Ristiretkeläiset saapuvat Konstantinopoliin. Eugène Delacroix, 1840 (Musée de Louvre)
”Sydämeni tiesi, että palaamaton Bysantti sammuvassa loistossaan kokoontui viimeisen kerran vihkiytyäkseen kuolemaan.”
Näin kirjoitti päiväkirjaansa Johannes Angelos valmistautuessaan viimeiseen messuun Hagia Sofian kirkossa v. 1453, Mika Waltarin samannimisessä historiallisessa romaanissa. Johannes Angelos on intohimoinen rakkaustarina ja tutkielma kuolemaan valmistautumisesta. Se on nyt myös erityisen ajankohtainen.
29. päivänä toukokuuta vuonna 6961 maailman luomisesta, 1453 Kristuksen syntymästä ja 831 Muhammedin paosta Medinaan sulttaani Mehmet II:n satatuhatpäinen armeija valloitti Konstantinopolin. Itä-Rooman viimeinen keisari Konstantinos XI Palaiologos kaatui purppurasaappaat jalassaan. Se oli yhden maailmanajan loppu ja toisen alku, vaikka se ei tietenkään tapahtunut juuri silloin, ja sinä hetkenä.
Oikeastaan Konstantinopolis kukistui etuajassa. Jos kosmista käsikirjoitusta olisi noudatettu tarkalleen, sopivampi loppu olisi ollut vuonna 1492, koska se on bysanttilaisen ajanlaskun mukaan 7000 jälkeen maailman luomisen, ja kreikkalaiset olivat varmoja että maailmanloppu koittaisi silloin. Yksi vuosituhat jokaista luomisen päivää kohti, jonka jälkeen maallinen imperium palaisi tuhkaksi ja koittaisi Kristuksen valtakunta.
Sen sijaan vuosi 1492 muistetaan tarpeettomasti siitä, että Kolumbus eksyi silloin ohi Intiasta, eikä esimerkiksi siitä että sinä vuonna juutalaiset karkotettiin Espanjasta Hollantiin, mikä epäsuorasti vaikutti Hollannin kukoistavan kauppamahdin syntyyn. Omana aikanaan 1492 muistettiin siitä, että Granada, viimeinen muslimien tukikohta länsi-Euroopassa, antautui silloin. Espanjan Al-Andalusian muslimivaltioiden historia kulkee analogisesti Itä-Rooman rinnalla: Molemmat hupenevat uuden ajan sarastaessa kuin unet päivänkoiton jälkeen.
Mehmed II el-Fatih (1432-1481), muslimien sulttaani, roomalaisten caesar ja turkkilaisten kaani.
Ottomaanit eli osmani-turkkilaiset olivat granadalaisten tavoin muslimeja, mutta pyrkimyksissään kovin erilaisia. Miten Mehmet olisi ehtinyt unelmoida Al-Andalusian haaveellisten ja laiskanpulskeiden runoilijoiden tavoin kamferiluomista ja sahramisilmistä, kun hänen piti järjestää suurvallan asioita, johtaa sotia, perustaa kouluja, tarkastaa tykkejä ja palkita janitsaareja. Mika Waltarin Johannes luonnehtii Konstantinopolin puolustusta johtavalle palkkasoturi Giustinianille Mehmetiä ”uudeksi ihmiseksi”, joka aloittaa uuden aikakauden. Mehmet on ”maan hallitsijoita, yön hallitsijoita, jotka uhmassaan ja ylpeydessään hylkäävät taivaan ja valitsevat maan”.
Tai ehkä kuva on hieman vääristynyt. Ehkä meille on vain kerrottu Al-Andalusian dekadenssista samalla tavalla kuin meille on kerrottu itäroomalalaisten rappiosta, petollisista ja julmista kreikkalaisista jotka juonittelevat kuin jesuiitat (haa!) milloin eivät ole sotkeutuneet suitsukkeentuoksuiseen mystiikkaansa. Se on bysanttilaista, ja Waltarikin tekee sen rikkeen että antaa Johannes Angeloksensa puhua Bysantista, vaikka koko sana on kirous: Bysantti on uuden ajan keksintö, valistusfilosofien historiaan projisoima kummitus. Sen loivat de Montesquieu pamfletissaan Consideration sur les causes de la grandeur des Romains et de leur décadence ja Gibbonin Decline and Fall of the Roman Empire, ja niissä moukaroitiin länsimaiseen tietoisuuteen ajatus rappeutuvasta Roomasta joka jatkoi dekadenssiaan läpi keskiajan ja joka oli täysin vastakkainen niille arvoille, joita länsieurooppalainen valistus arvosti.
”Bysanttia” ei siis historiallisessa mielessä koskaan ollut. Kadonneen Konstantinopolin asukkaat mielsivät itsensä roomalaisiksi (rhomaioi) ja valtakuntansa Romaniaksi, millä nimellä se oli tunnettu jo yli tuhannen vuoden ajan aina jostain 200-luvun lopulta lähtien. Arvelen, että se tapahtui siinä vaiheessa kun keisari Caracalla lahjoitti Rooman kansalaisuuden kaikille valtakuntansa vapaille asukkaille ja Rooma kaupunkina menetti sen etuoikeutetun aseman, joka sillä oli pitkään ollut. Tarkkaan ottaen ei pitäisi puhua edes itäroomalaisista, sillä oli vain yksi Rooman valtakunta, basileia tôn rômaiôn, joka oli luonteeltaan ikuinen ja jakamaton, ja joka ei missään vaiheessa lakannut vaatimasta itselleen sille kuuluvia territorioita.
Niin ei tehnyt myöskään Mehmet II joka antoi laillisesti kruunauttaa itsensä roomalaisten caesariksi, Kayser-i-Rüm. Turkkilaiset ottivat haltuunsa Itä-Rooman valtakunnan alueet ja sen hallintobyrokratian, mutta Mehmet haaveili yhdistävänsä koko muinaisen Rooman valtakunnan uudelleen yhdeksi kokonaisuudeksi jota hallittaisiin Konstantinopolista käsin. Mehmet oli vasta 21-vuotias, hänestä povattiin oman aikansa Aleksanteri Suurta. Hän valtasi Balkanin ja eteni vastustamattomasti jo kohti Rooman kaupunkia, ja vain luoja tietää miten lähellä hän olikaan unelmansa toteuttamista.
Sen teki tyhjäksi albaanien kapina turkkilaisten selustassa. Paavi Pius II:lla oli näppinsä pelissä; kiitokseksi työstään kristikunnan puolustamiseksi hän nimitti albaanien sankarin Skandërbegin – Aleksanteri hänkin – Kristuksen esitaistelijaksi, Athleta Christi. Ja Rooma jäi jälleen yhdistämättä…
Digressio: Turkki ja Eurooppa
Nykyään on tapana kiinnittää historiassa huomiota kontinuiteettiin, jatkuvuuteen, ja on totta että juuri Ottomaanien Turkki – ei Venäjä – on maantieteellisesti ja poliittisesti Rooman perillinen. Ottomaanien valtakuntaa hallittiin sen luhistumiseen v. 1923 asti Konstantinopolista käsin. Vasta Mustafa Kemal Atatürk kansallisti kaupungin nimen Istanbuliksi. Kun Turkkia on nyt poliittisista ja sotilaallisista syistä lobbattu Euroopan Unionin jäseneksi, on Turkin jäsenyydelle myös haluttu keksiä historiallisia perusteita. Jotkut ovat jopa nähneet Ottomaanien turkkilaisvaltakunnassa suvaitsevaisen ja monikulttuurisen ihannevaltion piirteitä. Ottomaanien uskonnollinen suvaitsevaisuus oli kuitenkin jotain muuta kuin mitä nykyään asialla ymmärrettään. Se on nähtävä oman aikansa kontekstissa.
Ottomaanien valtakunnassa verot lankesivat ei-muslimien maksettavaksi. Balkanilla talonpojat olivat yhteisvastuullisia veron suorittamisessa. Mitä useampi kääntyi islamiin, sitä suurempi verotaakka lankesi jäljelle jääneiden kontolle, mikä luonnollisesti murensi nopeasti loppujenkin vakaumuksen. Tämän vuoksi valtakunnassa jouduttiin jopa säätämään lakeja, jotka kielsivät islamiin kääntymisen tärkeimmillä veromailla. Koko valtio oli viritetty lähinnä mittavan sotakoneiston tyydyttämiseksi; kun uusia valloituksia ei enää saatu, loppuivat uudet veronmaksajat ja valtiontalous meni nenilleen.
Turkin eurooppalaisuus on maantieteellisesti ajatellen kytköksissä Itä-Traakiaan, maahan Bosporinsalmen länsipuolella jossa Konstantinopolikin sijaitsee. Ensimmäisen maailmansodan päättäneessä Sèvres’n sopimuksessa Ottomaanien imperiumi, ”Euroopan sairas mies” oli tarkoitus hajottaa tyystin kansallisiin osiinsa: Itsenäisyys Armenialle, Hejazille ja Kurdistanille, Kreikalle takaisin koko Traakia ja kreikkalaisten asuttamat alueet Anatoliassa. Mustafa Kemalin vallankumous ja turkkilaisten nationalistien vastarinta teki Sèvres’n tyhjäksi. Kreikkalaisten kärsittyä sotilaallisen tappion Turkki sai Lausannessa takaisin Itä-Traakian ja Anatolian – ja ne sillä on vieläkin. Sen sijaan kreikkalaisia noilta alueilta ei enää löydä.
Itä-Traakia on vain 5% Turkin valtion pinta-alasta, mutta nykyään se on maan tiheimmin asuttu kolkka. Sitä se oli myös Itä-Rooman valtakunnassa, jolloin sitä kutsuttiin Europan provinssiksi. Turkki ei siis vain ole Euroopassa, se pitää koko Eurooppaa hallussaan! Eurooppaan sen yhdistää myös roomalainen laki, johon koko länsimainen oikeuskäsitys pohjautuu. Se pantiin kirjoihin ja kansiin juuri Konstantinopolissa keisari Justinianuksen käskystä (Corpus Iuris Civilis).
Kreikkalaisten suhtautuminen menetettyihin maihinsa on kaksijakoinen. Se muistuttaa itse asiassa suuresti suomalaisten mielipiteiden jakautumista luovutetun Karjalan kysymyksessä. Kreikkalaisilla oli oma epäonninen ”Suur-Suomi -hankkeensa”: Megali Idea, kaikkien etnisten kreikkalaisalueiden yhdistäminen ja Itä-Rooman keisarikunnan restauraatio. Maailmansodan jälkeen Turkin ja Kreikan pyrkimys ”puhtaiden” kansallisvaltioiden luomiseen johti 1900-luvulle tyypilliseen murhenäytelmään eli mittaviin väestönsiirtoihin. Ne ovat suunnaton historiallinen katkos asutuksessa, sillä kreikkalaiset olivat sentään ehtineet asua Vähässä-Aasiassa kolme vuosituhatta. Ja siitä on kulunut vasta vähän yli 80 vuotta…
Vielä yksi kutkuttavan symbolinen yhteys nykyisen Euroopan Unionin, Turkin ja historiallisen Konstantinopolin välillä on ehdottomasti mainittava.
Neitsytjumalattaren kuunsirppi ja aamutähti Byzantionin rahassa
Megaralaisten perustaman Byzantionin asukkaat voittivat vuonna 339 eKr. taistelussa Filippos Makedonialaisen Artemis-jumalattaren taivaallisen merkin avulla, uskottiin (In hoc signo vinces!). Sen tähden neitsytjumalatar oli Byzantionin suojelija ja Artemiin kuunsirppi kaupungin virallinen tunnus. Kun kristitty Konstantinus I kuusisataa vuotta myöhemmin teki Byzantionista oman pääkaupunkinsa, jumalatar koki muodonmuutoksen Neitsyt Mariaksi, Konstantinopolin suojeluspyhimykseksi.
Pyhän Neitsyen kuunsirppi ja aamutähti säilyivät kaupungin tunnuksena halki aikakausien, kunnes 1453 ne periytyivät Itä-Rooman kuolinpesän mukana osmani-turkkilaisille. Artemiin merkistä tuli Ottomaanien lipussa islamin universaali symboli. Kaikki kristityt eivät silti halunneet luopuneet kuunsirpistä, ja siksi sen voi yhä löytää Konstantinopolin patriarkaatin lipusta.
Neitsyt Maria on myös Euroopan Unionin suojelupyhimys, ja Unionin lippuun on kuvattu Neitsyen 12 kultaista tähteä Marian sinisellä pohjalla. Johanneksen Ilmestyksessä (12:1) on kuukin mukana: ”Taivaalla näkyi suuri tunnusmerkki: nainen, jolla oli pukunaan aurinko, kuu jalkojen alla ja pään päällä seppeleenä kaksitoista tähteä”. Jos nämä Pyhän Neitsyen symbolit tulevaisuudessa jälleen yhdistyvät, syntyisikö siitä esimerkiksi jotain tämän kaltaista?
Epilogi ja preludi: 1204
Oliko 1453 historiallinen väistämättömyys? Gibbonin ja de Montesquieun Rooma-kuva muistuttaa myöhempää spengleriläistä filosofiaa valtioista orgaanisina yksilöinä, jotka syntyvät, kukoistuvat, vanhenevat ja kuolevat pois. Mutta Itä-Rooman historiaa ei luonnehdi niinkään jatkuva rappeutuminen kuin hämmästyttävä sitkeys ja elinvoimaisuus, jolla se selviytyi haasteesta toisensa perään. Ei ole mitään syytä olettaa, etteikö se olisi voinut selvitä myös turkkilaisten muodostamasta uhasta.
Satojen vuosien ajan se oli suojannut läntistä kristikuntaa muslimien ekspansiolta. Sitten vuonna 1071 keisari Romanus IV kärsi musertavan tappion turkkilaisille Manzikertissa. Pyhiinvaeltajien turvallisuus oli vaakalaudalla. Keisari Aleksios I pyysi lännestä sotilaallista apua alueittensa takaisinvalloittamiseksi vääräuskoisten käsistä. Jo alusta alkaen ristiretkeläisten ja itäroomalaisten välillä oli epäsopua ja väärinkäsityksiä.
Ristiretket olivat islamilaiselle maailmalle loppujen lopuksi vain väliaikainen, pieni vaiva. Itä-Roomalle ne olivat kuolemantuomio. Se tapahtui ortodoksisen ajanlaskun mukaan vuonna 6712 maailman luomisesta, 1204 Kristuksen syntymästä.
Keisarit vaihtuvat Konstantinopolissa kuin tuuli. Aleksios III nousi valtaistuimelle peribysanttilaiseen tapaan sokaistuaan ensin laillisen basileoksen, veljensä Isaakin. Vallasta syöstyn basileos Isaakin poika Aleksios Angelos oli paennut lankonsa Swaabian prinssin Filipin luokse. Sattumalta Filipin luona oli myös toinen sukulaispoika, Montferratin kreivi Bonifacius, jonka johtama neljäs ristiretkeläisarmeija majaili parhaillaan Illyrian Zarassa ilman ruokaa ja korviaan myöten veloissa venetsialaisille koronkiskureille. Ristiretken oli alunperin määrä suuntautua Egyptiin ja sitä kautta Pyhään maahan, jossa Jerusalem oli juuri jälleen menetetty muhamettilaisille. Aleksios lupasi maksaa ristiretkeläisten velat Venetsialle, mikäli Bonifacius auttaisi hänet ja isänsä takaisin keisarilliselle valtaistuimelle. Bonifaciuksen oli vaikeaa olla suostumatta.
Järjestely sopi myös venetsian doge Enrico Dandololle, jolla oli maksamattomia kalavelkoja keisarikunnan kanssa: Vuoden 1182 latinalaisvastaisissa mellakoissa Konstantinopolissa oli kuollut tuhansia venetsialaisia. Ristiretkeläisilläkään ei ollut valittamista, sillä keisari oli tehnyt sopimuksia vääräuskoisten ruhtinaan Saladinin kanssa. Kun venetsialaisten laivasto pyhiinvaeltajineen lähestyi pääkaupunkia, vallananastaja Aleksios III otti ja pakeni. Veljenpoika kruunattiin keisari Aleksios IV:ksi yhdessä isänsä Isaak II:n kanssa syyskuussa 1203.
Uudella keisarilla ei kuitenkaan mennyt yhtään paremmin. Keisarilliset raha-arkut kumisivat tyhjyyttään, eikä Aleksios Angelos voinut pitää katteettomia lupauksiaan. Lisäksi kaupunkilaiset vihasivat häntä ja hänen latinalaisiaan ja hyökkäilivät heidän kimppuunsa. Jotta laajemmalta väkivallalta kreikkalaisten, latinalaisten ja frankkien välillä säästyttäisiin, Aleksios IV lähetti liittolaisensa sotaleiriin Kultaisen sarven toiselle puolelle. Sekään ei auttanut. Joukko uskonvimmaisia alemanneja kävi pistämässä paikallisen moskeijan päreiksi, ja siitä syntyi tulipalo joka poltti puolet keisarillisesta pääkaupungista. Aleksioksen vastainen mielipide voimistui entisestään, kunnes yksi hänen hovinsa ylimyksistä, Aleksios Doukas Murtzuflos meni ja kuristi basileoksen hengiltä ja kruunattiin seuraavana päivänä nimellä Aleksios V väkijoukkojen hurratessa.
Nyt Bonifacius ja ristiretkeläiset hyökkäsivät venetsialaisten yllytyksestä täydellä voimallaan Konstantinopoliin ja murtautuivat sisälle Blakhernain palatsiin. Voitto tuli niin yllättäen, että valloittajat itse olivat pelästyneet ja keskeyttäneet etenemisensä illan suussa ja mahdollisen vastaiskun varalta sytyttäneet uuden tulipalon pitääkseen puolustajat loitolla. Mutta tiistaiaamuna koko kaupunki oli saanut tietää että vallananastaja Aleksios Doukas Murtzuflos oli yön aikana paennut sisämaahan. Umberto Econ romaanissa Baudolino hän kuvaa sitä näin:
Oman onnensa nojaan jätetyt, lyödyt kaupunkilaiset olivat kironneet tuon kruunun vohkijan ja patriarkan ja pappien johtamana saattueena matelivat nyt ristiretkeläisten edessä valmiina myymään itsensä seuraaville vallanpitäjille samaan tapaan kuin he olivat tarjonneet itseään edellisille. Kulkueeseen kuuluvat kantoivat ristejä ja Kristuksen kuvia, jotka kohosivat lähes yhtä korkealle kuin heidän huutonsa ja ruikutuksensa, mutta oli sulaa hulluutta toivoa armoa ristiretkeilijöiltä, joiden ei tarvinnut odottaa vihollisen antautumista tehdäkseen totta haaveesta, joka oli väikkynyt heidän mielessään jo kuukausien ajan: Polkea maan tasalle maailman suurin, kansoitetuin, äveriäin ja ylväin kaupunki ja jakaa voittosaalis keskenään.
Mitä sitten seurasi, ei varmaan ollut niin kuvainnollista kuin tämän tarinan aloittaneessa Eugène Delacroix’n maalauksessa. Naiset raiskattiin, kirkot häpäistiin. Kaikki irtilähtevä ryöstettiin. Hippodromilta irroitettiin se kultainen nelivaljakko, jolla keisari Konstantinuksen kulttikuvaa oli aikoinaan kuljetettu ympäri kaupunkia, ja rahdattiin Venetsiaan, jossa se tänäkin päivänä koristaa San Marcon katedraalia. Konstantinopolista ovat kotoisin myös Venetsian lukuisat leijonapatsaat.
Tulipalo murensi aikaa uhmanneet roomalaiset palatsit ja forumit. Se söi Feidiaan veistämän Zeun patsaan, joka aikoinaan oli istunut Olympiassa; se muutti tuhkaksi kirjastot, joiden menetys oli maailman kulttuuriperinnölle ja historian tuntemukselle yhtä suuri kolaus kuin Aleksandrian kirjaston palo. Vuoden 1453 osmanivaltauksenkin yhteydessä katosi surullinen määrä kaikkea korvaamatonta. Pyhän Vapahtajan kirkosta tuhottiin Pyhän Jumalanäidin ikoni, jonka uskottiin olevan itsensä Luukkaan maalaama ja jota pidettiin koko Bysantin kauneimpana ja pyhimpänä. Mutta se Konstantinopoli, johon Mehmet II:n bassibašuukit tunkeutuivat, oli totta puhuen jo valmiiksi raunioina.
Toisen tappio on toisen voitto. Konstantinopolin häviöstä hyötyi Italia. Monet oppineet pakenivat kaupungin hävitystä länteen, vieden kirjansa mukanaan. Se, mitä ei saatu Konstantinopolista, löytyi arabiankielisistä käännöksistä. Antiikin kirjallisuus ja kulttuuri löydettiin uudelleen, se oli rinascimenton alku…
Oppikoon kukin tästä mitä haluaa.
Aiheesta lisää:
- Ikkunoita Bysanttiin. Oulun yliopiston kirjaston julkaisuja 54.
- Roma and Romania. 27 BC – 1453 AD.
- Mika Waltari: Johannes Angelos
- Umberto Eco: Baudolino