hallintoalueensa, joten jätän sen tämän tarkastelun ulkopuolelle.
Rooman hegemonian alaisuudessa kaupunkien todellinen liikkumavara oli vähäinen. Roomalla oli väkivallan monopoli. Kaupungin itsehallinto oli keisarillinen erivapaus, ei sisäsyntyinen oikeus; keisari saattoi peruuttaa sen milloin tahansa mahtikäskyllään. Ajan kuluessa kaupunkivaltion ja Rooman valtakunnan välinen raja hämärtyi tasaisesti, kun yhä useammat asukkaat saivat Rooman täydet kansalaisoikeudet ja paikalliset eliitit sulautuivat roomalaiseen yläluokkaan eli senaattori- ja ritarisäätyihin.
Prinsipaatin aikana Rooman tärkein työkalu kaupunkivaltioiden kontrolloimiseksi oli niiden hajoita ja hallitse -tyyppinen kilpailuttaminen keskenään. Jokaisen kaupunkivaltion suhde isäntävaltioon oli hieman erilainen. Kaupungit kilpailivat sekä arvovallasta että hallinnollisista oikeuksista.
Hallinnolliset ja verotukselliset oikeudet
| Civitas Stipendiaria | Suuri enemmistö maakuntakaupungeista kuului alimpaan, veronalaiseen luokkaan. Kaupunki maksoi vuosittaista kollektiivista veroa Roomalle (stipendium tai tributum) ja oli suoraan provinssin maaherran hallinto- ja tuomiovallan alainen. |
| Civitas Libera | Vapaa kaupunki maksoi vain välillisiä veroja ja säilytti paikalliset lakinsa. Tämä oli erivapaus, jonka Rooma saattoi yksipuolisesti myöntää. Vapaus voitiin myös peruuttaa milloin vain. |
| Civitas Foederata | Kaikkein arvostetuin oli Rooman liittolaiskaupungin asema. Se osoitti, ettei kaupunkia ollut valloitettu, vaan se alistunut Rooman valtaan muodollisella diplomaattisella sopimuksella. Liittolaiskaupungeilla oli täysi verovapaus ja autonomia. Maaherra ei voinut puuttua liittolaiskaupunkien itsehallintoon. Kaupunki oli muodollisesti suvereeni mutta käytännössä Rooman vasalli, ikuisessa liittolaissuhteessa. |
Juridiset oikeudet
| Poleis / Civitates Peregrinae | Vierasmaalainen kaupunki (kuten kreikkalainen polis) tai heimon markkinapaikka, joka säilytti alkuperäiset lakinsa ja hallintonsa. Näiden kaupunkien asukkaat olivat virallisesti ”vierasmaalaisia alamaisia” (peregrini), ellei heille erikseen myönnetty Rooman kansalaisuutta. |
| Municipium | Kunta, jolle myönnettiin roomalaisen kaupungin asema vaihtelevin oikeuksin. Latinalaisoikeudet (ius latii) tarkoittivat, että asukkaat eivät saaneet automaattisesti rooman kansalaisuutta, mutta virkamiehet saivat sen virkakautensa jälkeen. Jos asema myönnettiin täysin oikeuksin, kaikista asukkaista tuli rooman kansalaisia. |
| Colonia | Koloniat olivat Rooman itsensä perustamia uudiskaupunkeja, eräänlaisia mini-Roomia, joilla oli täydet oikeudet perustamisestaan lähtien. Myös olemassaoleva kaupunki voitiin korottaa myöhemmin koloniaksi. Kaupungin arvovaltaisin muoto. |
Kaupungin täsmällinen status määrittyi näiden kahden akselin pohjalta. Ajan kuluessa kaikki kaupungit pyrkivät kohoamaan arvossaan: Esimerkiksi nykyisessä Libyassa sijainnut puunilainen Leptis Magna oli aluksi civitas libera et immunis (vapaakaupunki verovapauksin). Sen puunilainen itsehallinto jatkui ennallaan, kunnes kaupunki ylennettiin ensin municipiumiksi ja lopulta keisari Septimius Severuksen aikana coloniaksi, jolloin se sai roomalaisen hallinnon.
Kun keisari Marcus Aurelius Antoninus Caracalla myönsi kaikille valtakunnan vapaille alamaisille Rooman kansalaisuuden vuonna 212, pitkä assimilaatioprosessi tuli päätökseensä. Peregrinien, municipioiden ja colonioiden väliset juridiset erot menettivät merkityksensä. Ainoaksi erottavaksi tekijäksi jäi joillekin kaupungeille myönnetty verovapaus. Kansalaisuus itse asiassa laajensi valtakunnan veropohjaa, sillä vain Italiassa asuvat Rooman kansalaiset oli vapautettu pääverosta. Sen sijaan kaikki kansalaiset joutuivat maksamaan 5 % perintöveroa ja vapautettavien orjien arvosta maksettavaa leimaveroa, jota alamaisilta ei kannettu.
Kaupunkien perustuslait ja hallintomallit harmonisoitiin 200-luvulla ympäri valtakuntaa. Kaikki virkamiehet saivat roomalaiset tittelit. Italian historialliset verovapaudet eli vapautus pää- ja maaveroista (tributum capitis, tributum soli) säilyivät seitsemänkymmentä vuotta, ennen kuin keisari Diocletianus poisti viimeisetkin erottavat tekijät valtakunnan eri osien välillä. Kun kansalaisuus ei tuonut helpotuksia eikä korkeampaa asemaa, se myös menetti aiemman merkityksensä. Toisaalta Caracallan ansiosta alamaiset alkoivat ylä laajemmin ajatella itseään roomalaisina.
Kunnallishallinto
Se, mitä tiedämme roomalaisten kaupunkien paikallishallinnosta käytännössä, perustuu lähes täysin epigrafisiin lähteisiin eli pronssitauluihin kaiverrettuihin lakiteksteihin sekä Pompejin kaupungissa säilyneisiin yli 2 500 vaalimainokseen. Espanjasta vuonna 1981 löydetty Lex Irnitana on ollut erityisen arvokas lähde. Se on parhaiten säilynyt roomalainen kunnallislaki, joka kuvaa yksityiskohtaisesti virkamiesten tehtävät, vaalimenettelyt, valtuuston toiminnan ja tuomiovallan.
Toisin kuin nykyaikaisessa kunnallishallinnossa, jossa ensin pyritään vaaleilla kaupunginvaltuustoon ja sitten päädytään erilaisiin luottamustehtäviin, prinsipaatin aikana järjestelmä toimi käänteisesti: virkamiehet valittiin suorilla vaaleilla. Virkakauden päätyttyä virkamies sai automaattisesti seuraavassa väestönlaskennassa paikan kunnanvaltuustosta (ordo decurionum). Paikka oli elinikäinen, ellei henkilö syyllistynyt rikosepäilyyn tai menettänyt varallisuuttaan. Kaupungin toimeenpanovaltaa käytti vuodeksi kerrallaan valittava virkamieskunta (magistratus). Tehtäviin pätevöidyttiin asteittain.
Kunnanvaltuuston jäseniä oli tyypillisesti sata. Valtuusto päätti kaupungin varojen käytöstä, kaavoituksesta, julkisista rakennushankkeista (akveduktit, kylpylät, teatterit) ja vuokrasi kaupungin maata tai omaisuutta. Se valvoi paikallisia kultteja ja keisarikulttia sekä osoitti varoja temppeleiden ylläpitoon ja uskonnollisiin juhliin. Valtuusto määräsi tarvittaessa paikallisista rasitteista, kuten teiden korjausvelvollisuudesta. Se päätti myös julkisten patsaiden pystyttämisestä ja muista kunnianosoituksista ansioituneille kansalaisille sekä valitsi kunnalle suojelijan Rooman senaattorisäädystä (patronus municipii). Valtuustoon kuuluminen oli suuri kunnia, mutta toi mukanaan myös taloudellisen vastuun. Valtuutetut maksoivat kaupungin kassaan liittymismaksun (summa honoraria) ja joutuivat usein rahoittamaan julkisia menoja.
Valtuustoon halajava nuorimies haki ensiksi kunnansihteeriksi eli ediiliksi. Ediilit olivat alemman tason virkamiehiä, joiden tehtävänä oli vastata kaupungin arkipäiväisestä toiminnasta. Tähän kuului torilla käytettyjen mittojen ja painojen tarkastus, julkisten rakennusten ja teiden kunnossapito, viljanjako sekä järjestyksenpito teatterissa ja markkinoilla. Voidakseen asettua ehdolle ehdokkaan oli oltava vapaasyntyinen, maineeltaan nuhteeton (ingenuus), vähintään 25-vuotias ja omistettava merkittävä määrä omaisuutta; varallisuusvaatimus vaihteli kaupungin koon mukaan.
Kunnanjohtajia (duoviri jure dicundo) valittiin vuosittain kaksi. Joissakin suuremmissa kaupungeissa oli tapana valita neljä kunnanjohtajaa (quattuorviri). Ehdokkaiden piti olla aiemmin ediileinä toimineita kunnanvaltuuston jäseniä. Kunnanjohtajat johtivat puhetta kunnanvaltuustossa ja kansankokouksessa, panivat valtuuston päätökset täytäntöön, keräsivät paikallisia veroja, järjestivät julkisia kisoja ja näytäntöjä omalla kustannuksellaan ja edustivat kuntaa suhteessa Roomaan. On hyvä muistaa, että nämä olivat kaikki luottamustehtäviä, joista ei maksettu palkkaa. Joka viides vuosi valittiin duoviri quinquennales, jotka vastasivat kunnan väestönlaskennasta (census), päivittivät veroluettelot ja tarkistivat kunnanvaltuuston jäsenlistat täyttämällä vapautuneet paikat ja poistamalla sopimattomat jäsenet.
Lex Irnitanan ja muiden samankaltaisten kunnallislakien perusteella tiedämme myös, että paikallinen tuomiovalta ja oikeudenkäyntimenettelyt olivat tarkkaan säänneltyjä. Vaikka kaupungeilla oli itsehallinto, niiden tuomioistuimet toimivat tiukasti Rooman lakien ja keisarillisen hallintorakenteen puitteissa. Ylintä paikallista tuomiovaltaa käyttivät kunnanjohtajat, mutta myös ediileillä oli rajoitettu paikallinen tuomiovalta (jurisdictio) markkinavalvontaan, järjestyshäiriöihin ja pieniin julkisiin rikkomuksiin.
Paikalliset tuomioistuimet eivät voineet käsitellä mitä tahansa juttuja. Esimerkiksi Lex Irnitana aetti rajoja sille, minkä arvoisia siviilioikeudellisia riitoja (esim. velka- tai sopimusriitoja) duovirit saivat ottaa käsiteltäväkseen. Jos kyseessä oli hyvin suuri rahasumma, juttu siirtyi provinssin maaherran tuomioistuimeen. Vakavammat rikokset, kuten henkirikokset, maanpetokset ja törkeät väkivaltarikokset kuuluivat yksinomaan provinssin maaherran tuomiovaltaan (cognitio extra ordinem). Duovirit saattoivat kuitenkin toimia apuna ja valmistella tapauksia tai järjestää osapuolten matkustamisen maaherran eteen.
Kunnallinen oikeudenkäynti noudatti kaksivaiheista kaavaa. Riidan osapuolet saapuivat ensin duovirin eteen. Duoviri määritteli kiistan oikeudelliset puitteet ja sen, minkä kysymyksen varaan ratkaisu rakentuu. Tämän jälkeen duoviri nimitti jutulle yksityisen tuomarin tai tuomareiden paneelin, joka kuuli todistajat ja antoi lopullisen tuomion. Tuomarit valittiin yleensä kunnanvaltuuston keskuudesta. Vaikka osapuolet saattoivat sopia, että heidän riitansa käsitellään paikallisesti (jurisdictio ex consensu), päätöksestä saattoi tietyin ehdoin valittaa maaherralle, etenkin menettelytaparikkomuksissa.
Kunnallisvaalit
Itse vaalijärjestelmä tunnetaan Pompejin seinäkirjoitusten ja säilyneiden kunnallislakien pohjalta hyvin. Äänioikeutettuja olivat kaikki kaupungissa kirjoilla olleet vapaat miehet omaisuuteen katsomatta, siis myös vapautetut orjat. Naiset eivät saaneet äänestää, mutta olivat aktiivisesti mukana kannatusyhdistyksissä (ja epäilemättä vaikuttivat aviomiestensä äänestyspäätöksiin). Pompejin 36 000 asukkaasta ehkä noin viisi tuhatta äänesti.
Äänioikeutetut jaettiin eri äänestysalueisiin (curiae) – Pompejissa ne muodostettiin kaupunginosien mukaan. Jokainen äänestysalue muodosti yhden kollektiivisen äänen. Äänestyspäivänä kansalaiset kokoontuivat kaupungin päätorille eli forumille. Äänestysalueet erotettiin köysillä tai aidoilla, ja kukin curia äänesti omassa osastossaan. Äänestäjä sai puisen vahataulun (tabella). Hän kirjoitti siihen ehdokkaan nimen ja pudotti sen pronssiseen tai keraamiseen vaaliuurnaan vaalivirkailijoiden (custodes) silmien alla.
Ensin laskettiin kunkin äänestysalueen sisäiset äänet. Ehdokas, joka sai yhdellä äänestysalueella eniten ääniä, voitti koko curian äänen. Vaalien voittajaksi ei siten päässyt se, joka sai eniten henkilökohtaisia ääniä, vaan se, joka voitti enemmistön äänestysalueista. Jos äänestysalueiden äänet menivät tasan, suosittiin naimisissa olevaa tai ehdokasta, jolla oli enemmän lapsia. Muuten jouduttiin heittämään arpaa. Pompejin vaalimainokset paljastavat, miten kiihkeää vaalitaistelu saattoi olla. Ehdokkaita tukivat ammattiyhdistykset (collegia) ja muut kuppikunnat, jotka julkaisivat suosituksiaan kaupungin kaduilla. Joukossa oli myös häpäisytarkoituksessa tai huumorimielellä tehtyjä ”antimainoksia”:
Helvius Vestalis ja muut hedelmäkauppiaat pyytävät sinua valitsemaan Marcus Holconius Priscuksen kaupunginjohtajaksi.
Muulinajajat kannattavat Gaius Julius Polybiusta kaupunginjohtajaksi.
Kultasepät kannattavat Gaius Cuspius Pansaa ediiliksi.
Puusepät kannattavat Gaius Cuspius Pansaa ediiliksi.
Kalastajien valinta: Popidius Rufus ediiliksi!
Värjärit pyytävät sinua äänestämään Postumius Proculusta ediiliksi.
Majatalonpitäjät kehottavat valitsemaan Sallustius Capiton ediiliksi.
Parturit kannattavat Julius Trebiusta ediiliksi.
Valitkaa kaupunginjohtajaksi Gaius Julius Polybius, niin pysytte leivässä!
Bruttius Balbus kaupunginjohtajaksi. Hän pitää kukkaronnyörit tiukalla, sanoo Genialis.
Valitse Lucius Statius Receptus kaupunginjohtajaksi! Hän on kunnon mies. Tämän kirjoitti hänen naapurinsa Aemilius Celer. Joka tämän mainoksen tuhoaa, tulkoon sairaaksi.
Aselinan ilotytöt, Aegle, Zmyrina ja Maria, kannattavat Lollius Fuscusta ediiliksi.
Kaikki yöjuopot kannattavat Marcus Cerrinus Vatiaa ediiliksi.
Olen sitä mieltä, että yhteiset varat pitäisi jakaa tasan kaikkien kesken, sillä kaupunkimme kassassa on paljon rahaa.
Sivumennen sanottuna olen pitkään pohtinut, kuka voitti nuo Pompejin viimeisiksi jääneet kunnallisvaalit vuonna 79 – jos ne nyt ehdittiin pitää loppuun. Gaius Cuspius Pansalla oli eniten vaalimainoksia (98 kpl). Lisäksi hänen isänsä ja isoisänsä olivat toimineet aiemmin kaupunginjohtajina, joten Pansalla oli sekä sukutaustaa että varmasti rahaa. Lucius Popidius Secundus oli myös erittäin aktiivisesti kampanjoinut ehdokas, jonka mainoksia on säilynyt runsaasti eri puolilta kaupunkia. Myös Gnaeus Helvius Sabinus sai myös poikkeuksellisen paljon mainintoja ja myös nimekkäitä naistukijoita.
Ylimmälle virkapaikalle kaupunginjohtajaksi oli tyrkyllä jo aiemmin virkaa hoitanut Marcus Holconius Priscus, Gaius Gavius Rufus sekä leipomon omistanut sivistysporvari Gaius Julius Polybius, mahdollisesti Suetoniuksen mainitseman samannimisen henkilön veljenpoika. Polybius oli ilmeisesti nousukas, joka etsi mainoksissaan liittolaisia Pompejin eliitin joukosta. Vaikka teoriassa jokaisella kansalaisella oli yksi ääni, vaikutusvaltaisten isäntien klientit epäilemättä äänestivät herransa ja hyväntekijänsä tahdon mukaan. Fac qui te fecit, anna sinun tukijasi tulla valituksi, oli tavallinen tapa ilmaista asia vaalimainoksissa.
Polybiusta tukivat ainakin muulinajajat ja leipurien ammattiyhdistys. Eräässä mainoksessa Polybiusta luonnehditaan sekä oppineeksi että leipuriksi (studiosus et pistor). Hänen suuri talonsa oli mukava ja hän omisti runsaasti arvotaidetta. Polybius oli maalauttanut vaalimainoksen myös talonsa sisälle odotushuoneeseen, jossa vieraat odottivat aamuisin vuoroaan. Talon ulkoseinään oli maalattu erilaisia kannatusilmoituksia; Polybiuksen kannattajiin kuuluivat muun muassa naiset Gabia, Lollia, Chypare ja Specla (olivatko he myös leipureita, vai muita liikekumppaneita?) Kahden naiset nimet on maalattu yli: Cuculla ja Zmyrina, joista jälkimmäinen tiedetään Polybiuksen naapurissa, Asellinan baarissa työskennelleeksi ilotytöksi. Halusiko herkkähipiäinen Polybius suojella mainettaan, kun ei halunnut kannatusilmoituksia vääränlaisilta ihmisiltä?
Ei ehkä olisi kannattanut. Julkisesti nöyryytetty Zmyrina sai kostonsa, kun Thermopolium Asellinan seinään ilmestyi iso kannatusilmoitus, jonka mukaan kaikki paikalliset naiset, Zmyrina mukaanluettuna, kannattavat nyt Lollius Fuscusta, erästä kaupungin vanhimpiin sukuihin kuulunutta aristokraattia. Hänellä ei herrasmiehenä ollut ongelma saada julkista tunnustusta myös työtätekeviltä naisilta – ja kenties heidän asiakkailtaan. Kukapa tietää, jos Lollius Fuscus itsekin vieraili joskus Asellinan baarissa viinilasillisella.
