Kategoria: uskonto

Kuva: Vettiusten talon kotialttari (lararium)

Kristinoppi ei ollut ainoa profeetan antamaan ilmoitukseen, pyhiin kirjoituksiin ja uskoon perustuva kultti antiikin Roomassa, mutta se loppujen lopuksi hävitti tai sulatti itseensä kaikki edeltävät uskonnon harjoituksen muodot. Se tapahtui niin tehokkaasti, että itse uskonnon määritelmä muuttui. Myös Suomen lain mukaan viralliseksi uskonnolliseksi yhteisöksi halajavalla on oltava uskontunnustus, tms. teksti. Tämä on ollut uuspakanoille melkoinen ongelma. Tuon mukaan myöskään antiikin Rooman virallinen uskonnollisuus, religio romana, ei saisi nykyään lain suojaa. Uskonnon määritelmiä on toki monia. Tässä niistä yksi:

1 A state of life boud by monastic vows . . . 3 Action or conduct indicating a belief in, reverence for, and desire to please, a divine ruling power, the exercise or practice of rites or observances implying this . . . 4 A particular system of faith and worship 5 Recognition on the part of man of some higher unseen power having control of his destiny, and as being entitled to obedience, reverence, and worship; the general mental and moral attitude resulting from this belief . . . personal or general acceptance of this feeling as a standard of spiritual and practical life.

Shorter Oxford English Dictionary (3rd ed.)

Eurooppalaisena pakanauskontona religio romanalta puuttuvat kaikki edellä kursivoidut uskonnon tunnuspiirteet. Roomalainen uskonto oli uskonto vailla ilmoitusta, ilman pyhää kirjaa, dogmaa tai oikeaa oppia. Ortodoksian sijaan keskeinen vaatimus oli ortopraksia, perinteen välittämien rituaalien oikea noudattaminen, joka muodosti uskonnonharjoituksen ytimen. Perinteen pikkutarkka seuraaminen ei estänyt roomalaista uskontoa kehittymästä ja sulauttamasta itseensä uusia aineksia, sillä avoimuus oli itsessään osa roomalaista traditiota. Se ei myöskään estänyt vapaata spekulointia jumalien, uskonnon ja maailman luonteesta. Itse asiassa roomalainen uskonto ei edellytänyt minkäänlaista uskoa, kuten se nykyään ymmärretään.

Roomalaisten jumalat eivät olleet kiinnostuneita siitä, uskottiinko heihin. Ei hallituskaan vaadi kansalaisia rakastamaan itseään, vaan noudattamaan lakia ja sopimuksia. Jumalat odottivat, että ihmiset antoivat heille säädetyt kunnianosoitukset. Mikäli jumalten rauha (pax deorum) rikkui, se näkyi ihmisten maailmassa kulkutauteina, sotina ja onnettomuuksina. Vastavuoroisuusperiaatteen mukaisesti myös jumalilla oli velvollisuutensa, ja ihmiset saattoivat sekä uhkailla, maanitella että lahjoa niskuroivia jumalia kuin pieniä lapsia. Ei voitane puhua roomalaisista uskovista. Osuvampi sana voisi olla roomalaisen uskon noudattaja.

Uskonnollisten velvollisuuksien hoitoon ei välttämättä kuulunut henkilökohtaista valintaa tai hengellistä kokemusta. Ihmiset palvelivat jumalia sukupuolensa, sukunsa, heimonsa, sosiaaliryhmänsä, ammattikuntansa ja kansalaisuutensa mukaan. Yleisesti ottaen eri sosiaaliryhmään kuuluvat ihmiset eivät voineet kuulua samaan kulttiyhteisöön (tosin poikkeuksiakin oli). Statuksen muuttuessa oli vain loogista, että uskonnonharjoituskin muuttui. Roomalainen uskonto oli sosiaalinen uskonto, jolle yksilölle oli merkitystä vain yhteisön jäsenenä. Itse asiassa voisi sanoa ettei edes ollut olemassa mitään yhtä roomalaista uskontoa vaan koko joukko roomalaisia uskontoja, yhtä monta kuin oli roomalaisia yhteisöjä. Kulttiyhteisön saattoi muodostaa kokonainen kaupunki, legioona, legioonan osa, ammattiyhdistys, kaupunginosa tai suku… Perhe, ei yksilö, oli religio romanan pienin yksikkö.

Ei moraalikoodia, ei opetusta, ei kastetta uskovien yhteisöön. Religio romanan tarkoitus oli huolehtia yhteisön hyvinvoinnista tässä ja nyt. Kristinuskon ja islamin huoli yksilön sielun kohtalosta tuonpuoleisessa on sen täydellinen vastakohta. Yhteisön jokaisella toimella oli uskonnollista merkitystä, ja jokaisella uskonnollisella toimella oli yhteisöllistä merkitystä. Tämä johti väistämättä siihen, että uskonto oli myös poliittista. Poliittiset johtajat olivat myös uskonnollisia johtajia.

Ei ihme, että roomalaisten viranomaisten oli niin vaikea ymmärtää kristittyjen sitkeää kieltäytymistä pakollisista uhreista keisarille – vaikka Jeesuskin opetti antamaan keisarille mikä keisarin on, ja jumalalle mikä jumalan on. Kristittyjen näkökulmasta saatanan vallassa elävät pakanat piinasivat heitä pakottamalla heidät palvomaan epäjumalia, eli Perkelettä itseään. Roomalaisten näkökulmasta joukko epämääräisiä lahkolaisia halveksi yhteiskuntaa, kielsi valtionpäämiehen ja horjutti koko yhteisön menestystä.

Fra Angelico: Judas Iskariot pettää mestarinsa (Museo di San Marco dell’Angelico)

As it was written, so I must do
And this kiss on Your cheek
Proves my love for You
No greater love Hath no man that I
Who would sacrifice eternity
For one kiss
For humanity

Laibach: Abuse and Confession

Egyptin ilmastossa säilyneiden koptilaisten tekstien käännösprosessi on tuonut esille 1700 vuotta kadoksissa olleen gnostilaisviritteisen Juudaksen evankeliumin, joka antaa tukea vanhoille epäilyille Juudaksen oletettua merkittävämmästä roolista ihmiskunnan syntien pelastamisessa.

Aiheesta lisää Juuso Hyvärisen blogissa. Juudas näyttää innoittaneen myös Jari Sedergrenin gnosistelemaan androgyynisestä alkuolento Barbēlosta, Jumalan ensimmäisestä emanaatiosta.

Mutta kuka oli Didymos Juudas Tuomas, eli Juudas Kaksonen?

• National Geographic: The Lost Gospel

Vel Saties ja hänen poikansa Arntha. Tomba Francois, Vulci (350-330 eKr.)

Mika Waltari: Turms, Kuolematon.

Eikä minulla enää ole muuta kertomista. Kivi kiveltä olen pidellyt kädessäni mennyttä elämääni ja pudottanut kivet takaisin yksinkertaisimpaan mustaan maljaan jumalattaren kuvan eteen. Niistä olen tunteva itseni, niistä olen muistava itseni, kun kerran palaan, kun kerran muukalaisena laskeudun haudan kiviportaat ja poimin kivet käteeni. Kenties halpa ruukku on särkynyt. Kenties vuosisatain pöly on peittänyt hautani lattian. Kenties kiviarkku kauniisti veistettyine kuvineen on poissa ja ruumiini hävinnyt tomuksi tomun joukkoon. Mutta halvat kivet ovat jäljellä.Lahjat ja kalleudet häviävät. Kiviarkut murretaan auki. Rosvot ja saalistajat tulevat. Kansojen elämällä on mittansa. Kansan kerran kuoltua, sen kielenkin unohduttua, kukaan ei enää varjele hautoja. Kauniit kreikkalaiset maljakot kuvineen, taiteilijani veistokset häviävät. Mutta kiviseiniin maalatut kuvat säilyvät. Niitä ei voi varastaa. Halvat kivet säilyvät. Kuka niitä osaisi lukea.

Siksi tiedän tuntevani itseni kumartuessani poimimaan sileät kivet vuosisatojen tomusta. Olen nouseva ahtaat portaat takaisin maan valoon. Elävin silmin olen näkevä jumalattaren vuoren suloisen kartion laakson tuolla puolen hautaani vastapäätä. Olen tunteva itseni, olen muistava itseni. Ja silloin, silloin myrsky puhaltaa.

Etruskien hautamaalaukset

Eli nehän ovat kuin kaksi marjaa, osa 2.

Kaikki muuttuu, ja mikään ei muutu. Katolinen kirkko peri roomalaiselta uskonnolta paitsi tiiviit kytkökset politiikkaan, myös roomalaisen synkretismin lahjan. Esittelin jo aikaisemmin joitakin esimerkkejä Välimeren uskontojen ikonografisesta yhteensulautumisesta. Tällä kertaa näkökulma on Alppien pohjoispuolella.

Kun roomalaiset valloittivat Gallian ja Reinin länsipuolelle jäävän Germanian, he toimivat samalla tavalla kuin pohjolan katoliset ristiretkeilijät tuhat vuotta myöhemmin: Ottivat haltuunsa keskeiset kultti- ja markkinapaikat, joiden kautta roomalainen kulttuuri ja valtahierarkia levisi vaikuttamaan kaiken kansan keskuuteen.

Ala-Germanian limes-linjan vartiotorneista ja linnakkeista suuri osa on rakennettu tällaisille paikoille. Bataavien tärkeimpien rautakautisten kulttikeskusten, Elstin ja Empelin pyhien lehtojen, päälle rakennettiin Augustuksen hallituskautena roomalaistyyliset temppelit. Viisisataa vuotta myöhemmin samojen temppelien päälle rakennettiin kirkot. Pyhyys on ikuista.

Sivumennen sanottuna, Suomessa pakanallisia pyhiä paikkoja voi yhä paikantaa vanhimpien kirkkojen ja pappiloiden perusteella. Vuonna 1229 paavi Gregorius IX vahvisti bullallaan kirkon omaisuudeksi kristinuskoon kääntyneiden suomalaisten luovuttamat uhrilehdot, pyhäköt, kalmistot ja palvontapaikat. Vanhan sanonnan mukaan edellisen uskonnon jumalista tulee seuraavan perkeleitä. Usein käy kuitenkin niin, että vanha traditio jatkuu uuden sisällä, pienenä traditiona suuren rinnalla.

Rautakautisten henkivoimien ominaisuudet siirtyivät roomalaisille jumalille, joiden tunnusmerkit siirtyivät puolestaan katolisille pyhimyksille. Suomessa käännytystyötä onnistuneesti tehneet dominikaanimunkit osallistuivat toisinaan myös pakanallisiin juhliin. He eivät torjuneet vanhoja tapoja ja käytänteitä, vaan menivät niihin mukaan ja muuttivat ne kristillisiksi.

Roomalaisilla oli tapana samastaa vieraiden kansojen jumalat omiinsa. Julius Caesar kertoo roomalaisille lukijoilleen gallien palvovan mm. Merkuriusta, Marsia, Minervaa ja polveutuvan Dis Paterista. Provinsseissa vanhat jumalat sulautuvat uusiin, synnyttäen yhdistelmäjumalia: Apollo Grannus, Mars Lenus, Mercurius Cissonius, Juppiter Taranis. Idässä syntyi sellaisiakin synteesejä kuin Juppiter-Zeus-Helios-Serapis.

Elstissä bataavien arvellaan kunnioittaneen heimonsa omaa jumalaa Hercules Magusanusta, ihmisten suojelijaa ja vaurauden antajaa. Välimeren piirissä Hercules ei tiettävästi ole toiminut hedelmällisyydenhaltijana; Elstistä on kuitenkin löytynyt jäänteitä periroomalaisesta suovetaurilia-uhrista, joka tavallisesti annettiin ainoastaan hedelmällisyydenjumalille Marsille ja Mater Matutalle.

Reinin varrelta on löytynyt satoja ylijumala Juppiteria esittäviä pylväspatsaita (Juppitersäule). Pylväspatsaiden prototyyppi on nykyisessä Mainzissa eli roomalaisessa Moguntiacumissa. Kaupungin asukkaat tilasivat sen joskus vuosina 59-67 keisari Neron kunniaksi. Reliefikoristeltu pylväs on lajissaan ensimmäinen ja kenties ennakoi myöhempiä Trajanuksen ja Marcus Aureliuksen muistopylväitä Roomassa. Mainzin Juppiter on kuvattu parrakkaaksi, aseistetuksi atleetiksi elegantissa kontrapostoasennossa.

Sen sijaan huomio kiinnittyy Germanian toiseen Juppiter-tyyppiin, jossa jumala on esitetty ratsailla tallomassa jalkoihinsa jättiläisiä ja lohikäärmeitä, jotka kenties symbolisoivat kaaosta ja maan ktoonisia voimia. Missään muualla ei tiemmä Juppiteria ole kuvattu hevosen selässä, joten herää kysymys, kätkeekö parakkaan ylijumalan tuttu hahmo jonkin tuntemattoman, paikallisen jumalan.

Kansainvaellusaikaa edeltäviä germaanisia uskomuksia tunnetaan huonosti. Hevonen tuo mieleen heti ensimmäisenä Wodanin (*Wōdanaz), sodan, runouden, shamanistisen taikuuden, parantamisen ja manalan jumalan. Caesarin sanotaan kuitenkin samastaneen Wodanin Mercuriukseen; jättiläisten tai hirviöiden tuhoaminen voisi sopia paremmin ukkosenjumala Donarille.

On vain sopivaa, että hirviöitä tuhoavaan Donar/Wodan-Juppiteriin helposti samastettavissa olevasta Pyhästa Yrjöstä tuli Germaniassa sotureiden ja Alankomaiden suojeluspyhimys. Pylväspatsaatkin saivat uuden merkityksen. Jollakin tavalla ne yhdistyivät 800-luvulla uutena roomalaisena keisarina esiintyneeseen Kaarle Suureen ja hänen kulttiinsa. Sydänkeskiajalla ns. Roland-pylväistä (Rolandsäule) tuli tiettyjen vanhojen kauppakaupunkien itsenäisyyden symboleja.

Mainzin pylvästä suuresti muistuttava hahmo löytyy muuten myös kaiverrettuna Nousiaisten P. Henrikin kenotafiin, jossa se esiintyy Suomen rannikolle projisoituna. Pakanuuden symbolina, vai osoituksena Varsinais-Suomen tunnustetusta asemasta, kuten Matti Klinge esittää? Ken tietää. Mutta se on varmaa, että kenotafin kaiverrukset valmistettiin Alankomaissa, Flanderissa joskus vuonna 1429.

…tai uskonnollista synkretismiä, osa 2.

Keitä nämä Reinin ja pohjois-Italian maaseutua hallinneet naiset ovat? Kirjallisuudesta ei ole apua, kuvat eivät paljoa puhu eikä pukahda. Jotain kuitenkin tiedetään:

• He tuntuvat usein liittyvän paikan- tai heimonnimiin.
• He esiintyvät aina kolmisin, kuten kelttiläinen jumalatar Mórrígan, joihin rouvia usein verrataan. Joskus he ovat eri-ikäisiä, joskus kaikki kypsässä iässä. Monissa kuvissa rouvilla on valtavat pyöreät sädekehää muistuttavat hatut.
• Naiset on kuvattu imettämässä, pitelevän käsissään runsaudensarvea, lahjoja tai leipiä, viljantähkiä tai hoitavan eläimiä.

Reininmaan Kolmen Äidin kultti katoaa näkyvistä alueen hitaasti kristillistyessä, mutta joskus kansanperinteeseen jää kaikuja menneestä. Kenties jumalattaret sulautuivat osaksi katolista folklorea, naisten vastakulttuuriksi, pieneksi tradioksi suuren rinnalle. Nykyhollantilaisten kollektiivisesta muistista Rouvat ovat jo kadonneet, mutta Yhdysvalloissa Pennsylvanian saksalaissiirtolaiset ovat säilyttäneet paljon sellaista, joka on muualta kadonnut – vähän samaan tapaan kuin Ruotsiin muuttaneet ns. metsäsuomalaiset ovat olleet folkloristiikan kannalta elävä museo. Pennsylvanian naisten kansantaikuuteen on 1700-luvulla sisältynyt lukuisia Kolmelle Äidille osoitettuja rukouksia. Joskus Neitsyt Maria on ollut yksi heistä, joskus ei. Paikkaansapitäessään tämä tieto on ajatuksia herättävä. Silloin on kyse todellakin ylimuistoisesta perinteestä.

Kolmesta Rouvasta lisää Livius.orgin sivuilla (Jona Lendering: Dea Matronae).

Edellinen kuvallinen esimerkiksi kertoo katolisen kirkon kyvystä sulauttaa itseensä edeltävien Välimeren uskontojen sisältö ikonografiaa myöten. Rooman keisariajalla useimmat uskonnot alkoivat enemmän tai vähemmän sulautua toisiinsa. Valtakunnan ylijumala ja Capitoliumin triadin pääjehu Juppiter oli samaan aikaan Zeus-Helios-Serapis ja myöhemmin itämaisen auringonpalvonnan lopulta valloittaessa Rooman vielä abstraktimpi Sol Invictus, voittamaton aurinko.

Myös mithralaiset samastivat pelastaja-jumalansa, maailmaa hallitsevan Mithras-Kosmokratorinsa Apollon aurinkovaunuilla matkustavaan, sädekehän ympäröimään Sol Invictukseen. Kristityt rukoilivat tuohon aikaan omaa jumalaansa vielä samalla tavalla kuin auringonpalvojat, kädet ojennettuna kämmenet ulospäin. Varhaisissa kristillisissä seinämaalauksissa Kristus on kuvattu Osiris-Dionysoksen ja Apollon hahmoissa ja matkustavan taivaalla aurinkovaunuilla. Ehkä siksi 300-luvulla vallan kaapanneelle oppimattomalle sotapäällikölle Konstantinukselle ei tuottanut ongelmia yhdistää Mithras, Sol Invictus ja Kristus mielessään yhdeksi ainoaksi jumalaksi, jonka nimissä hän lyötätti vielä rahojakin (Christus Sol Invictus).

Mithras oli muiden aikansa suosikkijumalien tapaan pelastaja (soter) ja voideltu, hyvä (khrestus). Gnostilaisetkin kutsuivat itseään yksinkertaisesti vain kristityiksi tai puhtaiksi, kuten kataarit tuhat vuotta myöhemmin. Mitä suositummaksi erilaiset kristinuskot tulivat, sitä suuremmassa määrin ne imivät itseensä hellenistis-roomalaiset sivilisaation ytimet ja erkanivat juutalaisesta alkuperästään.