Kategoria: historia

Ristiretkeläiset saapuvat Konstantinopoliin. Eugène Delacroix, 1840 (Musée de Louvre)

”Sydämeni tiesi, että palaamaton Bysantti sammuvassa loistossaan kokoontui viimeisen kerran vihkiytyäkseen kuolemaan.”

Näin kirjoitti päiväkirjaansa Johannes Angelos valmistautuessaan viimeiseen messuun Hagia Sofian kirkossa v. 1453, Mika Waltarin samannimisessä historiallisessa romaanissa. Johannes Angelos on intohimoinen rakkaustarina ja tutkielma kuolemaan valmistautumisesta. Se on nyt myös erityisen ajankohtainen.

29. päivänä toukokuuta vuonna 6961 maailman luomisesta, 1453 Kristuksen syntymästä ja 831 Muhammedin paosta Medinaan sulttaani Mehmet II:n satatuhatpäinen armeija valloitti Konstantinopolin. Itä-Rooman viimeinen keisari Konstantinos XI Palaiologos kaatui purppurasaappaat jalassaan. Se oli yhden maailmanajan loppu ja toisen alku, vaikka se ei tietenkään tapahtunut juuri silloin, ja sinä hetkenä.

Oikeastaan Konstantinopolis kukistui etuajassa. Jos kosmista käsikirjoitusta olisi noudatettu tarkalleen, sopivampi loppu olisi ollut vuonna 1492, koska se on bysanttilaisen ajanlaskun mukaan 7000 jälkeen maailman luomisen, ja kreikkalaiset olivat varmoja että maailmanloppu koittaisi silloin. Yksi vuosituhat jokaista luomisen päivää kohti, jonka jälkeen maallinen imperium palaisi tuhkaksi ja koittaisi Kristuksen valtakunta.

Sen sijaan vuosi 1492 muistetaan tarpeettomasti siitä, että Kolumbus eksyi silloin ohi Intiasta, eikä esimerkiksi siitä että sinä vuonna juutalaiset karkotettiin Espanjasta Hollantiin, mikä epäsuorasti vaikutti Hollannin kukoistavan kauppamahdin syntyyn. Omana aikanaan 1492 muistettiin siitä, että Granada, viimeinen muslimien tukikohta länsi-Euroopassa, antautui silloin. Espanjan Al-Andalusian muslimivaltioiden historia kulkee analogisesti Itä-Rooman rinnalla: Molemmat hupenevat uuden ajan sarastaessa kuin unet päivänkoiton jälkeen.

Mehmed II el-Fatih (1432-1481), muslimien sulttaani, roomalaisten caesar ja turkkilaisten kaani.

Ottomaanit eli osmani-turkkilaiset olivat granadalaisten tavoin muslimeja, mutta pyrkimyksissään kovin erilaisia. Miten Mehmet olisi ehtinyt unelmoida Al-Andalusian haaveellisten ja laiskanpulskeiden runoilijoiden tavoin kamferiluomista ja sahramisilmistä, kun hänen piti järjestää suurvallan asioita, johtaa sotia, perustaa kouluja, tarkastaa tykkejä ja palkita janitsaareja. Mika Waltarin Johannes luonnehtii Konstantinopolin puolustusta johtavalle palkkasoturi Giustinianille Mehmetiä ”uudeksi ihmiseksi”, joka aloittaa uuden aikakauden. Mehmet on ”maan hallitsijoita, yön hallitsijoita, jotka uhmassaan ja ylpeydessään hylkäävät taivaan ja valitsevat maan”.

Tai ehkä kuva on hieman vääristynyt. Ehkä meille on vain kerrottu Al-Andalusian dekadenssista samalla tavalla kuin meille on kerrottu itäroomalalaisten rappiosta, petollisista ja julmista kreikkalaisista jotka juonittelevat kuin jesuiitat (haa!) milloin eivät ole sotkeutuneet suitsukkeentuoksuiseen mystiikkaansa. Se on bysanttilaista, ja Waltarikin tekee sen rikkeen että antaa Johannes Angeloksensa puhua Bysantista, vaikka koko sana on kirous: Bysantti on uuden ajan keksintö, valistusfilosofien historiaan projisoima kummitus. Sen loivat de Montesquieu pamfletissaan Consideration sur les causes de la grandeur des Romains et de leur décadence ja Gibbonin Decline and Fall of the Roman Empire, ja niissä moukaroitiin länsimaiseen tietoisuuteen ajatus rappeutuvasta Roomasta joka jatkoi dekadenssiaan läpi keskiajan ja joka oli täysin vastakkainen niille arvoille, joita länsieurooppalainen valistus arvosti.

”Bysanttia” ei siis historiallisessa mielessä koskaan ollut. Kadonneen Konstantinopolin asukkaat mielsivät itsensä roomalaisiksi (rhomaioi) ja valtakuntansa Romaniaksi, millä nimellä se oli tunnettu jo yli tuhannen vuoden ajan aina jostain 200-luvun lopulta lähtien. Arvelen, että se tapahtui siinä vaiheessa kun keisari Caracalla lahjoitti Rooman kansalaisuuden kaikille valtakuntansa vapaille asukkaille ja Rooma kaupunkina menetti sen etuoikeutetun aseman, joka sillä oli pitkään ollut. Tarkkaan ottaen ei pitäisi puhua edes itäroomalaisista, sillä oli vain yksi Rooman valtakunta, basileia tôn rômaiôn, joka oli luonteeltaan ikuinen ja jakamaton, ja joka ei missään vaiheessa lakannut vaatimasta itselleen sille kuuluvia territorioita.

Niin ei tehnyt myöskään Mehmet II joka antoi laillisesti kruunauttaa itsensä roomalaisten caesariksi, Kayser-i-Rüm. Turkkilaiset ottivat haltuunsa Itä-Rooman valtakunnan alueet ja sen hallintobyrokratian, mutta Mehmet haaveili yhdistävänsä koko muinaisen Rooman valtakunnan uudelleen yhdeksi kokonaisuudeksi jota hallittaisiin Konstantinopolista käsin. Mehmet oli vasta 21-vuotias, hänestä povattiin oman aikansa Aleksanteri Suurta. Hän valtasi Balkanin ja eteni vastustamattomasti jo kohti Rooman kaupunkia, ja vain luoja tietää miten lähellä hän olikaan unelmansa toteuttamista.

Sen teki tyhjäksi albaanien kapina turkkilaisten selustassa. Paavi Pius II:lla oli näppinsä pelissä; kiitokseksi työstään kristikunnan puolustamiseksi hän nimitti albaanien sankarin Skandërbegin – Aleksanteri hänkin – Kristuksen esitaistelijaksi, Athleta Christi. Ja Rooma jäi jälleen yhdistämättä…

Digressio: Turkki ja Eurooppa

Nykyään on tapana kiinnittää historiassa huomiota kontinuiteettiin, jatkuvuuteen, ja on totta että juuri Ottomaanien Turkki – ei Venäjä – on maantieteellisesti ja poliittisesti Rooman perillinen. Ottomaanien valtakuntaa hallittiin sen luhistumiseen v. 1923 asti Konstantinopolista käsin. Vasta Mustafa Kemal Atatürk kansallisti kaupungin nimen Istanbuliksi. Kun Turkkia on nyt poliittisista ja sotilaallisista syistä lobbattu Euroopan Unionin jäseneksi, on Turkin jäsenyydelle myös haluttu keksiä historiallisia perusteita. Jotkut ovat jopa nähneet Ottomaanien turkkilaisvaltakunnassa suvaitsevaisen ja monikulttuurisen ihannevaltion piirteitä. Ottomaanien uskonnollinen suvaitsevaisuus oli kuitenkin jotain muuta kuin mitä nykyään asialla ymmärrettään. Se on nähtävä oman aikansa kontekstissa.

Ottomaanien valtakunnassa verot lankesivat ei-muslimien maksettavaksi. Balkanilla talonpojat olivat yhteisvastuullisia veron suorittamisessa. Mitä useampi kääntyi islamiin, sitä suurempi verotaakka lankesi jäljelle jääneiden kontolle, mikä luonnollisesti murensi nopeasti loppujenkin vakaumuksen. Tämän vuoksi valtakunnassa jouduttiin jopa säätämään lakeja, jotka kielsivät islamiin kääntymisen tärkeimmillä veromailla. Koko valtio oli viritetty lähinnä mittavan sotakoneiston tyydyttämiseksi; kun uusia valloituksia ei enää saatu, loppuivat uudet veronmaksajat ja valtiontalous meni nenilleen.

Turkin eurooppalaisuus on maantieteellisesti ajatellen kytköksissä Itä-Traakiaan, maahan Bosporinsalmen länsipuolella jossa Konstantinopolikin sijaitsee. Ensimmäisen maailmansodan päättäneessä Sèvres’n sopimuksessa Ottomaanien imperiumi, ”Euroopan sairas mies” oli tarkoitus hajottaa tyystin kansallisiin osiinsa: Itsenäisyys Armenialle, Hejazille ja Kurdistanille, Kreikalle takaisin koko Traakia ja kreikkalaisten asuttamat alueet Anatoliassa. Mustafa Kemalin vallankumous ja turkkilaisten nationalistien vastarinta teki Sèvres’n tyhjäksi. Kreikkalaisten kärsittyä sotilaallisen tappion Turkki sai Lausannessa takaisin Itä-Traakian ja Anatolian – ja ne sillä on vieläkin. Sen sijaan kreikkalaisia noilta alueilta ei enää löydä.

Itä-Traakia on vain 5% Turkin valtion pinta-alasta, mutta nykyään se on maan tiheimmin asuttu kolkka. Sitä se oli myös Itä-Rooman valtakunnassa, jolloin sitä kutsuttiin Europan provinssiksi. Turkki ei siis vain ole Euroopassa, se pitää koko Eurooppaa hallussaan! Eurooppaan sen yhdistää myös roomalainen laki, johon koko länsimainen oikeuskäsitys pohjautuu. Se pantiin kirjoihin ja kansiin juuri Konstantinopolissa keisari Justinianuksen käskystä (Corpus Iuris Civilis).

Kreikkalaisten suhtautuminen menetettyihin maihinsa on kaksijakoinen. Se muistuttaa itse asiassa suuresti suomalaisten mielipiteiden jakautumista luovutetun Karjalan kysymyksessä. Kreikkalaisilla oli oma epäonninen ”Suur-Suomi -hankkeensa”: Megali Idea, kaikkien etnisten kreikkalaisalueiden yhdistäminen ja Itä-Rooman keisarikunnan restauraatio. Maailmansodan jälkeen Turkin ja Kreikan pyrkimys ”puhtaiden” kansallisvaltioiden luomiseen johti 1900-luvulle tyypilliseen murhenäytelmään eli mittaviin väestönsiirtoihin. Ne ovat suunnaton historiallinen katkos asutuksessa, sillä kreikkalaiset olivat sentään ehtineet asua Vähässä-Aasiassa kolme vuosituhatta. Ja siitä on kulunut vasta vähän yli 80 vuotta…

Vielä yksi kutkuttavan symbolinen yhteys nykyisen Euroopan Unionin, Turkin ja historiallisen Konstantinopolin välillä on ehdottomasti mainittava.

Neitsytjumalattaren kuunsirppi ja aamutähti Byzantionin rahassa

Megaralaisten perustaman Byzantionin asukkaat voittivat vuonna 339 eKr. taistelussa Filippos Makedonialaisen Artemis-jumalattaren taivaallisen merkin avulla, uskottiin (In hoc signo vinces!). Sen tähden neitsytjumalatar oli Byzantionin suojelija ja Artemiin kuunsirppi kaupungin virallinen tunnus. Kun kristitty Konstantinus I kuusisataa vuotta myöhemmin teki Byzantionista oman pääkaupunkinsa, jumalatar koki muodonmuutoksen Neitsyt Mariaksi, Konstantinopolin suojeluspyhimykseksi.

Pyhän Neitsyen kuunsirppi ja aamutähti säilyivät kaupungin tunnuksena halki aikakausien, kunnes 1453 ne periytyivät Itä-Rooman kuolinpesän mukana osmani-turkkilaisille. Artemiin merkistä tuli Ottomaanien lipussa islamin universaali symboli. Kaikki kristityt eivät silti halunneet luopuneet kuunsirpistä, ja siksi sen voi yhä löytää Konstantinopolin patriarkaatin lipusta.

Neitsyt Maria on myös Euroopan Unionin suojelupyhimys, ja Unionin lippuun on kuvattu Neitsyen 12 kultaista tähteä Marian sinisellä pohjalla. Johanneksen Ilmestyksessä (12:1) on kuukin mukana: ”Taivaalla näkyi suuri tunnusmerkki: nainen, jolla oli pukunaan aurinko, kuu jalkojen alla ja pään päällä seppeleenä kaksitoista tähteä”. Jos nämä Pyhän Neitsyen symbolit tulevaisuudessa jälleen yhdistyvät, syntyisikö siitä esimerkiksi jotain tämän kaltaista?

Epilogi ja preludi: 1204

Oliko 1453 historiallinen väistämättömyys? Gibbonin ja de Montesquieun Rooma-kuva muistuttaa myöhempää spengleriläistä filosofiaa valtioista orgaanisina yksilöinä, jotka syntyvät, kukoistuvat, vanhenevat ja kuolevat pois. Mutta Itä-Rooman historiaa ei luonnehdi niinkään jatkuva rappeutuminen kuin hämmästyttävä sitkeys ja elinvoimaisuus, jolla se selviytyi haasteesta toisensa perään. Ei ole mitään syytä olettaa, etteikö se olisi voinut selvitä myös turkkilaisten muodostamasta uhasta.

Satojen vuosien ajan se oli suojannut läntistä kristikuntaa muslimien ekspansiolta. Sitten vuonna 1071 keisari Romanus IV kärsi musertavan tappion turkkilaisille Manzikertissa. Pyhiinvaeltajien turvallisuus oli vaakalaudalla. Keisari Aleksios I pyysi lännestä sotilaallista apua alueittensa takaisinvalloittamiseksi vääräuskoisten käsistä. Jo alusta alkaen ristiretkeläisten ja itäroomalaisten välillä oli epäsopua ja väärinkäsityksiä.

Ristiretket olivat islamilaiselle maailmalle loppujen lopuksi vain väliaikainen, pieni vaiva. Itä-Roomalle ne olivat kuolemantuomio. Se tapahtui ortodoksisen ajanlaskun mukaan vuonna 6712 maailman luomisesta, 1204 Kristuksen syntymästä.

Keisarit vaihtuvat Konstantinopolissa kuin tuuli. Aleksios III nousi valtaistuimelle peribysanttilaiseen tapaan sokaistuaan ensin laillisen basileoksen, veljensä Isaakin. Vallasta syöstyn basileos Isaakin poika Aleksios Angelos oli paennut lankonsa Swaabian prinssin Filipin luokse. Sattumalta Filipin luona oli myös toinen sukulaispoika, Montferratin kreivi Bonifacius, jonka johtama neljäs ristiretkeläisarmeija majaili parhaillaan Illyrian Zarassa ilman ruokaa ja korviaan myöten veloissa venetsialaisille koronkiskureille. Ristiretken oli alunperin määrä suuntautua Egyptiin ja sitä kautta Pyhään maahan, jossa Jerusalem oli juuri jälleen menetetty muhamettilaisille. Aleksios lupasi maksaa ristiretkeläisten velat Venetsialle, mikäli Bonifacius auttaisi hänet ja isänsä takaisin keisarilliselle valtaistuimelle. Bonifaciuksen oli vaikeaa olla suostumatta.

Järjestely sopi myös venetsian doge Enrico Dandololle, jolla oli maksamattomia kalavelkoja keisarikunnan kanssa: Vuoden 1182 latinalaisvastaisissa mellakoissa Konstantinopolissa oli kuollut tuhansia venetsialaisia. Ristiretkeläisilläkään ei ollut valittamista, sillä keisari oli tehnyt sopimuksia vääräuskoisten ruhtinaan Saladinin kanssa. Kun venetsialaisten laivasto pyhiinvaeltajineen lähestyi pääkaupunkia, vallananastaja Aleksios III otti ja pakeni. Veljenpoika kruunattiin keisari Aleksios IV:ksi yhdessä isänsä Isaak II:n kanssa syyskuussa 1203.

Uudella keisarilla ei kuitenkaan mennyt yhtään paremmin. Keisarilliset raha-arkut kumisivat tyhjyyttään, eikä Aleksios Angelos voinut pitää katteettomia lupauksiaan. Lisäksi kaupunkilaiset vihasivat häntä ja hänen latinalaisiaan ja hyökkäilivät heidän kimppuunsa. Jotta laajemmalta väkivallalta kreikkalaisten, latinalaisten ja frankkien välillä säästyttäisiin, Aleksios IV lähetti liittolaisensa sotaleiriin Kultaisen sarven toiselle puolelle. Sekään ei auttanut. Joukko uskonvimmaisia alemanneja kävi pistämässä paikallisen moskeijan päreiksi, ja siitä syntyi tulipalo joka poltti puolet keisarillisesta pääkaupungista. Aleksioksen vastainen mielipide voimistui entisestään, kunnes yksi hänen hovinsa ylimyksistä, Aleksios Doukas Murtzuflos meni ja kuristi basileoksen hengiltä ja kruunattiin seuraavana päivänä nimellä Aleksios V väkijoukkojen hurratessa.

Nyt Bonifacius ja ristiretkeläiset hyökkäsivät venetsialaisten yllytyksestä täydellä voimallaan Konstantinopoliin ja murtautuivat sisälle Blakhernain palatsiin. Voitto tuli niin yllättäen, että valloittajat itse olivat pelästyneet ja keskeyttäneet etenemisensä illan suussa ja mahdollisen vastaiskun varalta sytyttäneet uuden tulipalon pitääkseen puolustajat loitolla. Mutta tiistaiaamuna koko kaupunki oli saanut tietää että vallananastaja Aleksios Doukas Murtzuflos oli yön aikana paennut sisämaahan. Umberto Econ romaanissa Baudolino hän kuvaa sitä näin:

Oman onnensa nojaan jätetyt, lyödyt kaupunkilaiset olivat kironneet tuon kruunun vohkijan ja patriarkan ja pappien johtamana saattueena matelivat nyt ristiretkeläisten edessä valmiina myymään itsensä seuraaville vallanpitäjille samaan tapaan kuin he olivat tarjonneet itseään edellisille. Kulkueeseen kuuluvat kantoivat ristejä ja Kristuksen kuvia, jotka kohosivat lähes yhtä korkealle kuin heidän huutonsa ja ruikutuksensa, mutta oli sulaa hulluutta toivoa armoa ristiretkeilijöiltä, joiden ei tarvinnut odottaa vihollisen antautumista tehdäkseen totta haaveesta, joka oli väikkynyt heidän mielessään jo kuukausien ajan: Polkea maan tasalle maailman suurin, kansoitetuin, äveriäin ja ylväin kaupunki ja jakaa voittosaalis keskenään.

Mitä sitten seurasi, ei varmaan ollut niin kuvainnollista kuin tämän tarinan aloittaneessa Eugène Delacroix’n maalauksessa. Naiset raiskattiin, kirkot häpäistiin. Kaikki irtilähtevä ryöstettiin. Hippodromilta irroitettiin se kultainen nelivaljakko, jolla keisari Konstantinuksen kulttikuvaa oli aikoinaan kuljetettu ympäri kaupunkia, ja rahdattiin Venetsiaan, jossa se tänäkin päivänä koristaa San Marcon katedraalia. Konstantinopolista ovat kotoisin myös Venetsian lukuisat leijonapatsaat.

Tulipalo murensi aikaa uhmanneet roomalaiset palatsit ja forumit. Se söi Feidiaan veistämän Zeun patsaan, joka aikoinaan oli istunut Olympiassa; se muutti tuhkaksi kirjastot, joiden menetys oli maailman kulttuuriperinnölle ja historian tuntemukselle yhtä suuri kolaus kuin Aleksandrian kirjaston palo. Vuoden 1453 osmanivaltauksenkin yhteydessä katosi surullinen määrä kaikkea korvaamatonta. Pyhän Vapahtajan kirkosta tuhottiin Pyhän Jumalanäidin ikoni, jonka uskottiin olevan itsensä Luukkaan maalaama ja jota pidettiin koko Bysantin kauneimpana ja pyhimpänä. Mutta se Konstantinopoli, johon Mehmet II:n bassibašuukit tunkeutuivat, oli totta puhuen jo valmiiksi raunioina.

Toisen tappio on toisen voitto. Konstantinopolin häviöstä hyötyi Italia. Monet oppineet pakenivat kaupungin hävitystä länteen, vieden kirjansa mukanaan. Se, mitä ei saatu Konstantinopolista, löytyi arabiankielisistä käännöksistä. Antiikin kirjallisuus ja kulttuuri löydettiin uudelleen, se oli rinascimenton alku…

Oppikoon kukin tästä mitä haluaa.

Aiheesta lisää:

• Ikkunoita Bysanttiin. Oulun yliopiston kirjaston julkaisuja 54.
• Roma and Romania. 27 BC – 1453 AD.
• Mika Waltari: Johannes Angelos
• Umberto Eco: Baudolino

Historiallisen tiedon hankkiminen on uskonnon ja filosofian ohella yksi keino jäsentää ympärillä olevaa maailmaa. Se mikä on ollut, sanelee myös sen mikä on tuleva. Voidaksemme ymmärtää keitä me olemme ja mitä me voimme olla, on myös nähtävä se jatkumo joka meidät on luonut – taaksepäin aina siihen myyttiseen hämärään asti josta mieleemme edelleenkin kumpuavat puoliksi tiedostamattomat pelot ja symbolit. Seuraavassa pohdinkin lyhyesti, miten oivallinen työkalu ”historiallinen totuus” on, ja miten vaikeaa voi olla erottaa valhetta totuudesta.

Mitä antaisikaan historioitsija peilistä jonka kautta voisi nähdä ajassa taaksepäin, kuten A. C. Clarken romaanissa ”Lapsuuden loppu”! Mutta uskaltaisiko hän lopultakaan kurkistaa kuvastimeen joka antaisi meille vain ja ainoastaan lopullisen, vääristelemättömän totuuden? Mitä se saattaisi paljastaa kaikista niistä tarinoista joita olemme huolellisesti hellineet, ahtaneet päihimme ja käyttäneet maailmankuvamme rakennuspalikoina? Entä jos kaikki oppimamme olikin väärin?

Olemme tottuneet näkemään popularisoidun historian tietyllä tavalla suurmiehineen ja arkkikonnineen, ja nämä myytit ja legendat ohjaavat ajatuskulkujamme vaikka ne olisivatkin historiallisesti epätosia. Onko sillä merkitystä, mitä Jeesus todella sanoi viimeisellä ehtoollisella tai oliko häntä edes olemassa? Miljoonat ihmiset elävät tämän myytin uudestaan ja uudestaan joka vuosi, ja kun tarpeeksi moni uskoo myyttiin, siitä tulee totta. Koska me emme voi ”nähdä taaksepäin” me joudumme lähestymään menneisyyttä kiertoteitse; tekemään tulkintoja saatavilla olevan aineiston nojalla. Joskus ongelmana on aineiston vähyys, monissa tapauksissa sen paljous. Suodatamme lukuisista tiedonmuruista itsellemme ne merkitykselliset palat joista kasaamme menneisyyden mosaiikkeja. Historia on tulkintaa ja uudelleentulkintaa.

Ja historia pyrkii muuttumaan, kuten itäblokin maissa oli tapana sanoa: jokaisen sukupolven tehtävänä on kirjoittaa se uudestaan. Historia on ennen kaikkea esitys menneisyydestä, ei menneisyys sinällään. Aineiston jatkuvaa tulkintaa ja tutkimista vaaditaan jo senkin vuoksi, että menneiden polvien jättämä aineellinen perintö harvoin noudattaa tasapuolista läpileikkausta sen luoneesta kulttuurista. Se on usein yksipuolista, sattumanvaraista tai jopa tahallaan vääristeltyä. Silti pienimmätkin yksityiskohdat voivat paljastua mitä merkityksellisimmäksi. Keskiajalla väärennetyt dekretaalit eli paavinkirjeet kertovat meille paljonkin – ei niinkään historiallisista tapahtumista, vaan siitä instituutiosta ja ajasta joka ne loi, kuten Historia Augustaan sepitetyt Rooman keisareiden elämää kuvaavat kohtauksetkin.

Objektiivinen ja puolueeton suhtautuminen menneisyyteen historiantutkimuksen vaatimuksena on suhteellisen tuore keksintö. Tavallisesti menneitä tapahtumia ja legendoja merkittiin muistiin silloin ja siinä muodossa kuin niille oli käyttöä – ne olivat välineitä, joilla muovattiin nykypäivää, sen politiikkaa ja uskontoa. Historiateoksia ja asiakirjoja tilattiin uusien hallitsijoiden vallan laillistamiseksi ja ylistämiseksi, tai vanhojen halventamiseksi. Keisariajan Roomassa patriisit ja senaattorit kiirehtivät selittämään huonoiksi ja vihattaviksi sellaiset keisarit jotka olivat kajonneet heidän valtaansa, jopa niin että heidän muistonsa kirottiin ja päät hakattiin irti patsailta (damnatio memoriae). Kristilliset kronikoitsijat tekivät saman pakanoille ja pakanalliset auktorit kristityille. Pian kuitenkin valta siirtyi peruuttamattomasti ensinmainituille, jotka käyttivät uutta auktoriteettiasemaansa tehokkaasti hyväkseen.

Kristillisen kirkon harjoittama historian vääristely oli niin tehokasta, että jotkut myöhemmät vapaa-ajattelijat menivät niinkin pitkälle että selittivät koko Uuden testamentin joskus 200-luvulla syntyneeksi väärennökseksi. Tietoa hävitettiin tai kirjoitettiin uudelleen jo keisariajalla, etenkin mitä tuli kristinuskon syntyhistoriaan, mutta varsinainen väärennöstehtailu lähti käyntiin uuden uskon nimissä viimeistään 800-luvulla. Toisaalta, tuona aikana jolloin kaikki sivistys oli papiston käsissä, asiakirjojen väärentäminen rajoittui väistämättä klerikaaliluokkaan. Vain heillä oli sen edellyttämät tekniset ja kielelliset taidot.

Vääristelyn kulta-ajan sanotaan osuneen 1000- ja 1100-luvuille. Ajalle oli muutenkin ominaista älyllisen toiminnan elpyminen: suullisesta tiedonvälityksestä siirryttiin yhä enemmän kirjalliseen. Historiaa kirjoitettiin uudestaan aseiksi aikansa valtataisteluihin. Milloin tukkanuottasilla olivat piispat ja metropoliitat, milloin paavi ja keisari. Lisäksi uudelleen kirjoittamalla vahvistettiin jo saavutettuja asemia, kuten pahamaineisella ”Konstantinuksen lahjakirjalla”, jolla pseudo-Konstantinus lahjoittaa Rooman piispalle hengellisen lisäksi myös kaiken maallisen vallan. Tuskin kirkkoisät tietoisesti ajattelivat väärentävänsä historiaa, vaan pikemminkin rekonstruoivansa asioita niin kuin niiden olisi pitänyt heidän mielestään olla.

Uuden ajan alussa tapahtunut maailmankuvan murros poiki uskonsotien ja rationalismin lisäksi myös kokonaisen kriittisen ajattelun hyökyaallon dogmaattista Rooman kirkkoa vastaan. Protestanttien riveissä marssineet revisionistit ryhtyivät ankaraan propagandasotaan ja ruotivat myös kirkon harjoittamaa institutionalisoitua väärentämistä kovalla kädellä. Jos itse väärennökset ovatkin poliittisia, yhtä poliittista näyttää aina olleen sen kritiikki. Merkityksellistä ei ole se, miten asiat todella ovat, vaan kuka käskee.

Kriitikkojen äärimmäisestä laitaa edustaa jesuiitta Hardouin (1646-1729), jonka meni syytöksissään pidemmälle kuin kukaan muu. Tämä klassillinen filologi, kronologi ja numismaatikko väitti, että lähes koko Kreikan ja Rooman pakanallinen ja enimmäkseen myös kristillinen kirjallisuus syntyi – keskiajan lopulla. Kaiken tekaisivat ilkeät italialaiset oppineet joskus vuosien 1350 ja 1480 välillä. Hardouinin merkillisiä teesejä ei painettu hänen elinaikanaan, siitä hänen kollegansa pitivät huolen. Katolista kirkkoa Hardouin ärsytti väittämällä että ”Vulgata” oli vanhempi kuin kreikankielinen UT ja ettei ennen Trentoa (1546) pidettyihin kirkolliskokouksiin ollut luottamista. Vaikka Hardouin olikin tyypillisen akateemisen käsityksen mukaan ”oppinut mielipuoli”, hän esitti historiantutkimuksen ydinongelman. Mitä me voimme tietää historiasta?

Turha luullakaan, että asiat olisivat jotenkin muuttuneet sen jälkeen. Kehittynyt tiedonvälitys on toki tehnyt vaikeammaksi hallita ihmisten mieliä yhdellä ainoalla totuudella (vaikka Kiina ja Pohjois-Korea tekevätkin parhaansa), mutta toisaalta sama tekniikka on tehnyt mahdolliseksi entistä taitavamman vääristelyn. Tätä kysymystä tulee miettineeksi joka kerta katsellessaan iltauutisia tai avatessaan sanomalehden.

30-luvulla antisemitismia ja juutalaisvainoja lietsottiin väärennetyillä ”Siionin viisaiden pöytäkirjoilla”. Sodan jälkeen väärennettyjä sotarikoksia esittäviä valokuvia käytettiin saksalaisten demonisointiin. Häviäjät marssivat historian hämäriin ja voittajien totuudet elävät. Vähän aikaa sitten eräs tuomioistuin Saksassa päätti, että tosiasiat ovat irrelevantteja – historiaa ei saa epäillä. Toinen tuomioistuin määräsi erään kirjakauppiaan koko varaston poltettavaksi, koska kirjat sisälsivät ”väärää tietoa”. Metodit olivat samat kuin Trentossa, jolloin kirkolliskokous vahvisti ”Kiellettyjen kirjojen luettelon” (Index librorum prohibitorum), johon sijoitettiin sellainen kirjallisuus jota ei pidetty oikeaoppisena ja jota harras uskova ei saanut lukea tai omistaa. Puolesta tai vastaan – totuus on suhteellista ja historia poliittinen ase. Poliittiset motiivit selittävät niin Jouko Jokisalon vasemmistolaisia kuin David Irvingin revisionistisia näkemyksiä toisesta maailmansodasta. Voittaja on se joka saa parhaiten äänensä kuuluville. Tänään ihmisten mielikuvia ei tosin enää hallitse Vatikaani, vaan Hollywood.

Menestyksellisen vääristelyn tai väärennöksen kriteerinä voi pitää sitä, että se joudutaan toistuvasti ja tuloksetta osoittamaan valheeksi. Poliittiset instituutiot ja ideologiset mahdit suojelevat tulkintoja, joihin niiden valta-asema perustuu tai joista ne katsovat voivansa hyötyä. Mitä tärkeämpi tai ”faktuaalisempi” fiktio on ideologisesti, sitä enemmän kaikuvat kuuroille korville huomautukset siitä, ettei se pidä paikkaansa.

Kun ajattelee systemaattista petosta, kaikkea paavien ja maallisten hallitsijoiden välisiä taisteluita, kuninkaiden ja keisarien viraltapanoja, maailmansotia, vainoja, kansanmurhia ja polttamisia; kaikkea sitä historiaa joka on ollut tulosta jatkuvasta vääristelyn sarjasta joka ei suinkaan ala ”Konstantinuksen lahjakirjasta” ja pääty ”Siionin viisaiden pöytäkirjoihin” vaan on ollut jatkuva prosessi jossa historiaa on kirjoitettu yhä uudelleen ja uudelleen, tulee ajatelleeksi eikö valhe pikemminkin kuin totuus ole pysyvämmin vaikuttanut ihmiskunnan kohtaloihin?

Ravenna: Galla Placidian mauseoleumi

Keisarinna Aelia Galla Placidialle (392-450) omistettu ristinmuotoinen tiilimausoleumi nököttää melkein huomaamattoman näköisenä puolitoista metriä nykyistä maanpintaa alempana San Vitalen basilikan nurkilla. Sen sisällä on viileää ja hämärää; ainoa valo lankeaa utumaisen pehmeästi alabasteri-ikkunoiden kivikalvojen läpi ja jättää yleellisen taidokkaat mosaiikit kynttilöitä kaipaavaan puolivaloon.

Kussakin mausoleumin mosaiikkikoristellussa holvissa on kivinen sarkofagi. Vasemmanpuoleiseen on haudattu hänen viimeinen aviomiehensä, kenraali Constantius. Oikeanpuoleinen on kuulunut joko hänen heikkopäiselle velipuolelleen Honoriukselle tai pojalleen Placidus Valentinianukselle. Mausoleumin apsiksessa makaava suuri sarkofagi on menettänyt kaikki marmorikoristeensa. Perimätiedon mukaan Galla Placidia ruumis laskettiin siihen istuma-asennossa, balsamoituna, puettuna silkkiin ja purppuraan. Nyt mahtava kiviarkku on tyhjä, sillä sarkofagin sisällön sanotaan palaneen tapaturmaisesti vuonna 1577. Miten ihmeessä? Kilpailevan perinteen mukaan Galla Placidia haudattiin Roomaan, Ikuiseseen kaupunkiin, jossa hän kuoli 27. päivänä marraskuuta vuonna 450. Kenties ruumis siirrettiin myöhemmin Ravennaan?

Aelia Galla Placidia (392-450)

Päivi Setälän ansiokas teos antiikin naisista ei mainitse Galla Placidiaa. Se on harmi. Koko myöhäisantiikin värikäs tapahtumahistoria tuntuu kiteytyvän tämän hurskaan, kauniin ja oppineen naispoliitikon elämään. Tarina on kuin suoraan elokuvasta: Täynnä juonittelua, romantiikkaa, vaaroja ja eeppisen mittakaavan tapahtumia. Galla Placidian aikalaisia olivat hunni Attila, kuningas Alarik ja sotapäällikkö Vortigern, matemaatikot Synesius Kyreneläinen ja Hypatia Aleksandrialainen sekä pyhät miehet Johannes Krystostomos, pyhä Hieronymus (joka käänsi Raamatun latinaksi) ja kirkkoisä Augustinus, naisvihaaja ja ”perisynnin” keksijä. Galla Placidia eli läpi ajan, jolloin läntinen Rooman valtakunta luhistui ja muuttui maahantunkeutuneiden germaaniheimojen väliseksi taistelutantereeksi.

Galla Placidia syntyi Konstantinopolissa vuonna 392. Hänet oli siittänyt vanhoilla päivillään keisari Theodosius I, Välimeren pakanauskontojen leppymätön vihollinen, joka teki kristinopin nikaialaisesta haarasta Rooman ainoan hyväksytyn uskonnon vuonna 380. Hänen äitinsä Galla ja hänen molemmat sisaruksensa kuolivat kun Galla Placidia, joka jo syntyessään oli julistettu ”kaikkeinkorkeimmaksi neidoksi” (nobilissima puella), oli vasta oppinut kävelemään. Itse Theodosius menehtyi heti seuraavana vuonna, joten Galla Placidia jäi samantien orvoksi.

Theodosius testamenttasi valtakuntansa ensimmäisestä avioliitostaan syntyneille Honoriukselle ja Arcadiukselle, kahdelle yksinkertaiselle pojalle jotka elivät täysin neuvonantajiensa talutusnuorassa. Galla Placidia lähetettiin Theodosiuksen veljentyttären Serenan hoiviin Roomaan. Serena oli Honoriuksen hovin vaikutusvaltaisin nainen: Hänet oli naitettu vuonna 395 Honoriuksen holhoajalle, länsi-Rooman asevoimien ylipäällikkölle, vandaalikenraali Stilicholle. Serena oli järjestänyt Honoriuksen hovirunoilija Claudiuksen avioliiton ja huolehti samantien myös hoiviinsa asetetusta serkkutytöstään: Pikkuisen Galla Placidian tulevaksi aviomieheksi varattiin Serenan ja Stilichon vastasyntynyt poika Eucherius. Gallasta olisi siis tullut oman serkkunsa miniä, mikäli avioliitto olisi toteutunut.

Stilicho ei paljoa kotona viihtynyt; Rooman valtakunta oli tuohon aikaan jatkuvassa sotatilassa. Lähes koko Balkanin niemimaa oli menetetty maahantunkeutuneille gooteille, joita johti pelätty kuningas Alarik. Torjuakseen Alarikin hyökkäyksen Italiaan Stilicho antoi tyhjentää kaikki rajavaruskunnat joukoistaan, mutta taistelut gootteja vastaan eivät johtaneet tulokseen. Alarik saapui talvella 401-402 piirittämään pääkaupunkia, Milanoa. Tämän epämiellyttävän kokemuksen jälkeen 17-vuotias Honorius siirsi keisarillisen residenssinsä soiden ympäröimään Ravennan satamakaupunkiin.

Alarikia ei saatu kuriin tulevinakaan vuosina ja Stilichon uskollisuus esivallalle näytti keisarillisten neuvonantajien ja senaattorien mielestä epäilyttävältä. Isänmaalliset patriisit juonivat vandaalikenraalin hengiltä tämän ollessa eräässä Ravennan kirkoista rukoilemassa ja hänen hopeoitu patsaansa Rooman Forum Romanumilla kaadettiin. Kun tieto kenraalin kuolemasta levisi, Italian kaupungeissa asuneita Stilichon germaanipalkkasoturien lapsia ja vaimoja odotti noutaja. Rotuviha germaanien ja roomalaisten välillä leimahti jälleen liekkehin, mutta germaanit olivat tulleet jäädäkseen. Päällikkönsä ja perheensä menettäneet sotilaat loikkasivat Alarikin puolelle.

Flavius Stilicho (359-408), hänen vaimonsa Serena ja poikansa Eucherius.

Entisestäänkin vahvistunut Alarikin armeija saapui lopulta ryöstellen itsensä Rooman kaupungin porteille talvella 408. Alarik pyrki kiristämään Honoriukselta suojelurahaa, jota ei tippunut. Gootit päättivät periä rahansa itse. Kaaosta lisäsi vielä kymmenien tuhansien orjien karkaaminen piiritetystä kaupungista Alarikin armeijaan. Piiritystä kesti lopulta kolme vuotta ja teini-ikään ehtinyt Galla Placidia sai kestää sen kaikki kärsimykset. Ensin hänen serkkunsa Serena tuomittiin kuolemaan vehkeilystä vihollisen kanssa ja teloitettiin yhdessä poikansa kanssa. Kuulemma teloitus tapahtui Galla Placidian suostumuksella; välit eivät liene olleet kovin hyvät ottotyttären ja kasvatusäidin välillä.

Nälänhätä ja kulkutaudit tappoivat roomalaisia kuin kärpäsiä. Lopulta vanha kristitty aatelisnainen avasi kaupungin portit, sillä hän ei kestänyt katsella enempää kärsimystä. Kun seuraavan kerran kuulemme Galla Placidiasta, on hän jo goottien vankina – mutta aivan yllättäen hän rakastuukin omaan kaappaajaansa, komeaan Ataulf -nimiseen heimopäällikköön joka sattuu vielä olemaan itsensä Alarikin lanko. Katselivatko he yhdessä, miten Rooma paloi? Gallan velipuoli Honorius – joka Pekka Tuomiston sanoin ”tuskin osasi kävellä ja syödä oliiveja yhtä aikaa” – ei piitannut entisen maailmanpääkaupungin kärsimyksistä vaan keskittyi ruokkimaan lemmikkikanojaan Ravennassa.

Hävitettyään Ikuisen kaupungin, ryöstettyään vuosisatojen saatossa kerääntyneet aarteet ja otettuaan koko joukon panttivankeja Alarik jatkoi tuhoisaa vaellustaan Italian halki. Galla Placidian lisäksi panttivankeihin kuului useita kunnianarvoisia senaattoreita, kuten Rooman kaupunginprefekti Priscus Attalus, josta Alarik välillä suunnitteli itselleen kuuliaista vastakeisaria. Goottien kuningas menehtyi kuitenkin vielä samana vuonna (410 jKr.) kuumetautiin Calabriassa ja hänen tilalleen gootit valitsivat yksimielisesti Ataulfin. Ataulf johdatti gootit takaisin pohjoiseen ja kaoottiseen Galliaan, jossa länsi-Rooman armeijoiden uusi päällikkö Constantius oli juuri kukistanut brittiläisen vallantavoittelijan Konstantinus III:n. Lisäksi maata hävitti frankkien, alemannien ja muiden germaaniheimojen invaasio.

Toisin kuin Alarik, Ataulf tuntuu olleen jopa idealistinen hahmo. Kirkkoisä Orosius panee hänen suuhunsa seuraavat sanat:

”At first I wanted to erase the Roman name and convert all Roman territory into a Gothic empire: I longed for Romania to become Gothia, and Athaulf to be what Caesar Augustus had been. But long experience has taught me that the ungoverned wildness of the Goths will never submit to laws, and that without law a state is not a state. Therefore I have more prudently chosen the different glory of reviving the Roman name with Gothic vigour, and I hope to be acknowledged by posterity as the initiator of a Roman restoration, since it is impossible for me to alter the character of this Empire.” (Adversum Paganos, translated in Stephen Williams, Diocletian and the Roman Recovery, Routledge, 1985, 2000, p.218)

Ehkä Galla Placidiallakin oli osansa Ataulfin kääntymyksessä roomalaismielisyyteen?

500-luvulla elänyt kronikoitsija Jordanes kertoo että Ataulf ja 19-vuotias Galla viettivät roomalaisen tradition mukaisia häitä vuonna 411 pienessä pohjoisitalialaisessa Forlin kaupungissa (Forum Livii). Toisen version mukaan he menivät virallisesti naimisiin vasta vuonna 414 Narbossa, kun Ataulf lepytti Honoriuksen kukistamalla hänen puolestaan pari gallialaista vallantavoittelijaa. Ataulf joutui torjumaan myös omien maanmiestensä yritykset vallan vaihtamiseksi. Selvästi Ataulfin roomalais-goottilaiset visiot eivät miellyttäneet kaikkia. Lopulta Constantiuksen meriteitse ahdistelema Ataulf vetäytyi gootteineen Hispaniaan sotimaan sinne asettuneita vandaaleja vastaan. Hispaniassa Galla synnytti hänelle pojan, Theodosiuksen. Lapsi ei elänyt montaa kuukautta ja pienen Theodosiuksen mukana kuolivat parin haaveet roomalais-goottilaisesta yhtenäisvaltiosta.

Honorius vaati uudelleen Ataulfia palauttamaan sisarensa, mutta kun Ataulf kieltäytyi, hän jatkoi sotaa gootteja vastaan. Ataulfin kruunu alkoi keinua kiikkerästi hänen kulmillaan: Kuninkaalle ilmestyi haastajia toinen toisensa perään, ja lopulta hänet murhattiin omassa kylpyammeessaan. Vallan kaappasi eräs Sigeric menettääkseen sen kymmentä päivää myöhemmin Wallialle, joka solmi lopullisen rauhan Rooman kanssa. Vuonna 417 Wallia möi Galla Placidian takaisin velipuolelleen Honoriukselle; vaihdossa gootit saivat hedelmällisen Akvitanian maakunnan ja kipeästi kaipaamiaan elintarvikkeita. Honorius antoi siskonsa vaimoksi voittoisalle Constantiukselle.

Mitkään lähteet eivät kerro, mitä Galla Placidia ajatteli uudesta pakkoavioliitostaan. Siitä syntyi kuitenkin laiska ja kykenemätön Valentinianus III – tuleva keisari – sekä itsetietoinen tytär Justa Grata Honoria, joista oli koko länsi-Roomalle (tai sille mitä siitä oli jäljellä) vielä paljon harmia. Galla Placidia korotettiin keisarinnan (augusta) arvoon 8. helmikuuta 421 ja hänen miehestään Constantiuksesta tehtiin Honoriuksen hallituskumppani, mutta Constantius sairastui ja kuoli jo 2. syyskuuta samana vuonna. Muutenkin vajaalla pakalla pelannut Honorius onnistui vielä mustaamaan maineensa lopullisesti alkamalla tuntea suunnatonta himoa leskeksi jäänyttä sisarpuoltaan kohtaan ja lääppimällä tätä irstaasti julkisilla paikoilla. Ravennassa syntyi katutappeluita keisarin ja leskiaugustan kannattajien välillä. Ne rauhoittuivat, kun Honorius karkotti Galla Placidian Konstantinopoliin, jonne tämä muutti lapsineen vuonna 423. Samana vuonna myös Honorius sairastui ja kuoli.

S. Giovanni Evangelista

Länsi-Rooman diadeemi siirtyi 6-vuotiaan Valentinianus III:n pikkuiseen päähän. Poikansa holhoojana Galla Placidia toimi valtionhoitajana kahdentoista vuoden ajan, kunnes Valentinianus tuli täysi-ikäiseksi. Valtakunnan hallitsijana hurskas keisarinna tuli tunnetuksi katolisen uskon puolustajana ja mesenaattina. Hän restauroi ja rakennutti useita kirkkoja. Roomassa hän rahoitti San Paolo fuori le muran basilikan korjaustyöt ja avitti Jerusalemin Pyhän Ristin kirkon koristelussa. Hallituskaupunkiinsa Ravennaan hän rakennutti Pyhän Ristin ja P. Johannes Evankelistan basilikat ja huolehti siitä että Ravenna sai piispanistuimen. Riminiin hän rakennutti P. Stefanuksen kirkon.

Ravennan P. Johanneksen kirkkoa koristaa periroomalainen omistuspiirtokirjoitus: ”Galla Placidia, hänen poikansa Placidus Valentinianus Augustus ja tyttärensä Justa Grata Honoria lunastivat valansa pelastuttuaan meren raivolta.” Samalla tavalla, hädän hetkellä tehdyn lupauksen perusteella, olivat syntyneet monet Rooman pakanatemppeleistäkin. 400-luvulla välimeren vanhat pakanauskonnot olivat kuitenkin hitaasti katoamassa valtiollisen vainon vuoksi. Keisari Theodosius oli kieltänyt lailla kaikki muut uskot paitsi kristinuskon; kenraali Stilicho oli tehnyt valtion tahdon selväksi polttamalla Roomassa pyhät Sibyllan ennustuskirjat.

Gallan, hänen poikansa ja teini-ikäisen tyttärensä suhteesta hunni Attilaan kirjoittaa Pekka Tuomisto Rooman keisareissa seuraavasti:

Attilan hyökkäyksen käynnistäjänä toimi yllättävästi keisari Valentinianus III:n sisar Justa Grata Honoria, joka oli joutunut epäsuosioon ja kotiarestiin jäätyään kiinni lemmenseikkailusta tilanhoitajansa Eugeniuksen kanssa. Uusien skandaalien välttämiseksi hänet kihlattiin senaattori Herculanuksen kanssa, mutta Honoria ei uudesta siipastaan pitänyt. Niinpä hän vuonna 449 tai 450 lähetti eunukkinsa mukana kirjeen Attilalle ja pyysi tätä – kunnon korvausta vastaan – kostamaan puolestaan saamansa kohtelun. Varmemmaksi vakuudeksi Honoria liitti kirjeeseen mukaan sinettisormuksensa. Attila ymmärsi oitis, että Honoria kosi häntä, ja lähetti paluupostissa myöntävän vastauksen ja vaatimuksen myötäjäisistä, jotka olisivat puolet Länsi-Rooman alueista. Galla Placidialla oli täysi työ estää Valentinianusta murhaamasta siskoaan, kun tämän punoma kuvio tuli ilmi. Attila sai kohteliaan mutta kieltävän vastauksen […]

Galla Placidia kuoli vuonna 450, joten hänen ei onneksi täytynyt nähdä miten pettynyt sulhasmies Attila hyökkäsi Galliaan ja Italiaan seuraavana vuonna. Hänen tahdoton poikansa Valentinianus III sai jäädä dynastiansa viimeiseksi edustajaksi, jonka jälkeen yö laskeutui länsi-Euroopan ylle.

Epilogi:

Tarinan mukaan goottikuningas Alarik vei Rooman Juppiterin temppelistä Capitoliumilla myös ne aarteet, jotka Titus oli saanut vuonna 73 Jerusalemista kukistettuaan juutalaisten kapinan: Vaskitorvet ja hopeiset kynttilänjalat – kenties myös Liiton Arkin? Kun Alarik kuoli, hänen uskolliset goottinsa patosivat Busento-joen ja hautasivat hänet aarteineen sen pohjaan. Tämän jälkeen joen annettiin taas palata tavalliseen uomaansa. Näin päällysmies sai nukkua ikiunta joen alla kuten kuningas Arthur joissain myöhemmissä taruissa, joihin Alarikin kohtalo on kenties vaikuttanut.

Jerusalemin aarteille on toinenkin ryöstäjäehdokas: Vandaalit, jotka hävittävät Rooman vuonna 452 jKr. ja antoivat nimensä vandalismille. Yksi vandaalien aarrelaivoista upposi paluumatkalla Roomasta Karthagoon, eikä sitä ole vieläkään löytynyt.