Et tu, Judas!


Vatikaanin museossa on Julius Caesaria esittävä patsas, yksi niistä monista jotka tehtiin hänen kuolemansa jälkeen kenties kuolinnaamion perusteella. Marcus Antonius pystytti samanlaisen Forum Romanumin rostralle, puhujalavalle. Ciceron mukaan sen jalustaan oli kirjoitettu ”Parenti optime merito”. Caesarin kasvot ovat ylevät, mutta vakavat ja kärsimyksen henkistämät. Aivan toisenlainen on Tusculumin Caesar-patsas, joka on tehty hänen eläissään. Kalju, pyöreäposkisempi, pilkallisen itsetietoinen hymy huulillaan. Myöhempien aikojen hurskaus on palauttanut Vatikaanin Caesarille hänen hiuksensa, ja herää epäilys, eikö hänen kasvonpiirteitäänkin ole paranneltu vastaamaan hänen uutta asemaansa Divus Juliuksena, Rooman suojelusjumalana, Venuksen poikana.

Caesarin perilliset, etenkin hänen pappiskumppaninsa Antonius, levittivät Divus Juliuksen kulttia ympäri valtakuntaa. Hellenistisessä idässä se otti tulta, sillä jo Aleksanterin seuraajat, diadokit, olivat omaksuneet persialaisen tavan tulla palvotuksi jumalina. Jumalallisen Caesarin kulttipatsaat vastaavat kuolinnaamion henkistynyttä Juliusta, tammenlehtiseppele (corona civica) kulmillaan. Todellinen pietá! Kulttipatsaiden piirtokirjoituksissa Caesar ei ole pelkästään ylipappi (pontifex maximus), diktaattori ja konsuli, vaan sôtêr, euergetês ja theos – pelastaja, hyväntekijä ja jumala. Hän oli myös, kuten sanottu, optime merito, kreikaksi chrêstos, joka hellenistisen kauden lopulla lausuttiin samalla tavalla kuin ”voideltu”, kristus.

Divus Juliuksen kulttimenoissa esitettiin ilmeisesti Caesarin omaa passiota, kärsimysnäytelmää, jonka keskeiset osat olivat Caesarin saapuminen roomaan riemusaatossa, hänen ihmetekonsa, salaliitto, ehtoollinen, murha, postuumi oikeudenkäynti, ruumiin polttaminen ja ylösnousemus komeetan muodossa taivaaseen. Keisariajan mysteerinäytelmät toistavat tiettyjä samoja kaavoja, joten tarkastellaanpa Caesarin ja Kristuksen näytelmiä keskenään.

 

  1. Jeesus saarnasi anteeksiantoa ja rakkautta jopa vihollisiaan kohtaan.
    – Caesar oli tunnettu jalomielisyydestään ja siitä, että hän antoi anteeksi katkerimmillekin vihamiehilleen, sekä kansalaissodan aikana että sen jälkeen. Caesarin laupeudesta tuli suorastaan käsite (Clementia Caesaris).

  2. Jeesus ratsastaa aasin selässä riemusaatossa Jerusalemiin, jossa kansa juhlii häntä kuin kuningasta, mikä sapettaa vanhimpainneuvostoa. Hänen ystävänsä ja opetuslapsensa Juudas Iskariot pettää hänet. Juudas Iskariot tekee myöhemmin itsemurhan.
    – Caesar ratsastaa hevosen selässä riemusaatossa Roomaan, jossa kansa juhlii häntä kuin kuningasta, mikä sapettaa senaattia. Hänen ystävänsä ja ottopoikansa Marcus Junius Brutus

    pettää hänet. Brutus Sicarius (”Salamurhaaja”) tekee myöhemmin itsemurhan.

  3. Teloitustaan edeltävänä iltana Jeesus viettää viimeistä ehtoollista opetuslasten seurassa juoden viiniä. Jeesus puhuu enteellisesti omasta kuolemastaan. Petturi Juudas on läsnä pöydässä.
    – Murhaansa edeltävänä iltana Caesar viettää ehtoollista lähimpien ystäviensä kera juoden viiniä. Caesar puhuu enteellisesti omasta kuolemastaan. Petturi Brutus on läsnä pöydässä.

  4. Kun Jeesuksen kärsimykset alkavat, hänen kakkosmiehensä ja apulaisensa Pietari kieltää tuntevansa häntä, vaikka on vannonut vankkumatonta uskollisuuttaan. Kaikki opetuslapset jättävät Jeesuksen ja pakenevat.
    – Kun Cesarin kimppuun käydään, hänen kakkosmiehensä ja uskonnollinen apulaisensa Marcus Antonius pelkää henkensä puolesta, naamioituu orjaksi ja piiloutuu. Muut hänen ystävänsä, jotka vannoivat suojelevansa häntä, jättävät hänet ja pakenevat.

  5. Juuri ennen teloitustaan Jeesusta pilkataan pukemalla hänen päälleen purppurakaapu ja kruunaamalla hänet orjantappuraseppeleellä. Apokryfisen Nikodemuksen evankeliumin mukaan Longinus-niminen sotilas pistää häntä kylkeen keihäällä.
    – Juuri ennen murhaa salaliittolaiset pilkkaavat Caesarin purppurakaapua ja laakerinlehtiseppelettä. Tappavan, kylkeen osuneen tikariniskun antaa salaliittolaisista Gaius Cassius Longinus.

  6. Jeesus teloitetaan 15. päivänä nisania (maaliskuuta). Hän nousee kolmantena päivänä kuolleista ja kohoaa taivaaseen. Jeesuksen kuolema järkyttää luonnonjärjestystä: Aurinko pimenee.
    – Caesar murhataan maaliskuun iduksena eli 15. päivä. Hänen tuhkansa haudataan uudestaan kolmantena päivänä ja hänen katsotaan nousseen taivaalle ilmestyneen komeetan muodossa jumalten joukkoon. Caesarin kuolema järkyttää luonnonjärjestystä: Aurinko pimenee (Plutarkhos), villieläimet itkevät (Vergilius).

Sivuhuomiona mainittakoon, että keisari Claudiuksen aikana Roomaan tuodussa Kybelen mysteereissä kuolevan ja ylösnousevan Attis-jumalan kuolema ja kärsimysnäytelmä esitettiin myös maaliskuun 15. päivänä.

Kuten sanottu, Divus Juliuksen kultti levisi lähinnä itään, Aleksandriaan ja Antiokiaan. Caesarin papit käyttivät ilmeisesti ajankohtien samanlaisuutta hyväkseen muokatessaan Divus Juliuksen elämän samaan muottiin jolla oli valettu muutkin kuolevat ja ylösnousevat jumalat – Attis, Tammuz ja Osiris. Myöhemmin hyväksi havaittua kaavaa toistivat Mithran, Manin ja Jeesuksen palvelijat. Myös Divus Julius oli ylipappi ja ”voideltu”, kristus. Ja hän nautti suurta luottamusta juutalaisten keskuudessa. Caesar oli myöntänyt juutalaisille huomattavia erivapauksia, mm. verohelpotuksia. Juutalaiset oli myös vapautettu asepalveluksesta eikä heidän tarvinnut tehdä sapattina työtä. Kaiken lisäksi Caesar oli kukistanut juutalaisten vihollisen Pompeius Magnuksen, joka oli kehdannut häpäistä persoonallaan Jerusalemin Temppelin kaikkein pyhimmän. Niinpä Divus Juliuksen kärsimysnäytelmää esitettiin varmaan myös Jerusalemissa, sata vuotta ennen kuin Jeesuksen elämäntarinaa alettiin kirjoittamaan.

Mikä vaikutti mihinkäkin, ja missä järjestyksessä? Hermes Trismegistos voisi sanoa: Kaikki liittyy kaikkeen, eikä mihinkään. Kaivaa voi, mutta vastauksia ei löydä koskaan. Mutta mikä mies oli Jeesus Barabbas, ”ryöväri” ja kapinoitsija eli juutalainen isänmaallisuusmies, joka harjoitti aseellista vastarintaa roomalaista miehittäjää vastaan. Legendan mukaan Juudean prokuraattori ratsumies Pontius Pilatus tarjosi häntä Jeesus Joosefin pojan ohella vapautettavaksi ristiinnaulitsemiselta.

Barabbas vapautettiin ja Messias päätyi ristille, vai liittyykö koko legendaan suuren luokan sekaannus? Bar-abbas on hepreaa ja tarkoittaa ”isän poikaa”, liikanimi jota käytettiin silloin kun isä ei ollut tiedossa, toisin sanoen tämä toinen Jeesus oli kaimansa tavoin avioton lapsi. Jeesus, Yoshua taas tarkoittaa ”pelastajaa”. Vierekkäin esiteltiin siis kaksi ”Isän poikaa, Pelastajaa”? Mainittakoon vielä että kirkkoisä Origenes, jonka Konstantinopolin kirkolliskokous 553 tuomitsi harhaoppiseksi gnostismiin perustuvan platonilaisuuden ja jälleensyntymisopin vuoksi, veti aikanaan herneen nenään Jeesus Barabbasin etunimestä, joka sen jälkeen vaivihkaa kumitetiin pois myöhemmistä evankeliumikopioista.

Fortuna huiusce diei


Fortuna huiusce diein temppeli Largo Argentinan alueella Roomassa. Kuva: Kalervo Koskimies

Juuri päättyvä heinäkuu on Euroopassa saanut nimensä Julius Caesarista, juliaanisen kalenteriuudistuksen alullepanijasta.

Alun perin roomalainen kalenteri alkoi maaliskuusta kuten useimmat muutkin maatalousvuoteen perustuvat kalenterit. Ensimmäiset neljä kuukautta olivat nimetty muinaisten jumaluuksien mukaan (Martius, Aprilis, Maius, Iunius), niitä seurasivat pelkät järjestysnumerot: Quinctilis, Sextilis, September, October, November, December). Vuodenvaihde siirtyi jo 100-luvulla ennen ajanlaskun alkua tammikuuhun, mutta järjestysnumerot jäivät ennalleen.

Caesar uudisti vanhan kuukalenterin joka oli mennyt jo perin pohjin sekaisin. Sen ansiosta hän sai myös nimensä kalenteriin, jossa Quinctilis sai uuden nimen Iulius. Caesarin seuraaja ja keisarinvallan perustaja Augustus ei halunnut jäädä huonommaksi, vaan nimesi Sextilis-kuun eli elokuun uudestaan Augustukseksi. Hänen seuraajalleen Tiberiukselle senaatti ehdotti syyskuun uudelleen nimeämistä Tiberiuksen mukaan, johon hän vastasi: ”Mitä te teette sitten kun tulee kolmastoista keisari?” Tämän jälkeen ajanlaskuun ei tehty mitään oleellisia muutoksia; paavi Gregorius XIII tosin lisäsi juliaaniseen vuoteen elintärkeät puuttuvat 11 minuuttia 14 sekuntia, joiden ansiosta Caesarin ajanlasku jätätti vuonna 1582 jo 11 päivää.

Tämä päivä on myös vuonna 101 eKr. käydyn Vercellaen taistelun vuosipäivä. Kun Tanskanmaassa alkoi olla jotain mätää, päättivät siellä asuvat kimbrit lähteä etsimään itselleen uusia asuinsijoja. Lapset ja eläimet mukanaan he heittivät jäähyväiset kotiseudulleen Himmerlandille ja kulkivat etelään Elbeä pitkin, kunnes Tonavan ylitettyään olivatkin jo Rooman valtakunnan alueella. Koska ihmisoikeustuomioistuinta ei ollut vielä keksitty, Rooma eväsi tylysti noilta turvapaikanhakijoilta oleskeluluvan ja päätti poistaa kimbrit voimakeinoin. Germaanit panivat kuitenkin hanttiin, ja sotahan siitä syttyi.

Vercellaessa roomalaiset vihdoin tuhosivat kimbrit. Kenraali Quintus Lutatius Catullus oli tullut luvanneeksi onnenkantamoisten jumalattarelle rouva Fortunalle oman temppelin mikäli Rooman aseet olisivat voitollisia, ja siitähän täytyi pitää kiinni. Niin ’tämän päivän onnetar’ Fortuna huiusce diei sai pyöreän pyhäkkönsä Roomaan Largo Argentinan temppelialueelle, missä se 1500 vuotta myöhemmin osoittautui onnenkantamoiseksi Rooman renessanssipaaveille, jotka repivät sen käyttökelpoiset marmorit palatsiensa ja kirkkojensa koristeiksi.

Deus le volt!

Samoihin aikoihin kun Erik Jedvardinpoika ristiretkeili Suomemme rannoilla on samalla asialla Palestiinassa Ibelinin Balian, tosin teiniviiksisen Orlando Bloomin ruumiissa. Kyseessä on tietenkin Ridley Scottin ohjaama spektaakkelielokuva ”Kingdom of Heaven”. Tietokone-efektien varaan rakentavien historiallisten Hollywood-rymistelyjen sarja ei näytä katkeavan. Gladiaattorin jalanjäljissä on jo yrittänyt kompuroida öljytyn Brad Pittin tähdittämä tylsä tusinateos Troija, Bruckheimerin surkea aivo-oksennus Arthur ja ainoana varteenotettavana haastajana Oliver Stonen historiallisesti korrekti, mutta jotenkin väsähtänyt Aleksanteri.

Ristiretki ja sen seuraukset

Euroopan sisäinen rauhoittuminen kansainvaellusajan jälkeen jätti maanosamme täyteen ritareiksi kutsuttuja ammattitappelijoita, jotka sotimisen puutteessa pakkoverottivat ja kiusasivat talonpoikia. Aggressio oli hyvä purkaa johonkin, joten roomalaiskatolinen kirkko lähetti heidät taistelemaan vieraille maille muhamettilaisia uskonvihollisia vastaan. Näinkin voisi nykyään ristiretkiaatteen kiteyttää. Helsingin piispa Eero Huovisen mukaan ristiretket olivat ”kristittyjen historian synkimpiä lukuja, uskon väkivaltaista levittämistä” (HS 23.12.2001). Kuvaus sopii paremmin ruotsalaisten, tanskalaisten ja saksalaisten samanaikaisiin sotaretkiin Baltiaan ja Suomeen, kuin paavin lähettämiin toivioretkiin Palestiinaan.

Ristiretkien tavoite ei ollut käännyttää muslimeja, vaan valloittaa Palestiinassa sijaitsevat pyhät paikat takaisin kristityille ja turvata pyhiinvaeltajien pääsy niille. Yllykkeen antoi Bysantin eli Itä-Rooman 1071 kärsimä tappio Manzikertissa, jonka seurauksena juuri islamiin kääntyneet sedzukki-turkkilaiset vyöryivät pidäkkettä Vähään-Aasiaan. Eurooppaan kantautui huhuja kristittyjen verisistä vainoista ja pyhien paikkojen hävittämisestä, ja vaikka Bysantin etujen mukaista oli värittää huhuja, ne eivät olleet perättömiä. 1074 paavi Gregorius VII kutsui ”kristuksen sotilaita” (milites Christi) tulemaan Bysantin avuksi idässä. Vastakaiku jäi vähäiseksi, mutta pari vuosikymmentä myöhemmin 1095 paavi Urbanus puhui Clermontin konsiilissa Euroopan kruunupäille ja sotaherroille ja sai heidät tyystin mukaansa. Deus le volt, se on Jumalan tahto, hurrasi villitty yleisö paavin tulisille sanoille.

Sattumalta juuri sillä hetkellä islamilainen maailma oli sekasorron vallassa. Sunnalaiset seldzukit olivat valloittaneet Palestiinan ja Syyrian shiialaiselta Fatimidi-dynastialta, mutta koko seldzukkivaltakunta hajosi sisällissotaan 1091. Kun ristiretkeläisten joukot ilmestyivät mukaan peliin, heitä pidettiin Konstantinopolin keisarin Aleksioksen kutsumina apujoukkoina. Fatimidit eivät estäneet heidän menoaan, sillä kuvittelivat latinalaiskristittyjen tulleen taistelemaan fatimidien ja Bysantin yhteistä vihollista seldzukkeja vastaan. Taudit, taistelu ja veden puute veivät kymmenien tuhansien ristiretkeläisten hengen, mutta ensimmäinen ristiretki päättyi lopulta kristittyjen kannalta onnellisesti Jerusalemin veriseen valtaukseen ja latinalaisten kuningaskuntien perustamisen.

Lännelle Out-re-mer, ”merentakainen valtakunta” oli hunajan ja maidon maa, ihmeellinen paikka missä syntyperä ei merkinnyt vaan mies saattoi omin käsin luoda oman kohtalonsa. Se oli onnenonkijoiden ja toivioretkeläisten ristiriitainen valtakunta. Siellä sekoittui hurskain hengellisyys ja epäitsekkyys häikäilemättömään omanvoitonpyyntiin ja laskelmoivaan politiikkaan. Mikä oli Palestiina? Kapea kaistale kuivaa kalliota Välimeren ja hiekka-aavikon välissä. Jerusalem ei ollut mitään, ja kuitenkin se oli kaikki.

Vilkas kaupankäynti, Lähi-idän rikkaudet ja hellenistinen elämänmeno jättivät ristiretkeläisiin oman jälkensä. Outremeriin saapui Euroopasta tasaiseen tahtiin ja täysin suunnittelematta uusia pyhiinvaeltajajoukkioita, jotka eivät ymmärtäneet latinalaisvaltioissa pidempään eläneiden ja siellä syntyneiden ”orientaalisia” tapoja. He olivat omaksuneet idästä uskonnollisen suvaitsevaisuuden, tavan pukeutua kaftaaniin, peseytyä säännöllisesti, käyttää saippuaa. Monet oppivat arameaa ja kreikkaa. Rauha oli silti jatkuvasti veitsen terällä.

Ristiretkeläiskuningaskuntien ja islamilaisen maailman vaikeasti hahmottuvassa välimaastossa operoi epälukuinen määrä erilaisia poliittisia, uskonnollisia ja sotilaallisia konkkaronkkia, kuten suufilaiset hashashinit, tuo 12. vuosisadan Al-Qaeda, jota johtanut ”vuoren vanha viisaas” muistuttaa hyvinkin Osama bin-Ladenia olemukseltaan. Hashashinien toimintatapa oli poliittinen terrorismi. Heillä oli vihollisia ja liittolaisia uskonrajojen kaikin puolin. Rajalla toimivat myös runsaasti mainetta ja postuumeja salaliittoteorioita herättäneet Temppeliherrat (Virallisesti Kristuksen ja pyhän Salomon temppelin köyhät kanssasotijat) ja Johanniitat (P. Johanneksen hospitaalin ritarit).

Kolho ja kylmä elokuva

Kun sopassa on mukana näin paljon erilaisia jänniä ryhmittymiä ja ristiriitaisia intressejä, voisi kuvitella että aineksista saa nykytekniikalla keitettyä kasaan varsin maistuvan sopan. Valitettavasti Scottin uutuuseepos kompastuu käsikirjoituksen kömpelyyteen jo alkumetreillä. Muutamaa poikkeusta lukuunottamatta hahmot voidaan Sormusten herran tyyliin jakaa pelkistetysti hyviin ja pahoihin, eikä toiminnan motiiveihin juuri päästä. Harmittaa, sillä Jerusalemin kuningaskunnan politiikasta voisi saada irti vaikka mitä. Lopputulos on kuitenkin ennalta-arvattavaa tietokoneella generoitua mäiskintää, jossa väkivalta ei jäsennä kerrontaa vaan lähinnä tympäisee. Hienot efektitkään eivät saa suuta aukeamaan muusta kuin haukotuksesta. Kaiken kaikkiaan elokuva jätti minut varsin kylmäksi.

Päähenkilö, Balian (Orlando Bloom), on elokuvassa ”karski” ranskalaisen pikkukylän seppä, joka paljastuu heti kättelyssä pyhältä maalta palanneen Ibelinin paroni Godfreyn (Liam Neeson) äpäräpojaksi ja ainoaksi perilliseksi. Elokuvan alkupuoli tuntuu perinteiseltä seikkailuelokuvalta, jossa yksinäinen sankari pakenee vaarasta toiseen. Balian paiskautuu hetkessä Palestiinaan sovittamaan syntejään. Muutamassa sekunnissa ja pahemmin selittelemättä hennosta sepänsällistä tuleekin mahtava ritari ja päällikkö, joka tuntee kaikki paikalliset luonnonolot ja jolle muitta mutkitta annetaan kristittyjen joukkojen komento. Todellisuudessa Ibelinin Balian, Barisanin poika, syntyi aivan laillisesti Outremerissä ja sai mainetta neuvottelijana, jonka ansiosta Saladinin kanssa päästin sopimukseen myöhemmilläkin ristiretkillä. Ristiritarina Bloom on täysin epäuskottava valinta ja olisin todella toivonut että hänet olisi korvattu jollakin raavaammalla ja vanhemmalla uroksella.

Elokuvan teema lienee ymmärtämys ja suvaitsevaisuus – Jumalan valtakunta sijaitsee sydämessä. Kristittyjen ja muslimien asiaa on yritetty esittää monipuolisesti, mutta käsikirjoituksen mustavalkoisuus ja typeryys tekee paikoin pyrkimykset tyhjäksi. Kristittyjen provokaattorien motiiveja ei viitsitä selventää oikeastaan lainkaan. Marton Csokaksen Gyu de Lusingnan ja hänen hennapartainen kieroileva liittolaisensa Raynald de Chatillon (Brendan Gleeson) olivat toki oikeastikin moraalittomia piraatteja, mutta erityisesti Csokaksen esittämä pääpahis on juuri vain niin pääpahis kuin saduissa voi olla. Lisäksi molemmat ovat elokuvassa jostain syystä temppeliherroja, mikä ei vain mitenkään istu kuvaan järkevästi. Meidän ajallemme tyypillisesti kristityt papit esitetään hieman tarpeettomankin moukkamaisina mulkkuina.

Parasta Kingdom of Heavenissa on pukujen ja tekstiilien lisäksi Edward Nortonin hopeanaamion takaa esittämä leprakuningas Balduin IV, joka on syyrialaisen Ghassan Massoudin vangitsevasti tulkitseman Saladinin (Salah al-Din Yusuf Ibn Ayyub) lisäksi ainoa todella mielenkiintoinen hahmo. Leprakuninkaan suvaitsevaisesta sovittelupolitiikasta on hyvä kuvaus myös kulttuurirajan toiselta puolelta: Andalusialainen Ibn Jubayr vieraili Lähi-Idässä 1182-85 ja toteaa hämmästyneenä, kuinka frankit kohtelivat muslimeja ristiretkeläisvaltioissa oikeudenmukaisemmin kuin muslimit toisiaan syyrian puolella. Ibn Jubayr ei silti ollut mikään kristinopin puolestapuhuja: Jerusalemin kuningasta Balduin IV:ta hän nimittää reippaasti ”siaksi”. Ibn Jubayrista oli sietämätöntä, että muslimit saattoivat elää ”sian” hallitsemalla alueella paremmissa olosuhteissa kuin omien uskonveljiensä alaisuudessa.

Hyvät sivuroolit kuten Tiberiaksena loistava Jeremy Irons tai päälleliimattuna gore-annoksena tarjoiltava ”maailman vahvimman miehen” Janne Aholan Boromir-kuolema eivät pelasta surkealta käsikirjoitukselta. Tilanteiden rakentelu ontuu. Runsaat efektit ja musiikkivideomainen leikkaus saavat aikaan kylmän ja kolhon vaikutelman. Eva Greenen ei anneta kaikista mahdollisuuksista huolimatta tuoda Balduin IV:n siskona Sibyllana tarinalle mitään lisäarvoa. Päinvastoin; naisen käyttäytymisessä ei näytä olevan päätä eikä häntää. Puolen minuutin romanssin jälkeen Green saa ainoastaan esitellä katsojille kosteita katseitaan ja levinneen näköisiä meikkejään. Toisaalta olen kuullut, että elokuvasta leikattiin yli tunnin verran materiaalia pois. Ehkä se selittää hajanaista ja tempoilevaa rakennetta. Loppujen lopuksi tuntuu kuitenkin siltä, että tekijät eivät ole oikein osanneet päättää mitä ovat olleet tekemässä: Historiallista draamaa vai teineille suunnattua Orlando Bloom -seikkailuelokuvaa.

Susia ja susijuhlia

Sudet ovat Helsingin Sanomissa vilkkaana jatkuneen petokirjoittelun lisäksi tänään muutenkin ajankohtainen aihe, sillä tähän aikaan antiikin Roomassa vietettiin perheelle ja esi-isille omistetun Parentalia-juhlien ohella vuoden petomaisimpia pitoja, Lupercaliaa.

Palatinus-kukkulan juurella on sijainnut pieni luola nimeltä Lupercal, jossa susiemon kerrotaan imettäneen Romulusta ja Remusta. Rooman nuorten aristokraattien joukosta valitut Luperci-pappiskollegion poikaveitikat kokoontuivat tuossa luolassa joka helmikuun 15. päivä. Varhaisaikoina Luperci-poikien tehtävänä lienee ollut karjan suojeleminen susilta ja touhuun on liittynyt myös jonkinlaisia metsänhenki Faunuksen palvontamenoja, mutta miten asia olikaan, alkuperäinen syy oli jo kadonnut ihmisten muistista. Keisariajalla pappipoikien keskeinen tehtävä oli järjestää koko kaupungin rakastamat Lupercalia-juhlat, joilla edistettiin karjan, pellon ja ihmisten hedelmällisyyttä.

Nuorukaiset uhrasivat ensiksi luolassa kaksi pukkia ja koiran. Pääpappien otsat pyyhittiin verisellä uhriveitsellä, minkä jälkeen veri puhdistettiin maitoon kastetulla villalla. Uhritoimituksen jälkeen syötiin ja varsinkin juotiin railakkaasti, ja tähän palvontamenojen vaiheeseen saattoivat kaikki kansalaiset osallistua. Juotuaan tarpeeksi humalaiset nuorukaiset juoksivat pelkkään vuohentaljaan vyöttäytyneenä kilpaa Palatinus-kukkulaa ympäri pallit tuulessa heiluen. Tytöt ja vanhemmatkin roomattaret kerääntyivät puolestaan reitin varrelle seuraamaan villiä kirmaamista ja tarjoamaan pappispojille sieviä takamuksiaan, joita pojat sitten läimivät ohijuostessaan hellästi pukinnahkaisilla piiskoilla. Ja kaikilla oli kivaa, sillä Lupercaliaa vietettiin sankoin kansanjoukoin vielä 5. vuosisadalla.

Moinen pakanallinen meno sapetti Rooman piispaa Gelasiusta, joka pyrki korvaamaan riehakkaat pidot kristillisellä juhlalla. Tätä varten Gelasius määräsi vuonna 496 paavillisella dekretaalilla Lupercaliaa edeltävän päivän omistettavaksi P. Valentinukselle. Kuka tämä Valentinus oli ja miksi hänen nimensä oli pyhä, ei ollut tuolloin edes katolisen kirkon tiedossa. Gelasiuksen mukaan ”hänen nimensä on syystä kunnioitettu ihmisten parissa, mutta hänen tekonsa tuntee vain Jumala.” Kenties hän oli joku kolmesta Valentinus-nimisestä miehestä, jotka kuolivat keisari Claudius II Gothicuksen aikana (268-270). Eräs heistä oli afrikkalainen munkki ja toinen Interamnan (Ternin) piispa. Kolmas Valentinus oli perimätiedon mukaan roomalainen kristitty pappi joka haudattiin Via Flaminian varrelle lähelle Porta del Popoloa, joten on aivan mahdollista että kyseessä on sama mies.

Valentinus pysyi vuosituhannen ajan täysin tuntemattomana hahmona. Valentinukseen nykyään liitettävät lemmekkäät tarinat ovat syntyneet myöhäiskeskiajan etelä-Ranskassa, trubaduuriromantiikan kehdossa. Nämä legendat olivat tuntemattomia vielä 1260-luvulla, jolloin Jacobus de Voraginen kokosi koko keskiajan luetuimman liturgisen kalenterin. Sen P. Valentinusta käsittelevässä vita-osassa tiedetään vain kertoa, että Valentinus menetti päänsä kristuksen puolesta ”keisari Claudiuksen” aikana ja että vielä ennen tuomiotaan hän ihmeparansi vanginvartijansa sokeudesta (miksi sokea mies olisi pantu vartioimaan vankia, ei selviä minulle).

Myöhäiskeskiaikaisessa Valentinuksen legendassa pyhimys on Claudius II:n armeijan mukana kulkeva kristitty munkki, joka vastoin lakia vihkii salaa sotilaita avioliittoon rakastettujensa kanssa. Koska sotilaat saivat avioliitto-oikeuden palvelusaikanaan jo Septimius Severuksen aikana (193-211), tarina lienee kehitetty yhtä hatusta kuin ne hämmästyttävät ihmeteot ja veriset marttyyrikuolematkin, jotka ajoivat keskiajalla samaa asiaa kuin tosi-TV ja väkivaltaviihde tänään.

Mitähän se kaksi vuosituhatta sitten epämääräisissä olosuhteissa kuollut tuntematon pappi miettisi, jos saisi tietää satojen miljoonien ihmisten lähettävän tänään Happy St. Valentines -toivotuksia?

Juoksuaika

Minun piti julkaista keväällä juttu muinaissuomalaisista seksuaaliriiteistä. Hedelmällisyyskultista ei ole juuri paljoa kirjoitettu, liekö vika sitten luterilaisessa moraalissa vai lähteiden vähyydessä? Aihe palasi uudelleen mieleeni luettuani germaanijumala Yngwi-Freyristä.

Freyr, tuon aina yhtä hehkeänmuodokkaan ja kassapäisen Freyja-jumalattaren veli oli skandinaavisessa myytistössä miehisen viriiliyden, rauhan, menestyksen ja kuninkuuden suojelija. Hän hallitsi hyvää kasvua ja sekä ihmisten että eläinten hedelmällisyyttä. Freyr ei tietenkään ole jumalan tosinimi vaan eufemismi, vähän kuin Ukko suomalaisille. Freyr, muinaisyläsaksin Fro, gootin Frauja tarkoittavat herraa, valtiasta. Jumalan alkuperäinen nimi onkin saattanut olla Fraujaz Ingwaz (saagalähteissä Ingunar-Freyr), joten on syytä olettaa että kyseessä on sama jumala kuin anglosaksien Ing.

Freyr kuuluu jo pronssikaudella germaanien keskuudessa palvottuihin vaaneihin, hedelmällisyydenjumaliin. Oikeanpuolimmainen kuva esittää Södermanlandista löytynyttä viikinkiaikaista Freyrin kulttiesinettä erektioineen. Jumalten pienoispatsaita lienee kannettu mukana nahkapussukoissa, kuten Ingimundr Vanha tekee Vatnsdæla-saagassa. Kerrotaan, että Uppsalan muinaisessa pakanatemppelissä oli Þórrin ja Óðinnin lisäksi Freyrin patsas suunnattomine falloksineen.

Auringon- ja hedelmällisyydenjumala Freyrin yhtymistä maata edustavaan jättinaiseen Gerðriin on kuvattu pyhiksi häiksi (hieros gamos), perinteiseksi kevätriitiksi joka vuosittain toistettuna takasi luonnon elpymisen. Skírnismálissa kerrottu legenda tai riittinäytelmä kuvaa hohtavan, taivaasta tulevan sankarin (auringonjumalan) tunkeutumista maan alle (jättien maahan) herättämään neitoa, joka nukkuu tulisen piirin ympäröimänä.

Keväisen hedelmällisyysriitin muistuma toistuu saduksi muuttuneena Sigdrífumálissa, Svipdagsmálissa ja Niebelungenliedissä, joissa nainen on entinen valkyria. Freyrin mysteerissä sankari herättää ikiunta nukkuvan naisen tavalla, jonka Disney varmaan muuttaisi siveästi suudelmaksi suulle, mutta jonka alkuperäisenä tarkoituksena on tietenkin ollut siementää itse luontoäiti kantavaksi.

Adam Bremeniläisen piispankronikka kuvaa Freyrin riittien viettoa. Hänen mukaansa Freyrille uhrattiin Uppsalassa häitä vietettäessä härkä; toisaalta Freyrin eläin oli villikarju, hedelmällisyyden symboli sekin. Saxo Grammaticus mainitsee Freyrin kunniaksi järjestettävistä juhlatilaisuuksista (Fröblot), joihin liittyi myös ihmisuhreja. Freyrin uhrijuhlassa esitettiin riittidraamaa, johon Saxon mukaan kuului myös ”epämiehekästä kellojen kilinää”. On mielenkiintoista kuulla Freyrin pappien pukeutuneen naisten vaatteisiin, tapa jota siperialaiset shamaanit käyttävät yhä tänäkin päivänä. Mitähän tämänkin maagisen transvetismin taustalla piilee?

Freyrin ja Svipdagin matkat manalaan neitoa noutamaan muistuttavat rakenteeltaan kalevalaisen runouden tallentamaa Lemminkäisen matkaa tuonpuoleiseen. Naissankari ja hulivilipoika Lemminkäinen täyttäisi muutenkin hyvin Freyrin tehtävät itämerensuomalaisella kulttuurialueella. Konkreettisia todisteitakin rautakauden suomalaisten hedelmällisyyskulteista löytyy. Länsisuomalaiset ”tonttukivet” tai ”napakivet” ovat niistä hyvä esimerkki.

Suuri fallosmainen, pyöreäpäinen kivi seisoi keskellä peltoa, ”tonttia”, omistusoikeuden merkkinä ja hedelmällisyyden takaajana, miksei uhripaikkanakin. Tonttu tulee ruotsin kielestä ja tarkoittaa tonttia (alun perin niittyä/peltoa). Tonttu on siis alun perin ollut tontinhaltija. Kenties nykytonttujen kirkkaanpunaisena pystyssä sojottavat tonttulakit ovat arkaaista muistumaa primitiivisten alku-tonttujen punaisiksi maalatuista heppi-kivistä?

Professori Unto Salon tutkimilla napakivillä on vanhempikin nimi, kansanrunoissa ja sananparsissa esiintyvä Jumin keko tai Jumin kurikka (”Seisoo ku Jumin keko”). Jumissa oleminen tarkoitti vanhan kansan kielessä sukupuoliyhteyttä. Maaseudulla kansanusko säilytti pitkään myös Jumin häät -nimisen rituaalin, jossa nuoret ”söivät, joivat ja tekivät syntiä” leikkihäiden varjolla. Lönnrotin sanakirja mainitsee juminampuman, joka tarkoittaa hänen mukaansa paisetta.

Minkälainen hedelmällisyydenjumala tämä Jumi oikein onkaan? Sanan etymologia viittaa vahvasti jumalaa tarkoittavaan Jum-, Jam-, Jomal -sanueeseen. Salon mukaan Jumin kiviä tavataan vain länsi- ja varsinais-Suomessa, siis alueella jolla oli tiiviit yhteydet Freyrin tärkeimmille kulttimaille…

Ilmestyskirja

Coppolan Apocalypse Now -elokuvan suuri jumalhahmo, eversti Walter E. Kurtz, ei ole vailla historiallista esikuvaansa. Hän on Roman von Ungern-Sternberg (1885-1920). Aito Baltian saksalainen paroni, 12. vuosisadan saksalaisritareiden perillinen, syntyi Virossa ja tuli kolmenkymmenen kolmen iässä Mongolian ruhtinaaksi.

Hän muistutti välittömästi mieleeni suomalaisen Gustav Ramstedtin, jonka ”Seitsemän retkeä itään” on korkeimman luokan nojatuolimatkailua. Ramstedt teki matkansa vuosikymmen ennen von Ungern-Sternbergiä, vuosina 1898-1912. Ramstedt tutustui silloin mongoliylimystöön, jonka huolenaiheena oli maahan tulvivat kiinalaiset uudisasukkaat – maa oli Kiinan hallinnassa kuvernementtina.

Ramstetd kertoi heille Suomen autonomiasta Venäjän alaisuudessa; yhä uusia ruhtinaita pyysi hänen puheilleen, mahdollisimman salaisesti ettei kiinalainen kuvernööri päässyt vehkeilystä jyvälle. Ramstetd lahjoitti Handu Wang -nimiselle ruhtinaalle taskukokoisen saksalaisen maailmankartaston. Vuonna 1910 Ramstedt sai Lahteen viestin saapua auttamaan mongoleja neuvotteluissa Venäjän autonomian alaiseksi pääsemiseksi. Neuvottelut epäonnistuivat, mutta Sun Yat Senin johtaman vallankumouksen tuoma sekasorto Kiinassa salli tilaisuuden mongoliruhtinaille julistaa maan pohjoisosat itsenäiseksi. Kun Ramstedtin kävi maassa vuonna 1912 häntä tervehdittiin kuin ylimystä. Handu Wang oli ulkoministeri, olihan hän ainoa jolla oli maailman kartta.

Mutta se Mongolian historiasta, takaisin von Ungern-Sternbergiin. Japanin sodan syttyessä hän liittyi tsaarin armeijaan ja joutui 91. jalkaväkirykmenttiin Mantšuriaan. Demobilisoinnin jälkeen hän meni Paavali I:n sotakouluun ja sieltä kasakkarykmenttiin Transbaikaliaan. Muutamassa kahakassa hän sai sapeliniskun päähänsä…

Vuonna 1917 von Ungern-Sternberg liittyy ystäväänsä kasakka-atamaani Grigori Mihailovits Semjonoviin Daguriassa, missä muodostetaan ensimmäinen vastavallankumouksellinen rykmentti. Ungernista tulee esikuntapäällikkö. Vähän myöhemmin miesten tiet erkanevat. Atamaani Semjonov valitsee Mantšurian. Ungern aikoo luoda ”Suur-Mongolian” ja ottaa aluksi haltuunsa Urgan, Mongolian pääkaupungin, aasialaisen ratsuväkidivisioonansa etunenässä. Hän toteuttaa unelmansa: hän kulkee Tšingis-kaanin jalanjälkiä, hän aikoo valloittaa Kiinan, sitten Siperian, ja mennä Moskovaan saakka.

Hän komentaa muutamaa tuhatta miestä, joilla on aseistuksena sapeleita, konekivääreitä ja kevyttä tykistöä. Mukana on mongolinationalisteja, tiibetiläisiä, venäläisiä joilla ei ole enää muuta kuin oma nahkansa pelastettavanaan, burjaatti-itsenäisyysmiehiä, kasakoita, kurjuutta pakenevia kiinalaisia, muutamia japanilaisia, jopa korealaisiakin. Ungern on ennen muuta raaka, ehdoton soturi, mutta häneltä ei puutu myöskään tiettyä selvännäköisyyttä. Hän rakastaa ympärillään vallitsevaa kaaosta. ”Tästä sekasorrosta”, hän sanoo, ”minä löydän paikkani. Tiedän, että mieheni seuraavat minua niinkuin jumalaista johtajaa, niinkuin sodan lihaksi tullutta jumalaa.”

Ungern on soturi ja runoilija, viimeisiä suuria romantikkoja. Hän elää samaa elämää kuin sotilaansa, toisin kuin niin monet valkoisen armeijan upseerit. Hän käyttää samaa pesuallasta ja samanlaista pakkia kuin sotilaansa. Mutta hän kykenee myös puhumaan ystävällisesti, lausumaan runoja, siteeraamaan oppineita ja ampumaan puhekumppaninsa siihen paikkaan.

Vuonna 1920 hän valtaa Urgan, ja hänestä tulee Mongolian ruhtinas. Hän ajaa kiinalaiset pois ja palaa sitten Siperiaan hyökätäkseen Trotskin puna-armeijan kimppuun. Mutta karkuruus kasvaa ja lopulta Ungernin luovuttaa venäläisten käsiin muuan hänen omista luutnanteistaan. Hänet tuomitaan nopeasti, ja hän kaatuu silmää räpäyttämättä teloituskomppanian luoteihin Novonikolajevskissa (Novosibirskissä) 13. syyskuuta 1922, hullun unelmansa kolmantena vuonna. Hän oli viimeinen, joka taisteli puna-armeijaa vastaan. Miestä, jolle on julmuutensa takia annettu sellainenkin liikanimi kuin Verinen paroni, ei käy tuomitseminen täysin mustavalkoisesta näkökulmasta.

Ungern on kiehtova, koska hän toteutti omat hulluutensa. Hän ylitti unelmansa tehdäkseen siitä todellisuutta. Hänelle – yksinäiselle seikkailijalle – intohimoinen elämä on ainoa elämisen tapa. Ja jos unelmien suuruus määrittää ihmisen arvon, Ungernin arvo on mittaamaton.

”On osattava käyttää vihaa hyväkseen. Attilan ja Tšingis-kaanin sytyttämä tuli ei herkeä palamasta näitten mongolien hiomattomissa sydämissä. He odottavat vain päällikköä, joka johtaa heidät pyhään sotaan. Liikaa sanoja. Jokainen sota on pyhä. Voiman laki on maailman ainoa laki. Jos on olemassa Jumala, vain taistelu voi olla Jumala. Hyvää ja Pahaa ei ole olemassa, eikä elämää ja kuolemaa. Ei ole muuta kuin toiminta. Taistelu.”
Paroni von Ungern-Sternberg, Didier Platteaun mukaan