Hurskasta arkeologiaa III

Khirbat en-Nahasin kuparikaivos. Kuva: Thomas Levy, UC San Diego.
Khirbat en-Nahas, kuparilouhoksen kaivaukset käynnissä. Kuva: Thomas Levy, UC San Diego.

Kuningas Salomon kaivokset on löydetty Jordaniasta. En voi muuta kuin jälleen päivitellä hurskasta arkeologiaa, jolla pyhiä kirjoituksia todistetaan teleologisesti todeksi. Liiton arkkeja ja Abrahamin kaivoja Raamattu kädessä etsiskelevät oman elämänsä Indiana Jonesit ovat oma surullinen lukunsa, mutta tässä tapauksessa kyse on ehkä enemmänkin siitä että ”Salomon kaivokset” kiinnostavat huomattavasti enemmän tiedotusvälineitä ja potentiaalisia tutkimusapurahojen myöntäjiä kuin uutinen 900-luvulle eaa. radiohiiliajoitetuista kuparikaivoksista.

Klassillisessa arkeologiassa on ollut tapana liittää miltei kaikki löydyt johonkin kirjallisuudesta tunnettuun henkilöön, oli attribuoinnille perusteita tai ei. Khirbat en-Nahasin kaivosten tapauksessa yhteys on harvinaisen löyhä, sillä se perustuu tyystin Raamattuun. Salomo (שְׁלֹמֹה) on hahmo, joka tunnetaan lähinnä sekundaarisista lähteistä. Hänen myyttiset kaivoksensa taas ovat suurelta osin Sir H. Rider Haggardin 1800-luvulla kirjoittamasta ja suursuosion saaneesta Allan Quatermain -seikkailukirjasta King Solomon’s Mines.

Salomosta kertovat Tanakin osat (Kuninkaiden kirjat) ovat nähtävästi syntyneet 500-luvulla eaa. deuteronomisteiksi kutsuttujen kirjoittajien käsissä. Baabelin vankeudessa toimineet deuteronomistit haikailivat menetettyä ”Pyhää maata” ja käyttivät vanhempaa kirjallista materiaalia hyväkseen luodessaan kansalleen uutta, uljasta menneisyyttä. Oma osansa tässä oli Salomolla, joka mahdollisesti hallitsi vain hyvin pientä heimovaltiota.

Tel Avivin yliopiston arkeologian professorin Israel Finkelsteinin ja Neil Asher Silbermanin  kannattaman arkeologisen käsityksen mukaan Israelin ensimmäinen kultakausi oli sata vuotta Salomon jälkeen hallinneen Omrin kuningashuoneen (884-842 eaa.) aika.  Israelista tuli silloin ensimmäistä kertaa kehittynyt valtio, joka kykeni mm. ylläpitämään pysyvää armeijaa. Egyptiläisten maahanhyökkäysten aiheuttaman kaaoksen jälkimainingeissa Omri loi kanaanilaisista, moabilaisista, israeliiteista ja juudealaisista koostuvan monikulttuurisen yhtenäisvaltion, jonka keskus oli Samaria. Hän on myös ensimmäinen Israelin hallitsija, jota voidaan kiistatta pitää historiallisena.

Omri ja hänen seuraajansa olivat polyteistejä. Kanaanilaiset, moabilaiset ja israeliitit palvoivat kutkin omia jumaliaan. Sitä myöhempi jahvistinen historiankirjoitus ei voinut sulattaa. Niinpä Omrin kuningashuone esitetään Raamatussa syntisenä ja turmeltuneena. Dynastian aikana syntyneet uudistukset ja näyttävät rakennusprojektit yhdistettiin deuteronomistien mielessä Salomoon, tuohon viisaaseen ja hurskaaseen Daavidin poikaan.

Miscellanea commodiana

Keisari Commodus oli kova poika pelaamaan ja heittämään noppaa. Roomalaiset olivat ylipäätään intohimoisia pelureita sukupuoleen ja sosiaaliseen asemaan katsomatta.  Uhkapelaamista yritettiin ehkäistä laeilla, huonolla menestyksellä. Pelien säännöt ovat valitettavasti yleensä kadonneet. Suetonius mainitsee Augustuksen lempipelin jactuksen, joka on yksinkertainen uhkapeli kahdelle tai useammalle pelaajalle:

 

Aterialla pelasimme kuin vanhat miehet sekä eilen että tänään; kun näet joku noppaa heittäessään sai koiran [1] tai kuutosen, hän pani joka silmältä pesään denaarin, ja se joka heitti Venuksen [joka nopalla eri silmäluku], sai kaiken.”

Noppapeleistä roomalaiset tunsivat ainakin crapsin, Wally J. Kowalski esittelee Roman Board Games -nettisivuilla lisäksi kymmenen tunnettua lautapeliä. Sen sijaan allekirjoittaneelle on mysteeri, mihin peliin käytettiin yllä olevaa 20-sivuista noppaa. Kaikille roolipelaajille d20:n nimellä tuttu ikosaedri on peräisin 2. vuosisadalta jKr. Samanlaisin symbolein koristeltuja kaksikymmentahoisia noppia on löytynyt enemmänkin, samoin nelitahoisia. Jään odottamaan, milloin joltain palaneelta papyrukselta paljastuvat Dungeons & Dragonsin ensimmäiset säännöt…

Ehkä noppapelien ja muiden hupien lyömätön mestari Commodus olisi osannut kertoa sen.  Hänen jäämistönsä osoittaa keisarin olleen muutenkin melkoinen pelimies. Historia Augustan Vita Pertinax, joka perustunee Marius Maximukseen ja on siten kenties luotettava, sisältää luettelon Commoduksen seuraajan Pertinaxin järjestämästä huutokaupasta, jossa Commoduksen omaisuus kaupattiin.

Jäämistöön kuuluivat mm. tuunatut hevosvaunut, joissa oli karvaverhoiltu pyörivä nojatuoli, matkamittari ja mekaaninen kello, kultakirjailtuja silkkikaapuja, kullalla ja jalokivillä päällystetyt nahkaiset gladiaattorin valjaat, norsunluisia falloksia ja depilaatiovälineet säärikarvojen ajelemiseen. Tyranni olikin oikeastaan aika säälittävä hahmo.

Sininen epistola

”Thou waitest late, and com’st alone
When woods are bare and birds have flown,
And frosts and shortening days portend
The aged year is near his end.
”Then doth thy sweet and quiet eye
Look through its fringes to the sky,
Blue–blue–as if that sky let fall
A flower from its cerulean wall.”

William Cullen Bryant (1794-1878)

Kuulin aikanaan taidehistoriassa väitteen, jonka mukaan muinaiset kreikkalaiset eivät nähneet sinistä. Aigeianmeren kirkasta vettä airojen teriltä valuttaneet Homeroksen mielevät miehetkö eivät olisi tunteneet sanaa siniselle?

Mutta Homeros ei todellakaan mainitse sinistä sanallakaan. Hän kutsuu merta vihreäksi tai viinintummaksi. Aristoteles ”Meteorologiassaan” kertoo sateenkaaressa olevan kolme väriä: punainen, vihreä ja keltainen. Näkivätkö muinaiset ihmiset sinisen ja vihreän samana värinä, vai eikö siniselle vain tarvittu omaa sanaa? Esisokraattinen filosofi Demokritos opetti, että on olemassa neljä perusväriä: musta, valkoinen, punainen ja keltainen. Sinisokeus ei jää edes kreikkalaisten synniksi, sillä Max Müllerin mukaan sinistä väriä ei mainita myöskään Rigvedassa tai Vanhassa testamentissa.

Ilmeisesti sinisen sävy rinnastettiin harmaaseen, mustaan tai vihreään; pitkään aikaan sitä ei pidetty omana värinään. Plinius vanhempi, joka kokosi luonnonhistoriaansa Napolinlahdella neljä sataa vuotta myöhemmin, mainitsee että vanhaan aikaan taidemaalarit käyttivät ainoastaan Demokritoksen perusvärejä. Kirkasta ja puhdasta sinistä oli hyvin vaikea valmistaa. Murrettu sininen ja vihreä ilmestyvät kreikkalaiseen maalaustaiteeseen vasta joskus 400-luvulla eKr., siis samoihin aikoihin kuin Agatharkhos Samoslainen keksi perspektiivin ja Apollodoros Ateenalainen varjostuksen. Tai jos tarkkoja olleen, niin ilmestyi takaisin – Aigeianmeren pronssikautisessa kulttuurissa sinistä käytettiin mielellään seinämaalauksissa.

Tasavallan ajan Roomassa seinät ja pylväät maalattiin aina punaisella maavärillä. Kirkkaat, puhtaammat punaiset olivat vaurauden merkki. Erilaiset harmahtavat siniset tunnettiin ainakin etruskien hautamaalauksista, kuten Tarquinian kuulusta ”sinisten demonien haudasta”. Sininen väri yhdistyi antiikin ajan ihmisten mielessä pyhään ja tuonpuoleiseen. Se oli Juppiterin ja Marsin väri, egyptiläisen taivaanjumala Amûnin pyhä sävy, pahalta suojaava. Egyptistä kantautui Roomaan myös kallis ja haluttu sininen lapis lazuli -kivi, jonka uskottiin pitkittävän elämää ja suojelevan pahalta. Mutta yhtä lailla myös mustaihoisia afrikkalaisia kutsuttiin sini-ihoisiksi, ja ihonsa värimorsingolla siniseksi maalaavissa pikteissä ruumiillistui sinisyys barbaarisen Toiseuden värinä.

Värien sekoittaminen

Antiikin maalareiden käytössä olleet väriaineet olivat niin kallisarvoisia, että värijauheita tuotiin toisinaan lahjaksi temppeleihinkin. Maalien sekoitepohjana oli liitujauhe, jota saatiin mm. Melokselta, Aleksandrian Paretoniumista ja Euboian saarelta. Sinisiä väriaineita oli oikeastaan vain kolme: egyptinsininen, kyproksensininen ja skyyttalainen sininen. Ne olivat kaikki kalliita ja yleistyivät oikestaan vasta nk. toisen tai kolmannen Pompejilaisen tyylin aikana hieman ennen ajanlaskun alkua.

Egyptinsininen oli väreistä yleisin. Se tunnettiin myös aleksandriansinisenä, koska Italiaan sitä laivattiin tuon Egyptin tärkeimmän satamakaupungin kautta. Väri oli kuparisilikaattia, jota valmistettiin yhdistämällä rauta- ja kuparioksideja silikaatteihin ja kalsiumiin yleensä kuumentamalla kvartsia kuparin ja kalsiumin kanssa erittäin korkeassa lämpötilassa.

Kyproksensininen oli atsuriittia, kuparimalmien rapautumistuotetta. Se oli yleensä hieman vihertävää. Väriaine saatiin jauhamalla suoraan mineraalista; roomalaiset käyttivät sitä myös luomivärinä. Atsuriitti tunnettiin ”armenialaisena kivenä” ja se saapui Roomaan juuri Kyproksen kautta. Se oli silti hivenen halvempaa kuin kivien kuningas lapis lazuli, jota saatiin pelkästään Afganistanista.

Plinius ja Theofrastos kutsuivat lapis lazulista saatavaa sinistä nimellä coeruleum scythium, skyyttalainen (taivaan)sininen. Itse lapis lazuli taas tulee persialaisesta sinistä tarkoittavasta sanasta lazhward. Keskiajalla väri oli yhtä kallista kuin kulta, ja sitä alettiin kutsua ultramariiniksi – koska se tuli Euroopaan ristiretkeläisten välityksellä, ”meren tuolta puolen”.

Kalleutensa ja vaikean saatavuutensa tähden sininen ei ollut suosittu pohjaväri, mutta niinpä vain Pompejilainen kaupunginvaltuutettu ja Marsin pappi Marcus Lucretius maalautti talonsa sisäänkäynnin siniseksi. Korostiko se hänen pyhää tehtäväänsä (virkamies)pappina, vai pikemminkin hänen rahamassinsa kokoa, jää arvoitukseksi. Jos joku kyseisiä seiniä analysoinut sattuu lukemaan tätä, kertokoon kommenttiosastossa tarkemmin mitä väriä oli käytetty.

Sininen tila

Isiksen temppelin sinertäväsävyiset seinämaalaukset edustavat hyvin toista tai kolmatta pompejilaista seinämaalaustyyliä. Ne esittävät hämyisiä, unenomaisia satumaisemia, jotka aikalaisille ovat kenties tuoneet mieleen mystisen Egyptin. Sakraali-idyllit ja Egypti olivat suurta muotia Aktiumin meritaistelun ja Kleopatran kukistumisen jälkeen. Taannoin värin & sommittelun kurssilla kokeilin harjoitusmielessä maalata erään mallintamani tilan käyttämällä vain Isiksen temppelin seinämaalauksissa käytettyjä sävyjä. Kun kerran väreistä on puhe, päättyköön horinani kuvaan.

Domus Pompeiana

Jos ette ole vielä käyneet Amos Anderssonin taidemuseossa, kipin kapin sinne.

Näyttely Domus Pompeiana – Roomalainen talo on auki 25.5. asti. Tarjolla on poikkeuksellinen mahdollisuus nähdä rikkaan roomalaisen patriisin Marcus Lucretiuksen talon alkuperäisiä freskomaalauksia ja esineistöä sekä talosta tehtyjä ennallistuksia, sekä digitaalisia että konkreettisia. EVTEK -Muotoiluinstituutin opettajat ja opiskelijat ja ovat olleet mukana näyttelyn rakentamisessa ja kehittäneet Helsingin yliopiston Pompejin-tutkimusryhmän (EPUH) avuksi konservointimenetelmiä ja uusinta laserskannausta hyödyntäviä 3D-mallinnoksia.

Kun Pompejin kaupunkia kaivettiin 1800-lvulla esiin, maan alla ehjinä säilyneet seinämaalaukset altistuivat säälle ja ilmansaasteille. Suuri osa on rapistunut ja haalistunut kuluneiden parin vuosisadan aikana lähes näkymättömiin. Onneksi kolmannes kaupungista on edelleen kaivamatta esiin. Se saa odottaa tulevia sukupolvia ja teknologian kehittymistä.

Marcus Lucretiuksenkin talon seinien värit ovat haalistuneet ja muuttuneet myös tulivuorenpurkauksen kuumuudessa. Vesuviuksesta vyöryneen pyroklastisen purkauksen 300-400 -asteinen kaasupilvi reagoi maalipigmenttien kanssa niin, että esimerkiksi keltainen okra muuttui tiilenpunaiseksi. Evtekissä on tutkittu Marcus Lucretiuksen talon seinämaalausten värejä uusin kemiallisin menetelmin. Alkuperäisten, ennallistettujen värien kirkkaus ja räikeys saattaa shokeerata katsojaa joka on tottunut vanhojen maalausten haaleisiin murrettuihin sävyihin.

Kirkkaita ja kylläisiä värejä oli rautakaudella vaikeaa ja hyvin kallista valmistaa. Niiden käyttö oli tapa esitellä omaa varallisuuttaan. Fuksiaksi paljastunutta pompeijinpunaista näyttelyn halogeenien loisteessa ihmetellessään on kävijän tosin muistettava, että Marcus Lucretiuksen illallisvieraat näkivät huoneen ja sen maalaukset ainoastaan Campanian pehmentävässä iltahämärässä ja öljylamppujen valossa.

Domus Pompeiana -näyttely on komea jalokivi Suomen Pompejin-tutkimuksen varsinaisen primus motorin ja sielun, eläkkeelle jäävän professori Paavo Castrénin diadeemiin.

Yleisöopastukset tiistaisin ja torstaisin. Itse olen myös lupautunut oppaaksi kaikille tutuille.

Kristuksen muuttuvat kasvot

100-luvun alkukristityillä ei vielä ollut omaa kuvallisen ilmaisun perinnettään. Khristos ja Logos näyttävät olleen useimmille varsin abstrakteja käsitteitä. Jeesuksen elämää ihmisenä ei kuvata lainkaan. Kristus on ennen muuta ylösnoussut jumala, samanlainen hahmo kuin Mithras, Dionysos, Antinous tai Horus. Ensimmäiset tunnetut Kristusta esittävät kuvat jakavat pakanoiden kanssa yhteisen hellenistisen ikonografian: Kristus esitetään Hermeen, Dionysoksen tai myöhemmin Apollo Helioksen hahmossa. Kaikissa kuvissa hän on ikuisesti nuori, parraton mies. Ikuinen nuoruus kuuluu kreikkalais-roomalaisten jumalien tunnusmerkistöön.

Jatka artikkeliin Kristuksen muuttuvat kasvot

Ecclesia Antinou

Neljä kuvaa Antinousta. Järjestyksessä ylhäältä vasemmalla: Antinous uudelleensyntyvänä Attis-jumalana (Ostia, Magna Materin temppeli), Antinous Dionysoksena (Rooma), neo-egyptiläinen Antinous-Osiris (Villa Hadriana) ja Antinoun rintakuva Mondragonen villasta Frascatista.

[…] Tämä kaunis vinttikoira, joka piti yhtä paljon hyväilyistä kuin käskyistä, siirtyi asumaan minun elämääni. Hän oli yläisen välinpitämätön kaikkea sitä kohtaan, mikä ei ollut hänen palvontansa eikä ilonsa kohdetta. Tämä välinpitämättömyys oli hänelle samaa kuin monille muille pyyteettömyys, omantunnon kysymykset ja kaikki opitut ja vaikeat hyveet. Minua ihastutti hänen järkkymätön rauhallisuutensa, hänen juhlallinen kiintymyksensä, joka täytti hänen koko elämänsä. Mutta kuitenkaan hän ei alistuvaisuudessaan ollut sokea. Tavallisesti hänen luomensa olivat nöyrästi alhaalla, mutta joskus ne nousivat, ja silloin maailman tarkkaavaisimmat silmät katselivat minua suoraan kasvoihin, ja minä tusin saavani tuomion. Mutta saamani tuomio oli samanlainen, jonka jumala saa palvelijaltaan. Saatoin olla tyly, epäluuloinen, mutta kaiken Antinous kärsi maltillisen arvokkaasti. Vain kerran olen ollut täydellinen herra, ja vallassani on ollut vain yksi olento.

Marguerite Yourcenar, Hadrianuksen muistelmat

Antinous, täydellinen ihminen ja täydellinen nuoruus. Olisit voinut elää, vanhentua ja kuolla kenenkään tietämättä helteisessä Bityniassasi niin kuin miljoona paimenpoikaa ennen sinua ja sinun jälkeesi. Mutta ei. Nyt sinusta muistuttavat sadat ja taas sadat ihannoidut muotokuvat, joiden kuultava marmorinen pinta on veistetty yhtä sileäksi kuin nykyisten valokuvamallien iho retusoinnin jäljiltä. Antiikin kuvataiteen joukossa ei liene isäntäsi Hadrianuksen ohella toista kasvoparia, joka olisi yhtä helposti tunnistettavissa kuin sinun.

Jatka artikkeliin Ecclesia Antinou

Arn – temppeliritari

Jean Guilloun neljästä ristiretkiaikaan sijoittuvasta kirjasta tiivistetty kaksiosainen ruotsalaiselokuva Arn – Tempelriddaren on saanut Suomessa lähinnä huonoja arvosteluita. Iltalehden mukaan se on ”lapsellisen kökköä konservatiivista viihdettä”, City-lehden mukaan siinä on liikaa draamaa ja liian vähän miekkailua, Helsingin Sanomien pahamaineisen NYT-liitteen mukaan elokuva on ”pitkäpiimäinen”. Kaleva tyytyy vain valittamaan näyttelijöiden viehätysvoiman puutetta. Yhteistä edellämainituille arvosteluille on myös se, että ne vertaavat Arn – Tempelriddarenia Ridley Scottin taannoiseen Hollywood-pläjäykseen Kingdom of Heaven – jälkimmäisen eduksi.

Mikä on ihmeellistä: Minun silmissäni teiniviiksisen Orlando Bloomin tähdittämä Kingdom of Heaven oli kylmä ja kolkko ynnä juoneltaan surkea elokuva, eräänlainen Lord of the Rings ilman peikkoja ja sormusaaveita. Siihen verrattuna Peter Flinthin ohjaama Arn on huomattavasti tasapainoisempi, nautittavampi ja historiallisesti korrektimpi kokemus. Ilmeisesti muut arvostelijat ovat kuitenkin luulleet menneensä katsomaan fantasiamättöä ja pettyneet, kun mahtavien tietokone-efektien sijaan saadaankin ihastella skandinaavista koivumetsikköä.

Jatka artikkeliin Arn – temppeliritari

Orbis Terrarum

En ota kantaa Edward Luttwakin ja muiden vanhempien tutkijoiden käymään väittelyyn siitä, harrastiko Rooman valtakunnan poliittinen johto strategista suunnittelua vai ei. Ainakin kaikki keinot siihen oli olemassa. Olen laatinut ylläolevan kartan kuvaamaan maailmaa vuonna 281 (keisari Probuksen viidentenä hallitusvuonna) sellaisena kuin se tuon ajan parhaan tietämyksen mukaan ymmärrettiin.

Käsitys maapallon pyöreydestä ja suhteellisesta koosta oli tiedetty jo pitkään. Kolmannella esikristillisellä vuosisadalla elänyt matemaatikko Erastothenes, Aleksandrian kirjaston esimies, oli määrittänyt Maapallon koon varsin tarkasti tunnetulla menetelmällään. Ensimmäinen karttapallo valmistettiin Vähän-Aasian Pergamonissa noin vuonna 180 eKr. Tärkeimmäksi maantieteelliseksi auktoriteetiksi muodostui kuitenkin noin vuonna 100 jKr. syntynyt aleksandrialainen Klaudios Ptolemaios, jonka kuuluisaan projektioon yllä oleva kartta on piirretty.

Klaudios Ptolemaios järjesti siihen asti kertyneen maantieteellisen aineiston tulevien karttureiden ja geografien käytettäväksi. Hän myös ilmoitti yli 8000 paikkakunnan leveyspiirit ja 180 paikkakunnan pituuspiirit. Ptolemaios tunsi Khrysen (Malakan niemimaan) tuolla puolen olevan meren ja merenkulkijoiden käyttämän reitin Zabaeen (Bangkokiin) ja Kattigaraan (Mekong-virralle). Hän näyttää jopa tunteneen Afrikan suuret järvet, samoin kuin Kilimandzaron ja Kenian vuoret, sillä hän kirjoittaa Etiopian ihmissyöjien mailta länteen kohoavista Kuuvuorista joiden lumimassat ovat Niilin järvien lähteenä… Yhden virheen Ptolemaios kuitenkin teki: Hän ei uskonut Herodotoksen välittämää tietoa foinikialaisten afrikanympäri- purjehduksesta.

Rooman valtakunnalle ja erityisesti sen pääkaupungin suuruudelle elintärkeät kauppareitit yhdistivät antiikin maailmaa oman aikansa globaaliksi järjestelmäksi. Juutalaiset, egyptiläiset ja kreikkalaiset kauppiaat liikuttivat Intian valtameren ja Aasian karavaaniteiden poikki pippuria, jalokiviä, pellavaa, kilpikonnanluta, nardusta ja kiinalaista silkkiä. Rooman pyrkiessä itään Kiina laajentui samaan aikaan kohti länttä. Kahden valtakunnan välissä asuvat parthialaiset ja myöhemmin persialaiset pyrkivät kaikin keinoin estämään suoran yhteyden syntymisen. He ostivat kaiken kiinalaisen silkin myydäkseen sen suurella hinnalla Rooman markkinoille, ja levittivät kauppiaille tarkoituksella harhaanjohtavaa tietoa. Kiinan keisari lähetti vuonna 98 jKr. kenraali Kan Jingin solmimaan diplomaattiset suhteet Rooman kanssa, mutta lähetystö pysäytettiin Parthiassa.

Yksittäiset kauppiaat onnistuivat kuitenkin silloin tällöin pääsemään persialaisten asettamien sulkujen ja kauppasaarron läpi. Makedonialaisen Titianuksen lähettämä retkikunta vältti Kan Jingin kohtalon ja pääsi perille Kiinan pääkaupunkiin kahta vuotta myöhemmin. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin joukko kiinalaisia ilveilijöitä esiintyi puolestaan keisari Hadrianuksen hovissa. Nuoremman Han-dynastian aikakirja Hòuhànšu tietää kertoa Roomasta seuraavaa:

[…] siellä asukkaat ovat erittäin rikkaita, erityisesti intialaisten ja parthialaisten kanssa käymänsä kaupan ansiosta. Tästä valtakunnasta tulee kaikki se kallisarvoinen ja merkittävä, mitä tavataan muissa maissa. Asukkaiden luonne on avoin ja oikeudenmukainen. Viljan hinta pidetään huokeana.

Mutta sen sijaan että kauppa olisi koko ajan kasvanut ja tietämys maailmasta lisääntynyt, 200-luvulla sekä Kiina että Rooma ajautuivat sisäisiin levottomuuksiin. Sekä Han-dynastia että Antoninusten aika päättyivät molemmat noin vuonna 220 jKr. ja valta päätyi sotaherroille. Rooman kauppa-asemat etelä-Arabiassa ja Punaisella merellä joutuivat arabien käsiin. Voimistuva Persia otti haltuunsa Silkkitien ja asetti niin korkeat tariffit, että Rooman ulkomaankauppa tyrehtyi tyystin.

Kukistettuaan vaivoin ulkoiset ja sisäiset viholliset Rooman keisarit joutuivat tekemään rajoillaan vähäiseltä näyttäviä myönnytyksiä, joilla oli kuitenkin kauaskantoisia seurauksia. Gallienus evakuoi Tonavan ja Reinin välillä sijainneen Kymmenysmaan (Agri Decumates) ja luovutti sen alemanneille sillä ehdolla, että he puolustaisivat maata vastaavasti muita germaaniheimoja vastaan. Vuonna 280 keisari Probus luovutti samoilla ehdoilla ylä-Egyptin aina Niilin ensimmäiseen kataraktiin asti Aksumin valtakunnalle. Samalla katkesi Rooman viimeinen suora kauppayhteys Intiaan.

Probus oli alunperin onnistunut neuvottelemaan Persian kanssa menestyksellisen rauhan, joka takasi kaupan jatkuvuuden. Mutta Persia petti sopimuksen varsin pian shaahi Bahram II:n jouduttua kamppailemaan vallasta veljensä Hormisdasin kanssa. Persian ja Rooman vuosina 282-293 käymille ennennäkemättömän tuhoisille sodille ei välttämättä tarvitse nähdä rationaalista syytä, mutta minusta on houkuttelevaa ajatella, että elintärkeiden kauppayhteyksien katkeaminen ja taloudellinen taantuma ajoivat Rooman yrittämään ottaa haltuunsa nykyisen Irakin strategisesti tärkeä alue tai ainakin asettamaan sille itselleen uskollisia nukkehallitsijoita.

Se tosin kuulostaa hieman liian tutulta. Jokainen historiantutkija tulkitsee mennyttä oman aikansa lähtökohdista käsin. Emme vain yritä selittäää nykyaikaa menneisyydellä, vaan selitämme nykyajalla menneisyyttä. Mutta se on selvää, että vaikka Irak vallattiin ei sitä kyetty pitämään. Persia nousi nopeasti jaloilleen. Samaan aikaan läntinen maailma joutui kristinopiksi kutsutun kiihkomielisen monoteismin valtaan. Punaisen meren takana olevat maat katosivat eurooppalaisten horisontista ja muuttuivat tarunomaisiksi niin nopeasti että se tuntuu melkeinpä tietoiselta reaktiolta helleenis-pakanallista täsmällisyyttä vastaan.

Aleksandrian patriarkka Theofilos tuhosi Aleksandrian akatemian sivukirjaston vuonna 391 saatuaan luvan siihen keisari Theodosiukselta. Pääkirjaston hävitti Theofiloksen veljenpoika patriarkka Kyrillos vuonna 415. Samaa vääjäämätöntä logiikkaa noudattivat muslimit, jotka alistivat 600-luvulla Roomalle kuuluneet alueet Egyptissä, Pohjois-Afrikassa ja Aasiassa. Anekdootin mukaan kalifi Omar vastasi vuonna 642 tiedusteluun Aleksandrian jäljelle jääneiden kirjastojen kohtalosta seuraavasti:

Jos kirjat kertovat samoja asioita kuin Koraani, ne voidaan tuhota tarpeettomina. Jos kirjat sisältävät Koraanin vastaista tietoa, ne pitää hävittää vääräoppisina.

Maailma pieneni ja hämärtyi vuosisatojen ajaksi. Jerusalem-keskeinen Isidorus Sevillalaisen maailmankartta vuodelta 633 kertoo siitä, miten paljon maallista maailmaa tärkeämpi oli hengellisen valtakunnan tuntemus. Kristityt ja arabit aloittivat löytöretket aikanaan uudelleen, mutta Klaudios Ptolemaiosta tarkempia karttoja alkoi ilmestyä vasta tuhat vuotta Aleksandrian akatemian hävityksen jälkeen.

Taidehistoriaa pikakelauksella

Pohtiessani myöhäisantiikin taiteen erilaisia luokitteluja harmittelin, ettei ole helppoa kuvallista aikajanaa, josta muutoksia voisi vain helposti silmäillä. No, nyt on. Päästin irti aikajanoja rakastavan pienen ensyklopedistin itsessäni ja laadin Rooman keisariajan taidehistorian kuvin, pitäen sisällään vuodet 100-500. Jokaiselta vuosikymmeneltä on valittu kolme työtä, jotka edustavat virallista taidetta, yksityistaidetta ja uskonnollista taidetta, joskin erottelu näiden kolmen välillä ei ole mitenkään selvä.

Vakiintuneita kausiluokitteluja myöhäisantiikille ei käsittääkseni ole. Niinpä olen ollut omatoiminen ja jaotellut käsiteltävän ajanjakson seitsemään periodiin: roomalaiseen keskiklassimiin, Hadrianuksesta Severukseen kestävään roomalaiseen barokkiin, sitä seuraavaan ekspressionistiseen klassismiin, Gallienuksen renessanssiin, tetrarkkikauteen, kristilliseen myöhäisklassismiin ja pyöreästi 500-luvulle loppuvaan theodosiusten aikaan.

Olen pyrkinyt valikoimaan työt mahdollisimman edustavasti ja välttämään toistoa. Mukana on kolme enkaustista naismuotokuvaa Faijumista eri vuosisadoilta, ja kolme Mithrasta: Veistos, reliefi ja maalaus. Aikajanan loppupää eli 400-luku on vielä hieman vaiheessa. Minulla ei ollut riittävästi 400-luvun taidetta käsitteleviä kirjoja.

Virheitä saa ja pitääkin korjata. Nyt toivon vain, että joku tekisi samanlaisen aikajanan kreikkalaisesta hellenismistä!