Artikkeli perustuu Espoon kaupunginmuseossa vuonna 2015 pitämääni yleisöluentoon.
Kylpylässä luuhaaminen oli roomalaisille keskeinen osa kansallista identiteettiä, jotain joka erotti heidät muista. On aina vaikeaa yrittää ymmärtää muinoin eläneiden ihmisten mielenmaisemaa heidän omilla ehdoillaan, mutta tässä tapauksessa suomalaisilla ja japanilaisillla – ehkä myös turkkilaisilla – on puolellaan pieni etu. Sauna on samalla tavalla erottamaton ja välttämätön osa suomalaisuutta. Suomalaiset ymmärtävät, että saunominen ei ole tirkistelyä, eikä pelkästään peseytymistä. Sauna on ollut suomalaisen elämän keskipisteessä. Siellä on synnytty, siellä on kuoltu, saunan löylyissä on ollut hyvä pysähtyä ja tyhjentää mielensä ajatuksista. Sauna on yhtä välttämätön osa suomalaisuutta kuin kylpylät roomalaisuutta. Myöskään roomalaisille kylpylä ei ollut vain peseytymistä eikä edes hauskanpitoa, vaan elämäntapa.
Roomalaisen kylpylän historia alkaa Kreikasta. Kreikkalaisilla miehillä oli ollut tapana harrastaa urheilua gymnasioneiksi kutsutuissa rakennuksissaan, ja niiden yhteydessä oli myös kylpy- ja peseytymistilat. Tasavallan ajan roomalaisten tullessa tietoisiksi muun maailman kehityksestä myös he alkoivat rakentaa kreikkalaisen esikuvan mukaan kaupunkitaloihinsa ja huviloihinsa kylpyhuoneita. Tämä oli tietenkin ylellisyyttä, ja aikansa ankarat konservatiivit olivat sitä mieltä, että ylenmääräinen lämpimässä vedessä läträäminen sai miehen veteläksi ja naismaiseksi. Vielä myöhemminkin jotkut roomalaiset filosofit vastustivat ahkeraa kylpemistä:
”Ne, jotka ovat tutkineet varhaista historiaamme, kertovat, että ihmiset tapasivat pestä kätensä ja jalkansa päivittäin… mutta kylvyssä he kävivät vain kolme kertaa kuussa.”
– Seneca, kirjeitä Luciliukselle 86
Vanhempi valtiomies Marcus Porcius Cato (234–149 eaa.) oli niin häveliäs, ettei voinut kuvitellakaan kylpevänsä oman poikansa läsnäollessa. Vähitellen kylpemisen mukavuus kuitenkin voitti kainostelun. Toisella vuosisadalla eaa. ympäri Italiaa alkoi ilmestyi maksullisia yksityiskylpylöitä, joita kutsuttiin nimellä balneae. Rooman kaupungissa niitä luetteloitiin vuonna 33 eaa. olleen jo 170 kappaletta. Vesuviuksen purkauksen hautaamissa Pompeijin ja Herculaneumin kaupungeissa on meille säilynyt hyviä esimerkkejä siitä, millaisia nämä varhaiset kylpylät olivat.
Kylpemisen yleistyessä se piti tietenkin perustella oman aikansa tieteellä. Mihin muinoin oli suhtauduttu torjuen epämiehekkäänä ylellisyytenä, muuttui nyt terveyden vaalimiseksi. Kylvyistä tuli osa lääketiedettä ja kaikkia aikansa terveysohjelmia. Kuumassa kylvyssä tai saunassa hikoilua pidettiin tärkeänä kehon tasapainon säilyttämiseksi: hikoillessa kuona-aineet poistuivat. Sen jälkeen puhdistauduttiin viileässä vedessä. Ja koska tuona aikana lääketieteessä ajateltiin kokonaisuuksia, nähtiin suotuisaksi yhdistää kylpeminen ruumiinharjoittamiseen: kuntoiluun, lihasharjoituksiin, venyttelyyn ja hierontaan. Älyn harjoittamistakin oli ajateltu. Jotta mieli saisi virkkeitä, kylpylärakennuksen täytyi olla esteettisesti mahdollisimman miellyttävä, kauniisti koristeltu, täynnä parasta taidetta, hienoja mosaiikkeja, veistoksia ja maalauksia. Lisäksi kylpylän yhteyteen keksittiin liittää kirjastoja ja teattereita.
Silti, kaikki eivät olleet tyytyväisiä. Useimmat yksityiskylpylät olivat kiinteä osa kaupungin rakennuskantaa ja sijaitsivat kivijalan liikehuoneistoissa. Jo aiemmin lainattu roomalainen filosofi, valtiomies ja näytelmäkirjailija Lucius Annaeus Seneca (4 eKr – 65) sattui asumaan erään tällaisen yksityisen kylpylaitoksen yläkerrassa. Äänieristys ei ollut kummoinen. Hän kirjoittaa:
”Hälinän vuoksi olet pahoillasi, ettet ole kuuro. Muskelimiehet ähkivät ja murahtelevat, kun he nostelevat lyijypainojaan; hierojan kädet läiskivät heidän hartioitaan. Sitten saapuvat pallonpelaajat ja alkavat huudella tuloksiaan – sitä enempää en yleensä siedä. Mutta vielä on paikalla väkeä, joka sukeltaa veteen valtavan loiskahduksen kera, ja siitä saa vain aavistuksen kaikesta mitä on menossa. Ainakin nämä ihmiset puhuvat tavallisella äänellä. Heidän lisäkseen paikalla on karvanpoistaja, joka kuuluttaa palveluksiaan ääni käheänä eikä vaikene, ennen kuin pääsee siistimään jonkun kainalokuoppia ja saa heidät karjumaan vielä kovempaa. Ja tuossa ovat juomien kaupustelija ja makkaranmyyjä, ja kaikki muut kaupustelijat, joista jokainen mölisee omalla tavallaan.”
Kylpyläkulttuurin todellinen läpimurto tapahtui vasta, kun Roomaan avattiin ensimmäiset kaikille avoimet suuret julkiset kylpylät eli termit.
Termit – kylpyläkulttuurin huipennus
Läpimurron teki mahdolliseksi kolme suurta teknologista edistysaskelta: 1) akvedukti, 2) hypokausti ja 3) betonivalu-holvaustekniikka. Balneat kylpyammeineen olivat tulleet toimeen melko pienellä määrällä vettä, mutta uudet tuhansien asiakkaiden termit tarvitsivat puhdasta vettä aivan toisessa mittakaavassa. Akveduktit kuljettivat puhdasta vettä vuorilta kymmenien, jopa sadan kilometrien päästä. Isoimmat julkiset kylpylät olivat niin suuria, että niitä varten saatettiin rakentaa kokonaan oma akvedukti.
Rooman yksitoista akveduktia kuljettivat lähes miljoona kuutiometriä vettä päivittäin. Vertailun vuoksi Helsingin seutu kuluttaa vain 150 000 kuutiometriä vettä vuorokaudessa. Veden kulutus asukasta kohti oli kahdesta viiteen kertaan suurempi kuin nykyään. Akvedukteissa ei ollut sulkuventtiileitä samalla tavalla kuin nykyisessä paineistetussa vesijohtoverkossa. Vesi virtasi painovoimaisesti kaupungin läpi ja päätyi lopulta huuhtomaan viemäreitä. Suurin osa vedestä meni kylpylöihin ja suihkulähteisiin. Rikkaimmilla kansalaisilla oli omat putkiliitännät koteihinsa.
Hypokausti on keskuslämmitysjärjestelmä, jossa kuuma ilma kiertää lattian alla ja putkistossa seiniä pitkin. Roomalaiset hioivat sen täydellisyyteen asti, mutta keksintö itse ei ollut roomalaista alkuperää: ensimmäinen hypokaustiksi tunnistettu keskuslämmitysjärjestelmä on löytynyt urheilijoiden tiloista Kreikan Olympiasta (samasta paikasta jossa olympialaiset järjestettiin), ja se on ollut käytössä viimeistään vuonna 350 eKr.
Betonivalu ja holvaustekniikka tekivät mahdolliseksi rakentaa entistä suurempia rakennuksia. Roomalainen betoni eli opus caementicium oli halpa, kevyt ja kestävä rakennusmateriaali, jossa sidosaineena käytettiin kalkkia ja vulkaanista tuhkaa. Kun betonista opittiin valamaan holveja, ainoa asia mikä rajoitti enää rakennuksen kokoa oli raha.
Rooman ensimmäinen julkinen kylpylä, Agrippan kylpylä, rakennettiin vuonna 25 eaa. ja tuli täysin toimintakykyiseksi vuonna 19 eaa., jolloin se yhdistettiin vasta avattuun Aqua Virgo -akveduktiin. Sen pinta-ala oli noin 1 000 neliömetriä. Tämä oli kuitenkin vasta alkua. Seuraavan kolmen sadan vuoden aikana Rooman kaupunkiin rakennettiin vielä kymmenen toinen toistaan mahtavampaa julkista kylpylaitosta. Keisari Nero rakennutti ensimmäiset modernit kylpylät kaikkine ostos- ja viihdemahdollisuuksineen, jotka avattiin vuonna 64 jKr. Runoilija Martialis vietti siellä monta rentouttavaa iltapäivää ja lausahti: ”Ah! Onko mitään pahempaa kuin Nero, tai mitään parempaa kuin hänen kylpylänsä!”
Kaikkein suurimmat kylpylät rakennettin toisella ja kolmannella vuosisadalla. Caracallan ja Diocletianuksen kylpylät olivat pinta-alaltaan suurempia kuin keskikoinen tuon ajan kaupunki (120 000 m2 vs. 112 000 m2) ja vastaavat kooltaan nykyaikaisia ostoskeskuksia.
Julkiset kylpylät eivät olleet vain suuria, ne olivat myös rikkaasti koristeltuja. Sen tähden niitä kutsuttiin myös kansan palatseiksi. Monet jälkipolville säilyneet antiikin kuuluisimmat taideteokset ovat peräisin juuri näistä kylpylöistä. Keisarit eivät säästelleet kustannuksia, sillä kylpylät olivat heidän mahtinsa ja hyväntekijyytensä suurimpia monumentteja. Erityisesti Caracallan kylpylät, jotka valmistuivat vuonna 216, herättivät ihmetystä loistokkuudellaan. Ne mainitaan vielä 800-luvulla kirjoitetussa pyhiinvaellusoppaassa Rooman suurimpana ihmeenä – kolmesataa vuotta sulkeutumisensa jälkeen.
Kylpylöiden värikkäät ja harvinaiset kivipinnat päätyivät keskiajalla koristamaan Rooman kirkkoja ja palatseja. Esimerkiksi Caracallan kylpylän pylväät olivat Numidian keltaista marmoria ja Egyptin purppuraista graniittia, lattiat taas moniväristä opus sectile -mosaiikkia. Näin kallisarvoista ja eksoottista kiveä ei keskiajalla olisi saanut rahallakaan. Siksi Piazza Farnesen ammeen muotoiset suihkulähteet ovat peräisin Caracallan kylpylöistä, kuten myös Pietarinkirkon lattiat ja Santa Maria Maggioren pylväät. Caracallan kylpylöistä ryöstettyä marmoria päätyi keskiajalla jopa Pisan kaupungin tuomiokirkkoon asti. Todisteena kylpylöiden loistosta niitä ei aina tarvinnut edes purkaa kirkkojen rakennusaineiksi: Michelangelon suunnittelema Santa Maria degli Angeli e dei Martiri on rakennettu suoraan yhteen Diocletianuksen termien kylpysaleista.
Keisarit eivät rakennuttaneet kylpylöitä vain Roomaan, vaan kaikkialle valtakunnan alueelle Englannista Arabiaan. 100-luvulla jKr. Rooman imperiumiin kuuluvat kaupungit kilpailivat keisarin suosiosta ja tavoittelivat täysiä kansalaisoikeuksia. Keisarillinen hallinto kävi läpi näitä anomuksia. Yksi kolmesta ehdosta, jonka piti täyttyä jotta kaupunkia voisi pitää täysin roomalaisena, oli riittävät mitat täyttävä julkinen kylpylälaitos.
Suuret julkiset kylpylät olivat niin kalliita rakentaa ja ylläpitää, että vain valtiolla tai kaikkein varakkaimmilla senaattoreilla oli varaa sponsoroida niitä. Pääsymaksut oli määrätty mahdollisimman alhaisiksi, jotta kaikilla olisi mahdollisuus käydä niissä. Lapsista ei tarvinnut maksaa lainkaan, ja keisarillisiin kylpylöihin saattoi päästä sisään muutenkin ilmaiseksi. Kylpylöiden ylläpitäjät saivat tuloja lisäpalveluista, joista piti maksaa erikseen. Niitä olivat mm. pukukoppien vartiointi, pyyhkeet, kosteusvoiteet, tuoksuöljyt, hieronnat ja ruoka- ja juomatarjoilut (seksipalveluja unohtamatta).
Portugalin Vipascumista on löytynyt lainvoimainen sopimus, jolla kunta ulkoistaa kylpylänsä ylläpidon tuntemattomaksi jääneelle liikemiehelle. Siinä määritellään tarkasti sopimusehdot:
”Kylpylän huolitsija sitoutuu huolehtimaan vedestä ja lämmityksestestä omalla kustannuksellaan ja pitämään laitoksen auki puoli yhdeksään illalla, sisäänpääsy ei saa maksaa yli ½ assia, sotaveteraanit, orjat ja lapset ilmaiseksi, kaikki putket ja työkalut pitää puhdistaa korroosiosta ja voidella kuukausittain, mikäli ehtoja ei noudateta, kunta voi määrätä 200 sestertiuksen uhkasakon per päivä.”
100-luvulla elänyt grammaatikko Athenaeus mainitsee että kylpylätyöntekijöillä oli myös oma ammattiyhdistys ja tunnuslaulu, mitä laulettiin aamuisin kun hypokausteja lämmitettiin. Lämmityksen on täytynyt olla erittäin raskasta työtä; jossain vaiheessa harkittiin että kylpyläorjiksi voisi lähettää rikoksista tuomittuja rangaistusmielessä. Mutta työ kylpylässä saattoi olla myös siisti sisätyö. Eräässä Rooman tuhansista säilyneistä hautakivissä kerrotaan onnellisesta avioparista, joka oli työskennellyt Caracallan kylpylässä. Cucumius ja Victoria olivat tehneet eläessään pitkän uran pukuhuoneiden hoitajana ja kylpylän rahastajana. Kyseessä on mahdollisesti ollut työpaikkaromanssi.
Käytäntö ja arki
Mennään kylpylään!
Pienet kylpylät ovat voineet olla pelkästään jonkun tietyn ryhmän, kuten kerhon tai ammattiyhdistyksen käytössä, mutta yleisesti ottaen suurin osa kaikista Rooman 800 yksityiskylpylästä ja 11 julkisesta kylpylästä on ollut avoinna ihan kaikille keisarista kerjäläiseen. Kylpylässä vierailu oli ennen kaikkea sosiaalista toimintaa ja suuri yhteiskuntaa tasa-arvoistava voima. Jos keisari tai senaattori halusi osoittaa olevansa kansanmies, hän kävi julkisissa kylpylöissä saunomassa ja viihtymässä kuin kuka tahansa kansalainen. Toki kaikilla ei ollut varaa erikoispalveluihin.
Aelius Spartianus kertoo Historia Augustassa seuraavan – mahdollisesti apokryfisen – tarinan keisari Hadrianuksen vierailusta kylpylässä. Hadrianus näki kylpylässä vanhan sotaveteraanin, joka kihnutti selkäänsä seinää vasten, koska hänellä ei ollut varaa orjaan joka kaapisi hänen selkänsä. Keisari käski välittömästi antaa miehelle tarpeeksi rahaa, että hän voi nauttia kaikista kylpylän antimista. Seuraavana päivänä Hadrianuksen saapuessa kylpemään koko joukko rahanahneita kansalaisia kihnutti selkäänsä samaa seinää vasten. Heille Hadrianus antoi vain neuvon muodostaa rinki ja kaapia toinen toistensa selät.
Miehillä ja naisilla oli Roomassa alunperin omat kylpyaikansa: naiset aamupäivisin, miehet iltapäivisin. Keisari Nero muutti käytäntöä niin, että aamuvuoro säilyi pelkästään naisten käytössä, mutta iltapäivästä tehtiin sekavuoro, jolloin miehet ja naiset saattoivat kylpeä samaan aikaan. Yhteiskylvyistä on paljon mainintoja Martialiksen ja Juvenaliksen runoissa. Naisia oli vaikea pitää poissa iltapäivien miestenvuoroilta; erään Trasteveressä sijaitsevan roomalaisen yksityiskylpylän sisältä on löytynyt seuraava kyltti:
”Voimakkaan jumala Sylvanuksen määräyksestä naisia kielletään menemästä miesten uima-altaaseen.”
Mihin aikaan?
Kylpylöiden lämmitys aloitettiin jo aamuyöstä neljän–viiden aikaan aamulla. Normaalit työssäkäyvät roomalaiset heräsivät kuuden maissa; naisväki jonka ei tarvinnut mennä töihin kävi kylpemässä aamupäivällä. Kylpylän avautuminen ilmoitettin gongilla (tintinnabulum). Puolen päivän aikaan kylpylät sulkeutuivat hetkeksi, arvatenkin siivoamisen ja vedenvaihdon vuoksi. Parhaaksi ajaksi mennä kylpylään mainitaan kello kaksi iltapäivällä, jolloin kaikkien työpäivä on varmasti jo päättynyt.
Runoilija Martialis kirjoittaa kerran olleensa niin kiireinen, että ehti kylpylään vasta neljäksi. Keisari Tiberius ei kertoman mukaan ehtinyt hallitustöiltään syömään lainkaan lounasta ja tuli kylpyläänkin vasta auringonlaskun aikaan, eli kuudelta illalla. Useimmat kylpylät menivät kiinni auringonlaskun aikaan, mutta kirjallisuudessa on mainintoja myös keinovalaistuksesta. Tästä on myös aineellisia todisteita, sillä kylpylöiden raunioista on löytynyt suuria määriä öljylamppujen sirpaleita.
Mitä mukaan?
Mukaan kylpylään oli otettava ainakin puiset kylpysandaalit, jotka saattoi myös vuokrata paikan päältä. Lisäksi oli hyvä ottaa mukaan strigilis eli pronssinen kaavin öljyn kaapimiseksi pois (roomalaiset käyttivät puhdistautumiseen saippuan sijasta öljyä), puhtaita pyyhkeitä ja oma kylpyasu. Kylpyasu oli todennäköisesti tunika, jota käytettiin urheillessa – valitettavasti tarkkaa kuvausta ei ole säilynyt. Naiset saattoivat urheilla bikineissä. Itse altaissa oltiin useimmiten alasti, mutta lannevaatteen käyttö ei myöskään ollut tavatonta.
Varakkaille kansalaisille oma orja oli välttämättömyys tavaroiden kantamista ja vaatteiden vahtimista varten. Julkisten kylpylöiden pukuhuoneet houkuttelivat luonnollisesti monenlaisia epärehellisiä ihmisiä. Jos oma orja sattui torkahtamaan tai kylpylän henkilökunnan silmä vältti, rikoksen uhrille ei jäänyt juuri muuta vaihtoehtoa kuin rukoilla jumalia apuun. Iso-Britanniasta on säilynyt kiroustaulu, jossa Solinus rukoilee kylpylän jumalatarta Sulis Minervaa auttamaan saamaan kiinni varkaan, joka anasti Solinuksen kylpyasun ja ulkoviitan: ”Älä suo hänelle lepoa äläkä terveyttä, olipa hän sitten mies tai nainen, vapaa tai orja, ellei hän tunnusta tekoaan ja palauta omaisuuttani temppeliisi.”
Mitä palveluita on tarjolla?
Kylpylään saavuttua oli tavallista mennä ensin pukuhuoneiden kautta pihalle, jossa saattoi harrastaa pallopelejä, painojen nostoa ja voimistelua. Sitten puhdistauduttiin ja mentiin varsinaisiin kylpyihyin, joko virallisessa järjestyksessä tai sitten oman maun mukaan. Tepidarium oli haaleiden kylpyjen huone, jonka kautta siirryttiin kuumaan caldariumiin. Toisin kuin suomalaisessa saunassa, jossa hikoilua tehostetaan kuumalle kiukaalle heitetystä vedestä nousevalla vesihöyryllä, roomalaisessa saunassa käytettiin lattian ja seinien pintalämmitystä, josta lämpö säteili huoneen sisälle ja sai kylpijät hikoilemaan. Lisäksi roomalaiset käyttivät lasitetuista ikkunoista tulvivaa auringon lämpöenergiaa hyväkseen.
Saunassa oli pakko käyttää puisia sandaaleja, ettei olisi polttanut jalkapohjiaan. Caldariumissa oli ehkä noin 50 asteen lämpötila. Kovempia löylyjä himoaville oli hyvin varustetuissa kylpylöissä myös kuumempi höyrysauna eli sudatorium, jossa voitiin saavuttaa jopa 80 asteen lämpö. Höyrysaunaa kutsuttiin mainosmielessä myös ”spartalaiseksi saunaksi” (laconicum):
”Meillä on erillinen merivesiallas, makean veden allas, kuuma kylpy ja spartalainen sauna.”
Kuuman löylyn jälkeen oli mukava pulahtaa frigidariumiin eli kylmävesialtaaseen. Suurimmissa kylpylöissä oli myös olympiakokoinen uima-allas eli natatio. Mitään kilpauintia niissä ei tosin harrastettu. Caracallan kylpylästä on löytynyt uima-altaan reunoilta marmoriin raaputettuja pelilautoja, mikä antaa osviittaa rennommasta oleskelusta. Peseytymisen ja pukeutumisen jälkeen ilta jatkui kylpylän parfyymi- ja vaatekaupoissa, ruokaloissa, kirjastoissa, puutarhoissa ja teatterinäytännöissä.
Kylpylän varjopuolia
On hyvä muistaa myös suurten kylpylöiden varjopuolia. Varkaiden lisäksi runoilija Martialis mainitsee yleisenä ongelmana seksuaalisen ahdistelun, johon syyllistyivät kylpylöissä päivystäneet homoseksuaaliset tirkistelijämiehet:
”Tuijottelet meitä kun olemme kylvyssä,
Philomusus, ja kyselet välillä
miksi sileillä orjapojillani on
niin komeat siittimet. Vastaanpa
kyselyysi reilusti: he nussivat
tirkistelijämiehet, Philomusus.”
– Martialis, 11–63
Eräät antiikin kirjailijat kertovat tuijottajista jo ennen Martialista. Petroniuksen romaanissa Satyricon romaanihenkilö Ascyltus saa osakseen suurta huomiota kylpylässä kookkaan peniksensä takia. Alastomana kylpeminen antoi tilaisuuksia vertailuihin yllin kyllin. Martialis paljastaa runossaan Philomusuksen olevan halveksittu homosuhteen passiivinen osapuoli. Rangaistukseksi tirkistelystä Martialis uhkaa orjapoikiensa raiskaavan Philomusuksen, tämän salaiseksi mielihyväksi mutta julkiseksi häpeäksi. Tirkistelijöillä arveltiin olevan paha silmä, jonka maagisen vaikutuksen toisen miehen iso penis kykeni torjumaan. Toinen Martialiksen runo kertoo, miten hänen tuntemansa Maro-niminen mies sai kylpylässä spontaaneja aplodeja kookkaalla elimellään.
Toinen ajaton ongelma oli uimaloita edelleenkin ajoittain vaivaava epähygienisyys. Keisari Marcus Aurelius, joka ei todellakaan ollut itse mikään kansanmies vaan Senecan kaltainen stoalainen filosofi, kammoksui julkisten kylpylöiden melua ja likaa. Hän mainitsee muistelmissaan, että kylpyaltaissa saattoi lilliä joskus öljyä, rasvaa ja jopa ihmissaastaa. Martialis mainitsee saman ongelman eräässä runossaan:
”Zoilus, koska sinä pilaat kylpyaltaan huuhtomalla siinä takapuolesi, tee se vielä likaisemmaksi: Zoilus, upota siihen pääsi.”
– Martialis, 2–42
Kuinka kauan kylpyläkulttuuri kesti?
Rooman kaupungissa ja osassa provinsseja suuria kylpylöitä ylläpidettiin 400-luvulle asti, jonka jälkeen polttoainepula, yhteiskunnan romahtaminen ja sitä seurannut infrastruktuurin tuhoutuminen ja huomattavasti pienentynyt väkiluku teki julkisten kylpylöiden ylläpitämisen mahdottomaksi. Caracallan kylpylät säilyivät käytössä aina vuoteen 537 asti, jolloin Roomaa piirittänyt ostrogoottien kuningas Vitiges antoi tuhota kaikki kaupunkiin johtavat akveduktit. Vedettömäksi jääneen kylpylän puutarhasta tehtiin pyhiinvaeltajien hautausmaa. Oman onnensa nojaan jäänyt rakennus romahti lopulta vuoden 847 maanjäristyksessä.