Inkkari vahtaa englantilaista karakkilaivaa.
Tänä päivänä Anno Domini 1614 intiaani Pocahontas nai englantilaisen John Rolfen ja hänestä tuli Rebecca Rolfe.
Tämä lienee sopiva hetki poiketa tavanomaisesta aihepiiristä ja julkaista arvostelu Terence Malickin uutuuselokuvasta The New World, joka antaa intiaaniprinsessalle ja kapteeni John Smithille historiallisesti hieman uskottavammat kasvot kuin Disneyn Pocahontas.
Ensin varoituksen sana: Elokuva on pitkä ja hyvin hidas. Ne jotka ovat nähneet ohjaajan edellisen elokuvan Thin Red Linen (1998), tietävät mitä odottaa. Elokuvat todellakin näyttävät ja haisevat samalta. Kaunista, paikoitellen jopa häikäisevää luontokuvausta, jonka katkaisee keskellä elokuvaa oleva lyhyt toimintajakso. Thin Red Linessa taistelu kukkulasta on monella tavalla elokuvan kliimaksi, New Worldissa powhattan-intiaanien hyökkäys Jamestowniin on tarinan kannalta merkityksetön episodi.
Koko kaksi ja puolituntinen alkaa ja loppuu Wagnerin Reininkullan päämäärättömän vellovin tahdein, mikä tavallaan sopii elokuvaan joka on kokonaisuudessaan päämäärätön ja unenomainen. Modernius jäi kuitenkin häiritsemään minun korvaani. Musiikkia on onneksi käytetty varsin pieteetillä. Välillä soivan Mozartin 23. pianokonserton kaltaisia säveliä olisi kuullut mielellään enemmänkin. James Hornerin mitäänsanomattomat orkestraalit ja pelkkä lintujen viserrys alkaa pidemmän päälle puuduttamaan, varsinkin kun elokuvassa itsessään ei tapahdu juuri mitään. Alunperin New Worldia varten oli kirjoitettu enemmänkin dialogia, mutta ohjaaja leikkasi sen pois tai jätti kuvaamatta – ohilentävät linnut olivat Malickin mielestä kuulemma paljon mielenkiintoisempia. Päähenkilöiden sisäisiä ajatuksia kuvaava harva monologi on sekavaa ja pinnallista. Tämä oli ongelma jo Thin Red Linessä, mutta New Worldin päättömiä yksinpuheluita kuunnellessa iskee jo myötähäpeä. Paljon mieluummin keskittyisi katselemaan neitseellisen Virginian luontoa.
Visuaalisesti New World on suklaatia silmälle. Puvut, varusteet, rakennukset ja ennen kaikkea ihmiset (no, ehkä liian siloisia miespääosia lukuunottamatta) näyttävät juuri siltä miltä pitääkin. Mistä lie Malick löytänytkin englantilaisnäyttelijöitä joiden luulisi käyneen puolivuotisen nälkiintymiskurssin keskitysleirillä? Powhattanit puhuvat huolellisesti rekonstruoitua intiaanikieltä, kuten pitääkin. Sekä Jamestownin kolonia että powhattan-kylä perustuvat arkeologisiin kaivauksiin. Ylipäätään elokuva on kuvattu mahdollisimman aidoilla kuvauspaikoilla. Olisin toivonut, että elokuvan ääniraitaa olisi käsitelty yhtä hienotunteisesti: Miksei olisi voinut käyttää myös aikalaismusiikkia?
Elokuvassa suklaasilmäisen Colin Farrelin näyttelemä kapteeni John Smith oli historiallisesti varsin mielenkiintoinen henkilö. Hän oli elämää suurempi palkkasoturi ja mytomaani, joka joutui harvinaisen usein uransa aikana naisten pelastamaksi. Ennen matkojaan Uuteen maailmaan hän värväytyi Unkarin armeijaan sotimaan uskottomia turkkilaisia vastaan. Eräässä taistelussa hän jäi ottomaanien vangiksi. Sulttaani lahjoitti hänet orjaksi eräälle haareminsa vaimoista, mutta tämäpä ihastui kapteeniin alta aikayksikön ja auttoi tämän pakoon turkkilaisten vankeudesta. Pocahontasin tapauksessa näyttää käyneen suurinpiirtein samoin, jos seikkailijan omaan sanaan on uskominen.
Pocahontas/Rebecca Rolfe itse ei jättänyt jälkeensä minkäänlaista kirjallista aineistoa, huolimatta myöhemmästä urastaan Englannin siirtomaiden propaganda-mannekiinina. Kansanperinteen välittämän romanssin tapahtuma-aikana Pocahontas oli iältään noin 13 tai 14. Samanikäinen on häntä näyttelevä ihku-ihana Q’Orianka Kilcher, syntyperältään perulais-sveitsiläinen tyttö joka sai New Worldin kuvauksissa Colin Farrelilta elämänsä ensisuudelman. Farrelin tummia kutreja katsellessa minulle mieleeni juolahti, miksi ihmeessä hän esiintyi Aleksanterissa vastoin kaikkia todennäköisyyden lakeja blondattuna?
Kaiken kaikkiaan, tästä elokuvasta joko pitää tai sitten se jättää täysin kylmäksi. Minä pidin, mutta myönnän ettei kaunis kuvaus peitä selkeitä puutteita kerronnan puolella. Malick on yhdistänyt onnistuneesti sekä historiallista faktaa että Pocahontasista kertovaa kansanperinnettä, mutta hänen ekspressionistinen tapansa käsitellä aihetta on paikoitellen varsin rasittava kokemus.