Orbis Terrarum

En ota kantaa Edward Luttwakin ja muiden vanhempien tutkijoiden käymään väittelyyn siitä, harrastiko Rooman valtakunnan poliittinen johto strategista suunnittelua vai ei. Ainakin kaikki keinot siihen oli olemassa. Olen laatinut ylläolevan kartan kuvaamaan maailmaa vuonna 281 (keisari Probuksen viidentenä hallitusvuonna) sellaisena kuin se tuon ajan parhaan tietämyksen mukaan ymmärrettiin.

Käsitys maapallon pyöreydestä ja suhteellisesta koosta oli tiedetty jo pitkään. Kolmannella esikristillisellä vuosisadalla elänyt matemaatikko Erastothenes, Aleksandrian kirjaston esimies, oli määrittänyt Maapallon koon varsin tarkasti tunnetulla menetelmällään. Ensimmäinen karttapallo valmistettiin Vähän-Aasian Pergamonissa noin vuonna 180 eKr. Tärkeimmäksi maantieteelliseksi auktoriteetiksi muodostui kuitenkin noin vuonna 100 jKr. syntynyt aleksandrialainen Klaudios Ptolemaios, jonka kuuluisaan projektioon yllä oleva kartta on piirretty.

Klaudios Ptolemaios järjesti siihen asti kertyneen maantieteellisen aineiston tulevien karttureiden ja geografien käytettäväksi. Hän myös ilmoitti yli 8000 paikkakunnan leveyspiirit ja 180 paikkakunnan pituuspiirit. Ptolemaios tunsi Khrysen (Malakan niemimaan) tuolla puolen olevan meren ja merenkulkijoiden käyttämän reitin Zabaeen (Bangkokiin) ja Kattigaraan (Mekong-virralle). Hän näyttää jopa tunteneen Afrikan suuret järvet, samoin kuin Kilimandzaron ja Kenian vuoret, sillä hän kirjoittaa Etiopian ihmissyöjien mailta länteen kohoavista Kuuvuorista joiden lumimassat ovat Niilin järvien lähteenä… Yhden virheen Ptolemaios kuitenkin teki: Hän ei uskonut Herodotoksen välittämää tietoa foinikialaisten afrikanympäri- purjehduksesta.

Rooman valtakunnalle ja erityisesti sen pääkaupungin suuruudelle elintärkeät kauppareitit yhdistivät antiikin maailmaa oman aikansa globaaliksi järjestelmäksi. Juutalaiset, egyptiläiset ja kreikkalaiset kauppiaat liikuttivat Intian valtameren ja Aasian karavaaniteiden poikki pippuria, jalokiviä, pellavaa, kilpikonnanluta, nardusta ja kiinalaista silkkiä. Rooman pyrkiessä itään Kiina laajentui samaan aikaan kohti länttä. Kahden valtakunnan välissä asuvat parthialaiset ja myöhemmin persialaiset pyrkivät kaikin keinoin estämään suoran yhteyden syntymisen. He ostivat kaiken kiinalaisen silkin myydäkseen sen suurella hinnalla Rooman markkinoille, ja levittivät kauppiaille tarkoituksella harhaanjohtavaa tietoa. Kiinan keisari lähetti vuonna 98 jKr. kenraali Kan Jingin solmimaan diplomaattiset suhteet Rooman kanssa, mutta lähetystö pysäytettiin Parthiassa.

Yksittäiset kauppiaat onnistuivat kuitenkin silloin tällöin pääsemään persialaisten asettamien sulkujen ja kauppasaarron läpi. Makedonialaisen Titianuksen lähettämä retkikunta vältti Kan Jingin kohtalon ja pääsi perille Kiinan pääkaupunkiin kahta vuotta myöhemmin. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin joukko kiinalaisia ilveilijöitä esiintyi puolestaan keisari Hadrianuksen hovissa. Nuoremman Han-dynastian aikakirja Hòuhànšu tietää kertoa Roomasta seuraavaa:

[…] siellä asukkaat ovat erittäin rikkaita, erityisesti intialaisten ja parthialaisten kanssa käymänsä kaupan ansiosta. Tästä valtakunnasta tulee kaikki se kallisarvoinen ja merkittävä, mitä tavataan muissa maissa. Asukkaiden luonne on avoin ja oikeudenmukainen. Viljan hinta pidetään huokeana.

Mutta sen sijaan että kauppa olisi koko ajan kasvanut ja tietämys maailmasta lisääntynyt, 200-luvulla sekä Kiina että Rooma ajautuivat sisäisiin levottomuuksiin. Sekä Han-dynastia että Antoninusten aika päättyivät molemmat noin vuonna 220 jKr. ja valta päätyi sotaherroille. Rooman kauppa-asemat etelä-Arabiassa ja Punaisella merellä joutuivat arabien käsiin. Voimistuva Persia otti haltuunsa Silkkitien ja asetti niin korkeat tariffit, että Rooman ulkomaankauppa tyrehtyi tyystin.

Kukistettuaan vaivoin ulkoiset ja sisäiset viholliset Rooman keisarit joutuivat tekemään rajoillaan vähäiseltä näyttäviä myönnytyksiä, joilla oli kuitenkin kauaskantoisia seurauksia. Gallienus evakuoi Tonavan ja Reinin välillä sijainneen Kymmenysmaan (Agri Decumates) ja luovutti sen alemanneille sillä ehdolla, että he puolustaisivat maata vastaavasti muita germaaniheimoja vastaan. Vuonna 280 keisari Probus luovutti samoilla ehdoilla ylä-Egyptin aina Niilin ensimmäiseen kataraktiin asti Aksumin valtakunnalle. Samalla katkesi Rooman viimeinen suora kauppayhteys Intiaan.

Probus oli alunperin onnistunut neuvottelemaan Persian kanssa menestyksellisen rauhan, joka takasi kaupan jatkuvuuden. Mutta Persia petti sopimuksen varsin pian shaahi Bahram II:n jouduttua kamppailemaan vallasta veljensä Hormisdasin kanssa. Persian ja Rooman vuosina 282-293 käymille ennennäkemättömän tuhoisille sodille ei välttämättä tarvitse nähdä rationaalista syytä, mutta minusta on houkuttelevaa ajatella, että elintärkeiden kauppayhteyksien katkeaminen ja taloudellinen taantuma ajoivat Rooman yrittämään ottaa haltuunsa nykyisen Irakin strategisesti tärkeä alue tai ainakin asettamaan sille itselleen uskollisia nukkehallitsijoita.

Se tosin kuulostaa hieman liian tutulta. Jokainen historiantutkija tulkitsee mennyttä oman aikansa lähtökohdista käsin. Emme vain yritä selittäää nykyaikaa menneisyydellä, vaan selitämme nykyajalla menneisyyttä. Mutta se on selvää, että vaikka Irak vallattiin ei sitä kyetty pitämään. Persia nousi nopeasti jaloilleen. Samaan aikaan läntinen maailma joutui kristinopiksi kutsutun kiihkomielisen monoteismin valtaan. Punaisen meren takana olevat maat katosivat eurooppalaisten horisontista ja muuttuivat tarunomaisiksi niin nopeasti että se tuntuu melkeinpä tietoiselta reaktiolta helleenis-pakanallista täsmällisyyttä vastaan.

Aleksandrian patriarkka Theofilos tuhosi Aleksandrian akatemian sivukirjaston vuonna 391 saatuaan luvan siihen keisari Theodosiukselta. Pääkirjaston hävitti Theofiloksen veljenpoika patriarkka Kyrillos vuonna 415. Samaa vääjäämätöntä logiikkaa noudattivat muslimit, jotka alistivat 600-luvulla Roomalle kuuluneet alueet Egyptissä, Pohjois-Afrikassa ja Aasiassa. Anekdootin mukaan kalifi Omar vastasi vuonna 642 tiedusteluun Aleksandrian jäljelle jääneiden kirjastojen kohtalosta seuraavasti:

Jos kirjat kertovat samoja asioita kuin Koraani, ne voidaan tuhota tarpeettomina. Jos kirjat sisältävät Koraanin vastaista tietoa, ne pitää hävittää vääräoppisina.

Maailma pieneni ja hämärtyi vuosisatojen ajaksi. Jerusalem-keskeinen Isidorus Sevillalaisen maailmankartta vuodelta 633 kertoo siitä, miten paljon maallista maailmaa tärkeämpi oli hengellisen valtakunnan tuntemus. Kristityt ja arabit aloittivat löytöretket aikanaan uudelleen, mutta Klaudios Ptolemaiosta tarkempia karttoja alkoi ilmestyä vasta tuhat vuotta Aleksandrian akatemian hävityksen jälkeen.

Taidehistoriaa pikakelauksella

Pohtiessani myöhäisantiikin taiteen erilaisia luokitteluja harmittelin, ettei ole helppoa kuvallista aikajanaa, josta muutoksia voisi vain helposti silmäillä. No, nyt on. Päästin irti aikajanoja rakastavan pienen ensyklopedistin itsessäni ja laadin Rooman keisariajan taidehistorian kuvin, pitäen sisällään vuodet 100-500. Jokaiselta vuosikymmeneltä on valittu kolme työtä, jotka edustavat virallista taidetta, yksityistaidetta ja uskonnollista taidetta, joskin erottelu näiden kolmen välillä ei ole mitenkään selvä.

Vakiintuneita kausiluokitteluja myöhäisantiikille ei käsittääkseni ole. Niinpä olen ollut omatoiminen ja jaotellut käsiteltävän ajanjakson seitsemään periodiin: roomalaiseen keskiklassimiin, Hadrianuksesta Severukseen kestävään roomalaiseen barokkiin, sitä seuraavaan ekspressionistiseen klassismiin, Gallienuksen renessanssiin, tetrarkkikauteen, kristilliseen myöhäisklassismiin ja pyöreästi 500-luvulle loppuvaan theodosiusten aikaan.

Olen pyrkinyt valikoimaan työt mahdollisimman edustavasti ja välttämään toistoa. Mukana on kolme enkaustista naismuotokuvaa Faijumista eri vuosisadoilta, ja kolme Mithrasta: Veistos, reliefi ja maalaus. Aikajanan loppupää eli 400-luku on vielä hieman vaiheessa. Minulla ei ollut riittävästi 400-luvun taidetta käsitteleviä kirjoja.

Virheitä saa ja pitääkin korjata. Nyt toivon vain, että joku tekisi samanlaisen aikajanan kreikkalaisesta hellenismistä!

Reliikki

Vuonna 1520 Wittenbergissä Martin Luther julkaisi nimettömän pamfletin, jossa tehtiin räävitöntä pilaa Mainzin arkkipiispan pyhäinjäännöskokoelmasta. Pilakirjoituksen mukaan kokoelmiin kuului ”palanen Mooseksen vasemmasta sarvesta, kolme liekkiä Siinain vuoren palavasta pensaasta sekä kaksi höyhentä ja muna Pyhältä Hengeltä”. Arkkipiispan oma reliikkiluettelo tosin oli ainakin yhtä hauska. Kokoelmiin kuului lusikallinen maata, jonka päällä Jeesus seisoi opettaessaan Isä medän -rukouksen, yksi Juudaksen kolmestakymmenestä hopearahasta, kaksi viinitynnyriä Kaanaan häistä sekä mannaa, jota israelilaiset söivät autiomaassa.

Keskiajan kulttuurille ominainen taipumus keräilyyn, inventaarioihin ja menneisyyden kulttuurin jäännöksillä käytyyn kollaasityöhön tulee parhaiten ilmi juuri kirkkoruhtinaiden aarrekammioissa, joihin erottelematta päätyneistä kokoelmista saattoi löytää mitä tahansa, kuten Jeesuksen orjantappurakruunun okaan, toisen munan sisältä löytyneen munan, basiliskin, yksisarvisen sarven, pullollisen Marian maitoa, Pyhän Joosefin kihlasormuksen, kookospähkinän ja Johannes Kastajan pääkallon 12-vuotiaana (koska Jumala oli ihmeellinen ja järjellä mittaamaton). Umberto Eco rinnasti esseessään Kohti uutta keskiaikaa (1972) luostarien inventaariot pop-taiteen näyttelykuvauksiin, kuin riemukkaana ivana nykytaiteen alati jatkuvalle uusprimitivismille.

Aarrekammioiden kokoelmilla oli muutakin kuin kuriositeettiarvoa: Se, joka omisti pyhäinjäännöksiä, pystyi käyttämään niiden antamaa hengellistä valtaa ja suojelusta oman poliittisen valtansa pönkittämiseksi. Kruunupäät olivat valmiita maksamaan reliikkien tuomasta prestiisistä huimia summia. Ranskan Ludvig IX Pyhä (1215-70) uskoi onnistuneensa ostamaan vuonna 1238 Konstantinopolin latinalaiselta kuninkaalta Baudoinilta Jeesuksen koko orjantappurakruunun 135 000 kultapunnan maksua vastaan. Ludvigin muihin harvinaisiin hankintoihin kuului mm. tippa Jeesuksen verta (sic!).

1300-luvun innokkain reliikkien kerääjä oli Böömin kuningas ja Saksalais-roomalaisen valtakunnan keisari Kaarle IV (1348-78), joka määräsi kokoelmansa kunniaksi Prahassa järjestettäväksi vuosittaiset pyhäinjäännösjuhlat ja -markkinat. Kaarlen aarrekammio sisälsi mm. seuraavat esineet: Pyhän Adalbertin pääkallo, Pyhän Stefanuksen miekka, Jeesuksen ristin palasia, Viimeisen ehtoollisen pöytäliina, Pyhän Margareetan hammas, Pyhän Vitaliksen luunpalanen, Pyhän Sofian kylkiluu, Pyhän Eobanuksen leukaluu, valaan kylkiluu, elefantin torahammas, Mooseksen sauva, Pyhän Neitsyen vaatteet.

Pyhäinjäännöksillä uskottiin olevan voimaa suojella sitä aluetta tai kaupunkia, jossa ne sijaitsivat. Paradoksaalisesti reliikki ei kuitenkaan kyennyt suojaamaan itseään ryöstetyksi tulemiselta. Reliikin pyhän voiman siirto, translaatio, uuteen paikkaan tapahtui pyhimyksen itsensä suostumuksella; jos reliikin ryöstö onnistui, oli Jumalan tahto että pyhäinjäännös vaihtoi majaa. Venetsialaiset toteuttivat historian suurimman organisoidun reliikkien ryöstön vuonna 1204, kun Jerusalemin sijasta Konstantinopoliin ohjattu ristiretkeläisarmeija puhdisti Itä-Rooman pääkaupungin järjestelmällisesti sinne kerätyistä, kristikunnan suurimmista reliikkikokoelmista, joita oli kartutettu jo 300-luvulta lähtien jolloin keisari Konstantinuksen äiti Helena oli ”löytänyt” Golgatan ja Pyhän Ristin. Ristiretkeläisten mukana liikkuneet papit ja munkit tiesivät mitä etsivät: heillä oli mukanaan jopa täydellisiä ”ostoslistoja”.

Samanlaisella järjestelmällisyydellä oli tosin toiminut jo tuhat vuotta aikaisemmin keisari Konstantinus poikineen. Byzantiumiin rakennettuun hautakappeliinsa Apostoleioniin Konstantinus pyrki keräämään kaikkien apostolien luut ja heidän elämäänsä liittyvät jäännökset. Apostoleionin keskelle pystytetyssä sarkofagissa ensimmäisen kristityn keisarin oli määrä uinua ikiuntaan Rooman valtakunnan mahtavimpien pyhäinjäännösten keskellä, niitten suojeluksessa. Kuten myöhempi Kaarle IV, myös Konstantinus ei ollut pelkästään kiinnostunut kristillisistä pyhäinjäännöksistä. Hän antoi myös ryöstää kulttikuvat Kreikan tärkeimmistä helleenisistä kulttipaikoista, mm. Feidiaan veistämän kultaisen Zeun patsaan Olympiasta. Kristuksen ristin ja apostolien luiden joukkoon päätyi ilmeisesti myös Rooman pyhistä pyhin eli Palladion, pieni puinen patsas jonka Aeneas oli tuonut mukanaan Troijasta ja jota oli vuosisatojen ajan säilytetty Vestan temppelissä.

totam hodie Romam circus capit

Satiirikko Juvenaliksen mielestä Rooma oli yhtä kuin sirkuksessa vellova massa. Valta, joka alun perin kuului kansalle, katosi uusrikkaiden taskuihin; kansa prostituoi valtansa ja antoi vaihtaa sen leipään ja sirkushuveihin (panem et circenses). Tai näin ainakin kerrotaan. Hupeja oli Roomassa monenlaisia, mutta mitkään eivät olleet niin suosittuja kuin kilpa-ajot (ludi circenses), joihin Juvenaliksenkin syyttävä sormi osoitti.

Silti roomalainen proletariaatti ei yksinvaltiuden aikana antanut täysin kastroida itseään. Valtakunnan suurimmalla areenalla Circus Maximuksella oli poliittinen kaksoisrooli: siellä kansa kohtasi keisarin ja keisari oli kosketuksissa kansaan, eikä kilpa-ajojen ylenkatsominen tuonut suosiota. Areenalla kansalaiset saattoivat esittää vetoomuksensa ja protestinsakin suoraan hallitsijalle. Circus korvasi comitiumin, kansankokouksen. Sekään ei ollut sattumaa, että keisarillinen palatsi oli sekä Roomassa että myöhemmin Konstantinopolissa suoraan yhteydessä areenaan.

Vihreiden puolueeseen kuuluva kilpa-ajaja (Quattro Aurighe, Museo Nazionale Romano). Huomaa myös ajajan näyttävät tatuoinnit.

Sirkuspuolueet

Areenalla kilpailtiin kaksi- ja nelivaljakoilla, erikoistapauksissa hevosvoimia saattoi olla jopa kymmenen. Augustuksen aikaan kilpa-ajoja järjestettiin seitsemänätoista päivänä vuodessa. Myöhemmin kisoja alettiin järjestämään edesmenneiden keisareiden syntymäpäivinä, ja lähtöjen määräkin kasvoi kahdestatoista kahteenkymmeneen neljään.

Kilpa-ajojen järjestäminen oli vaaleilla valittujen virkamiesten (ensin preetorien, myöhemmin konsulien) velvollisuutena. Juhlallisuudet kävivät niin kalliiksi, että keisareiden täytyi jo varhaisessa vaiheessa myöntää niihin valtiollista avustusta. Kilpa-ajoihin oli vapaa pääsy, eikä valtion puolesta järjestetty edes virallista veikkausta, jolla menoja olisi voitu peittää. Preetorin virka tuli ajan kuluessa taloudellisesti niin raskaaksi, että tehtävään piti määrätä ihmisiä.

Hevosista, varusteista ja käytännön järjestelyistä huolehtivat tallit, joita oli neljä: Punaiset, valkoiset, siniset ja vihreät. Joukkueista tuli poliittisia ja taloudellisia mahtitekijöitä, jotka keräsivät itselleen fanaattiset kannattajakunnat. Talleja alettiin kutsua samalla nimellä kuin tasavallan ajan poliittisia puolueita, factiones. Nämä nk. sirkuspuolueet kehittyivät ja vaikuttivat kaikkialla valtakunnassa jossa kilpa-ajoja vietettiin, ja myöhäisantiikissa niiden vaikutusvalta vain lisääntyi.

Monet keisaritkin tunnustivat väriä: Vitellius ja Caracalla olivat sinisiä, vihreitä kannattivat keisarillisen Rooman kauhukakarat Caligula, Nero, Domitianus, Commodus ja Heliogabalus. Factiot kilpailivat keskenään ajajista (aurigae), joista maksettiin huimaavia summia. Menestyneimmät kilpa-ajajat olivat nykyisten formulakuskien tavoin miljonäärejä ja kansallissankareita.

Vaikka sinisten ja vihreiden sanotaankin muodostuneen johtaviksi talleiksi, melkein kaikki meidän nimeltä tuntemamme huippuajajat saavuttivat voittonsa punaisissa. Yksi heistä on Hispaniassa syntynyt Gaius Apuleius Diocles, joka aloitti uransa 18-vuotiaana valkoisissa, siirtyi kuuden vuoden jälkeen vihreisiin ja kolmen vuoden päästä lopulta punaisiin, joissa hän kilpaili seuraavat 15 vuotta.

Diocles ajoi 4257 nelivaljakkolähtöä, joista hän voitti 1462 ja ansaitsi lähes 36 miljoonaa sestertiusta jäädessään eläkkeelle 42-vuotiaana. Diocleen ura aurigana oli harvinaisen pitkä: Monet ajureista kuolivat nuorena, sillä kilpa-ajot olivat formuloitakin vaarallisempia. Martialis kirjoitti epigrammin 25-vuotiaana kuolleelle tähtiajajalle Scorpiukselle, joka saavutti eläissään 2048 voittoa. Piirtokirjoituksista tunnetaan monia muitakin nuorena kuolleita ajajia, kuten Fuscus (24), Crescens (22) ja Aurelius Mollicus (20).

Voittajahevosia juhlittiin lähes yhtä paljon kuin ajajiakin. Punaisissa ajaneen Polyduksen johtajahevonen Compressor on ikuistettu Trierin (Augusta Treverorum) keisarillisen kylpylän voitokkaita kilpa-ajajia kuvaaviin mosaiikkeihin. Hevosilta vaadittiin kestävyyttä ja herkkyyttä; paras hevonen valjastettiin valjakon vasemmalle reunalle, jossa se saattoi ohjata tiukoissa kaarteissa muitakin. Kilpahevosille kustannettiin jopa hienoja hautakiviä. Useimmat kilpahevoset olivat oreja, mutta ainakin yksi piirtokirjoituksista tunnettu hevonen, pohjoisafrikkalainen Spedusa, oli tamma.

Mytologisesti nimettyjä ravihevosia: Diomedes ja Alcides. Mosaiikki on peräisin Tunisiasta, josta monet parhaimmat hevosetkin tulivat.

Menestys areenalla oli urheiluun fanaattisesti suhtautuville roomalaisille elämän ja kuoleman kysymys. Kisojen lopputulokseen yritettiin vaikuttaa kaikin keinoin, eikä tuomarien lahjonta tai tulosten peukalointi ollut tavatonta. Tunteet purkautuivat areenan ulkopuolella verisenä huliganismina. Epätoivoisimmat kannattajat turvautuivat jopa mustaan magiaan. Arkeologit ovat löytäneet useita kiroustauluja (defixio), joilla vastustajan suosikkeja on yritetty noitua.

 

”Alamaailman jumalat, auttakaa minua Circuksella 8. marraskuuta. Kirotkaa punaisten puolueen vaununajajat, Olympuksen, Olympianuksen, Scortiuksen ja Juventuksen. Sitokaa heidän jänteensä ja jäsenensä. Lukitkaa heidän olkapäänsä ja nilkkansa. Piinatkaa heidän mieltänsä, tuhotkaa heidän älynsä niin etteivät he tiedä mitä tekevät, ja sokaiskaa heidän silmänsä jotteivät he näe minne ajavat.”


Circus Maximuksen vaarallinen kääntöpaikka eli meta, jossa pienikin harhaliike saattoi merkitä johtopaikan menettämistä, murskautumista tai jopa kuolemaa. Circuksen keskeltä jakavalla spinalla oli lukuisia koristeita, alttareita ja jopa jumalien pyhättöjä. Augustuksen ja Konstantinuksen tuomat obeliskit olivat koristeista mahtavimpia.


Circus Maximus täydessä loistossaan myöhäisantiikin aikana. Kaiken kaikkiaan areenalle mahtui seisomapaikat mukaanluettuna jopa 250 000 katsojaa. Vasemmalla Aventinus-kukula, oikealla Palatiumin keisaripalatsit.

Lisää aiheesta:

Pasta la fiesta

Pasta e vino, nuo taivaan lahjat ihmiskunnalle. Ja taivaalla tarkoitan tässä tapauksessa Italiaa, joka on ikuisesti ihana maa, vaikka kaikki italialaiset eivät aina olisikaan. Viinistä kirjoitin jo aiemmin, joten siirrytään suoraan pastaan. Pasta ja pizza ovat kaikkialle maailmalle rynnistäneen italialaisen ruokakulttuurin tunnetuimmat muodot. Mutta kuinka kauan Italiassa on kokattu pastaa ja pyöräytetty pizzaa? Tunsivatko muinaiset roomalaiset spaghetin?

Pizza on näistä kahdesta uudempi ja historialtaan selvempi. Ensimmäinen pizzeria (Antica Pizzeria Port’Alba) on perustettu Napolissa 1830 ja on toiminnassa yhä. Napolilaiset keksivät käyttää täytteenä Uudelta mantereelta tuotua erikoista punaista hedelmää, tomaattia, jota muuten luultiin myrkylliseksi. Köyhästä etelä-Italiasta muutti 1800-luvulla satoja tuhansia siirtolaisia Amerikkaan, ja heidän mukanaan amerikkalaiset saivat pizzan.

Ennen tomaatin tuloakin syötiin pizza fornarinaa: Siinä ei ole täytettä lainkaan, vaan taikinan päälle on ripoteltu rosmariinia, oliiviöljyä ja karkeaa merisuolaa. Fornarina on herkullinen matkaeväs, jonka voi myös kääriä turvallisesti. Antiikin aikana sotilaat saattoivat tehdä marssien aikana jauhoista, vedestä ja öljystä suuria litteitä leipiä jotka he paistoivat kilpiensä päällä ja kuorruttivat juustolla ja taateleilla. Nykyään syötävistä täytetyistä litteistä leivistä turkkilainen ’pida’ ja italialainen focaccia periytyvät ilmeisesti jo roomalaisajalta.

Mutta entäpä sitten pasta? Kiinalaiset ovat syöneet riisinuudeleita jo ainakin vuodesta 2000 eKr. lähtien. Legendan mukaan tunnettu valehtelija Marco Polo toi spaghetin Kiinasta Italiaan, mutta tarina ei voi pitää paikkaansa. Pastaa on syöty Italiassa yleisesti jo 1100-luvulla, jolloin arabialainen maantieteilijä Al-Idrisi raportoi Sisiliasta vietävän kuivapastaa sekä kristittyihin että muhamettilaisiin maihin. Ilmeisesti pasta on keksitty monien muiden ilmiöiden tapaan samanaikaisesti ympäri maapalloa.

Al-Idrisi käyttää pastasta sanaa ’itriyya’, kreikaksi itrion, latinaksi tria. Pastasta puhutaan vasta kun se on jo yleisesti tunnettu asia, joten kronikoitsijoista ei ole apua: Historiankirjoittajia ovat aina kiinnostaneet sodat ja hallitsijat enemmän kuin se, millä rahvas kupunsa täytti. Väliin jää monta tuntematonta vuosisataa, sillä Al-Idrisiä edeltävä lähde on herkkusuu Apiciuksen nimiin pantu De re coquinaria, myöhäisantiikkinen reseptikokoelma ammattikokeille, josta pyöri vielä 500-luvulla goottien hovissa Ravennassa lyhennelmiä.

Apiciuksen resepteissä mainitaan ensinnäkin lagana, jonkinlaisia taikinalevyjä ja kastiketta sisältävä ruoka, joka on ilmeisesti nykyisen lasagnen esi-isä. Toiseksi mainitaan salaperäinen ’tracta’. Sana polveutuu verbistä ’trahere’, vetää, venyttää. Onko siis kyseessä pasta, itria? Mutta missään nimessä se ei voinut muistuttaa nykyistä kuivapastaa, sillä roomalaiset suosivat durumvehnän sijaan paremmin leiväksi ja puuroksi sopivia lajikkeita. Roomalainen ’tracta’ on ilmeisesti muistuttanut nykyistä munapastaa, jos on.

Prima Portan Augustus


Prima Portan Augustus ja rekonstruoidut värit

Syntyessään hänen nimensä oli Gaius Octavius. Kun Caesar adoptoi hänet testamentissaan pojakseen ja perijäkseen hänestä tuli Gaius Julius Caesar Octavianus. Senaatin julistettua hänen ottoisänsä jumalaksi ja myönnettyä Octavianukselle kunnianimen Augustus, hänen lopullinen nimensä tuli olemaan Imperator Ceasar divi filius Augustus, jumalan poika.

Augustus ei ollut keisari samassa mielessä kuin esimerkiksi Persian shaahi, ”kuninkaiden kuningas”. Rooma oli edelleen virallisesti tasavalta, sitä hallittiin tasavaltaisen perustuslain puitteissa. Tasavallan puolustajista puhdistettu Rooman senaatti teki kompromissin, jossa Augustukselle myönnettiin henkilökohtaisesti Rooman korkeimpien virkamiesten oikeudet ja auktoriteetti. Tämä teki toisaalta vallanperimyksestä pysyvän ongelman. Keisarius ei ollut perinnöllistä; senaatti oli edelleen muodollisesti päättävä elin, Augustuksella oli vain korkein auctoritas.

Keisarius syntyi siis monien pienempien ja suurempien laillisten valtuuksien ryppäästä. Jatkuvuus ratkaistiin niin että perijälle, oli tämä sitten oma poika tai adoptoitu, myönnettiin pikku hiljaa Augustuksen aikanaan saamat poikkeusvaltuudet, joista tärkeimmät oli kansantribuunin valta (oikeus puhua ensimmäisenä, oikeus esittää asioita senaatille ja kansankokoukselle, veto-oikeus senaatin päätöksiin), censorin valta (oikeus laatia moraalia koskevia sääntöjä, oikeus järjestää väestönlasku ja päättää senaatin jäsenistöstä) sekä prokonsulaarinen imperium maius kaikissa provinsseisa, käytännössä Rooman kaikkien asevoimien ylipäällikkyys.

Augustuksen valtapropaganda oli tehokasta. Hänen tunnetuin säilynyt virallinen muotokuvansa on hänen vaimonsa Livian huvilasta, Rooman Prima Portasta 20.4.1863 löytynyt marmorikopio. Alkuperäinen patsas on ollut pronssia ja todennäköisesti tehty vuonna 15 jKr., vuosi Augustuksen kuoleman jälkeen. Marmoripatsas kuuluu nyt Vatikaanin museon kokoelmiin. Sen pinnasta paljastui punaisia ja sinisiä värihiukkasia, joiden perusteella patsaan ulkonäöstä on tehty arveluita. Eräs versio on täällä, yllä olevan olen tehnyt toisen saksalaisen rekonstruktion perusteella photoshopilla.

Elegantissa kontrapostoasennossa seisova Prima Portan Augustus on hieman luonnollista kokoa suurempi, ikuisesti nuori, voittoisa sotapäällikkö. Hän paljain jaloin, mikä kenties vihjaa paitsi Augustuksen olevan jo kuollut, mutta myös jumalaksi julistettu. Yliluonnolliseen alkuperään viittaa myös pyöriäisellä ratsastava pieni Cupido hänen jaloissaan, sillä hänen ottoisänsä G. Julius Caesar väitti itse Venuksen olevan sukunsa kantaäiti. Rintapanssarissa Parthian kuningas ojentaa Carrhaessa saamansa sotamerkit takaisin roomalaiselle, jota seuraa susi. Ylhäällä taivaan sfäärit aukenevat, Apollo ajaa aurinkovaunuillaan taivaankannen poikki, Diana ratsastaa hirvellä ja Äiti Maa lepää vuoteella runsaudensarvi sylissään. Sellaisena jumalten lellikkinä Augustus halusi tulla muistetuksi.

Kun käytte Roomassa, käykää ehdottomasti Vatikaanin ja Capitoliumin museoissa – mutta muistakaa, että jokainen eteerisen valkoinen marmoripatsas jonka näette, on kerran ollut värillinen. 1800-luvulla British Museumissa antiikin patsaita jopa pestiin puhtaiksi, jotta niiden marmoripinta saataisiin esiin…

Herralle Dionysokselle


Roomalainen viinitupa.

Tässä lepään minä, kaikkien tuttu Primus.
Elin Lucrinuksen ostereilla, join Falernumin viiniä.
Vanhenin kera viinin, Venuksen ja kylpyjen.
Niin totta kuin näin tein, olkoon maa kevyt ylläni.
Feniks-lintu vartoo minua Manalassa,
se kanssani kiirehtii syntymään uudelleen.
(Domitius Primuksen hautakivi)

Balnea, vina, Venus: Roomalaisittain hyvään elämään nuo kolme kuuluivat ehdottomasti. Venuksen iloja on näillä sivuilla esitelty enemmänkin, siirrytään siis oraalisista nautinnoista tärkeimpiin: ruokaan ja viiniin. Viinin historia on vanha. 700-luvulla eKr. elänyt varhainen kreikkalainen runoilija Hesiodos kertoo teoksessaan Työt ja päivät, että rypäleet poimittiin ja tuotiin kotiin silloin kun Orion ja Sirius nousevat taivaalle. Niiden annetaan olla auringossa kymmenen vuorokautta, varjossa viisi vuorokautta, minkä jälkeen ne poljetaan mehuksi auloksen soiton tahdissa. Makea rypälemehu siirretään käymisastiaan ja sitten kypsymisastiaan, ja valmis viini avataan talvella tai vasta keväällä.

Roomalaisilla oli tapana kasvattaa viiniköynnöksensä puiden ympärillä. Arvostettu caecubum -viinilaatu kasvoi poppeleiden ympärillä, jotka kuivattivat maata suotuisasti. Toisin kuin nykyään, viinit jaettiin neljään eri väriluokkaan: Mustiin, punaisiin, keltaisiin ja valkoisiin. Mustat viinit olivat erittäin tumman punaisia, voimakastuoksuisia, vahvoja ja täyteläisiä. Viinistä pyrittiin tekemään mahdollisimman väkevää, joten juotavana sitä piti laimentaa yhden suhteessa kahteen, kaikkein väkevimpien viinien tapauksessa peräti yksi osa viiniä kahdeksaan osaan vettä.

Antiikin ajan viinin mausta on paha sanoa mitään varmaa. Ainakaan se ei muistuttanut meidän nykyisiä viinejämme. Viini makeutettiin ilmeisesti säilyvyyssyistä yrteillä, kanelilla, hunajalla tai rusinoilla. Sekoittamaton viini lienee vastannut maultaan ja alkoholipitoisuudeltaan meidän portviiniämme, madeiraa tai sherryä. Makeiden viinien vastapainoksi roomalainen keittiö muistutti huomattavasti nykyistä intialaista tai ”itämaista” keittiötä. Ruoka oli vahvasti maustettua. Suosituimmat mausteet olivat hapanimelä kalakastike (garum, liquamen) ja roomankumina eli intialaisittain jeera, joka on garum masala -mausteseoksen tärkein ainesosa. Kumpikin lyötiin pöytään joka aterialla kuin ketsuppipullo tai pippurimylly. Kuka haluaa saada nykyravintolasta mahdollisimman roomalaisen makuelämyksen, tilatkoon siis falafelin ja sen kanssa vesitettyä mausteviiniä.

Tasavallan aikana roomalainen viini oli miltei aina makeaa, mutta 200-luvulla jKr. maku tuntuu muuttuneen kuivempia viinejä suosivaan suuntaan. Joidenkin vanhojen italialaisten köynnösten arvellaan säilyneen meidän päiviimme asti. Vesuviuksen rinteiltä saatavaan vaaleaan Lacryma Christi -viiniin käytettävän coda di volpe -lajikkeen on arveltu olevan samaa, jota Plinius kutsuu nimellä alopecis. Moscato taas lienee sama kuin Pliniuksen ja Columellan mainitsema apiano. Siis ”Kristuksen kyyneleitä” lasiin, ja

Herralle Dionysokselle
tahdon kajauttaa
oivan dityrambin
kun tämä viini
salaman lailla lyö
ja mieleni kirkastaa.
(Arkhilokhos, 77)

Viineissä oli toki runsaasti eroa tuolloinkin. Keisari Augustuksen aikana arvostettiin kaikkein eniten jo mainittua caecubumia, jota tuotettiin Roomasta kaakkoon Terracinan ja Sperlongan välisellä alueella. Alue kuitenkin rämettyi ja viininviljely loppui viimeistään Neron aikana. Caecubumin aseman Rooman ykkösviininä peri fiini falernumilaisviini, falernum. Kaikkein parasta oli Opimiuksen konsulivuonna (121 eKr.) valmistettu falernum, joka oli täysin juotavaa yli satavuotiaanakin. Näin vanha falernumilainen, jolla usein maustettiin nuorempaa viiniä, oli väkevän polttavaa. Falernumilainen oli lääkäri Galenoksen mieliviiniä. Athenaioksen mukaan sitä sai kolmena eri versiona: kuivana, makeana ja kevyenä.

Viininviljely oli alun perin Rooman kansalaisten etuoikeus. Vesuviuksen purkautumisen jälkeen 79 jKr. viininviljelyn painopiste levisi läntisiin provinsseihin, Espanjaan ja etelä-Ranskan Narbonensikseen. Keisari Domitianus oli niin huolissaan Italian viininviljelyn tulevaisuudesta, että tukeakseen kotimaista tuotantoa hän kielsi ediktillään vuonna 92 jKr. uusien viljelmien perustamisen ja määräsi ehdottoman katon provinssien viinintuotannolle. Tilanne alkoi helpottua vasta 200-luvulla. Vuonna 212 säädetty Constitutio Antoniniana toi Rooman kansalaisoikeudet kaikille valtakunnan alamaisille, jolloin kuka tahansa saattoi perustaa laillisesti viinitilan. Domitianuksen edikti kumottiin lopullisesti vuonna 280, jolloin illyrialainen keisari M. Aurelius Probus poisti italialaisten viinien tuotesuojan ja antoi määräyksen ekstensiivisten viininviljelysten istuttamisesta Reinin varrelle ja Akvitaniaan jotta alueen taantunut talous saisi uutta potkua. Kiittäköön Ranskan viinintuottajat Probusta iltarukouksissaan.

SEXTILIANUS JUO JÄLLEEN

Sextilianus, juot kuin viisi penkkirivillistä.
Siitä määrästä humaltuisi
vaikka joisi pelkkää vettä.
Vierustovereittesi annokset kahmit,
juot viinit koko katsomolta.

Tämä viini ei ole mitään Paelignin mehua,
eikä se tuli tuskilaisilta kukkuloiltakaan,
vaan nyt terveydeksi juodaan Opimiuksen vuosikertaa,
Massicus-vuoren kellarissa
mustissa ruukuissa kypsynyttä.

Pyydä juomanlaskijalta laletanalaista litkua
jos juot enemmän kuin kymmenen, Sextilius.

(Martialis, 1,26)

Runojen käännös Arto Kivimäki ja Sampo Vesterinen, teoksessa Lainehtiva malja. Jyväskylä, 2004.

Terveisiä Tukkisaaresta


Birger-jaarli

Kun suomalaisturistien kansoittama autolautta saa Tukholmaan, useimmat laivasta purkautuvat vierailijat katselevat kaupungin historiallisia monumentteja mykkinä muukalaisina. Toisen historiakäsityksen omaava suomalainen muistaa, että kuuden vuosisadan ajan, vuoteen 1809 asti Tukholma oli yhtä lailla niin suomalaisten kuin norrlantilaisten, göötanmaalaisten ja skoonelaistenkin pääkaupunki, johon suuntautui voimakas muuttoliike täältäpäin ja joka oli siinä määrin riippuvainen Suomen puolelta tulevista elintarvikkeista ja haloista, että Venäjän keisari käski rauhanneuvottelijan myöntyväisyyteen näissä asioissa, kuten Matti Klinge huomauttaa kirjassaan Romanus sum.

Tukholman kuninkaanlinnaan käytetyt valtionvarat oli koottu kaikkialta valtakunnasta. Se on siis myös meidän historiaamme. Samoin sen varuskamarin (Livrustkammaren) esineet ovat vuotta 1809 edeltävältä ajalta myös meidän henkistä omaisuuttamme: Älkäämme antako itsemme tai ruotsalaisten riistää sitä meiltä. Samalla tavalla saavat ruotsalaisetkin Viaporissa kuvitella kulkevansa omalla maallaan, omassa historiassaan.

Kun Birger Maununpoika 1200-luvulla loi sotimalla suureksi Sveanmaan, ei vielä ollut olemassa Suomea tai Ruotsia. Hedelmällisempää on ajatella valtakuntaa jakamalla se keskukseen ja reuna-alueisiin. Tällöin Turku ja Kalanti kuuluivat valtakunnan ydinmaihin, Kainuu, Karjala, Smoolannin metsät ja Norrlannin korvet periferiaan. Myöhempi sortokaan ei kohdistunut pelkästään suomalaisiin, vaan myös skoonelaisiin ja moniin muihin alamaisiin. Mutta Ruotsin suurvaltasotien Suomea kupanneet väenotot olivat vielä tulevaisuutta, kun Birger perusti Stockholmin, Tukkisaaren linnoituksen.

Nykyinen Tukholma levittäytyy 14 saarelle, mutta suurimman osan historiaansa Tukholma mahtui Stadsholmenille, eli alueelle jota nykyään sanotaan Gamla Staniksi. Sekin koostui alun perin useasta pienestä saaresta ja luodosta. Alueen vanhimmat arkeologiset hirsilöydöt on ajoitettu 1000-luvun alkuun. Saarilla oli strategista merkitystä, sillä vesitietä pitkin viholliset pääsivät helposti tunkeutumaan valtakunnan ydinalueelle. Birger-jaarlin aikomuksena oli perustaa merilinnake joka kontrolloisi pääsyä Mälarenille.

Tukholman syntyyn ja kaupungin nimeen liittyy lukemattomia eponyymisiä legendoja. 1700-luvulla kerrottiin Birkan asukkaiden saaneen jumalilta käskyn siirtyä asumaan sinne, minne kultalangalla sidottu tukki rantautuisi vesille laskettuaan. Toinen legenda liittyy läheisesti myös Suomeen ja suomalaisiin. Vuonna 1187 yhdistynyt virolais-karjalainen laivasto iski Mälarenille ja poltti Ruotsin silloisen pääkaupungin ja piispanistuimen Sigtunan. Sigtunan porvarit kätkivät arvoesineensä ontoksi koverrettuihin hirsiin ja laskivat ne vesille. Minne tukit osuivat, sinne perustettiin uusi pääkaupunki.

Itämerensuomalaisten Sigtunaan tekemä retki on pala sellaista historiaa, jota ei ole enempää Suomessa kuin Ruotsissakaan hirveästi muisteltu. Virossa se tunnetaan paremmin. Nationalistisesti virittyneen historiankirjoituksen aikana sekä venäläiset että virolaiset historioitsijat riitelivät kiihkeästi siitä, tekivätkö kuuluisan ”vastaristiretken” virolaiset vai kenties Novgorodin kanssa liittoutuneet karjalaiset. Suomessa niin Lindqvist (1903), Jaakkola (1958) kuin Kirkinenkin (1962) panivat sen karjalaisten kontolle, mutta Klinge (1983) arvelee hyökkääjien tulleen Viron ja Suomen rannikkoseudulta, mahdollisen ”suomalais-virolaisen meriliiton” alueelta.

Varsinaisesta Sigtunan hävityksestä kertovat lähteet ovat harvat. Visbyn fransiskaaniluostarin vuosikirja mainitsee tekijöiksi ”pakanat”. 1300-luvulla sepitetty Eerikin riimikronikka taas puhuu karjalaisista:

Ruotsil´ oli wastus suur,
Karjalaisist waiwa juur.
He meren yli tulit Mälariin,
Tyynell´ ja myrskyll´ liikuit siin.
He Ruotsin saaristoon pujahdit,
sotajoukoll uljaall´ useinkin.
Kerran juontui heille mielehen,
ett he Sigtunan kaupungin polttaisitt.
Ja he poltti sen niin täydellisest,
ei nouse se koskaan totisest.
Juhana arkkipiispa tapettiin siell´.
Siit moni pakana on hyvällä miell´.

Olaus Petri ja Johannes Magnus yhdistävät 1500-luvun kronikoissaan sotaretken virolaisiin. Mutta kenties sigtunalaisilla ei ollut tarvetta erotella hyökkääjiensä kansallisuutta sen tarkemmin. Virolainen Enn Tarvel mainitsee analogisena esimerkkinä Pihkovan valloituksen ja sytyttämisen palamaan vuonna 1212. Henrikin Liivinmaan kronikka omistaa sen virolaisille, kun taas Novgorodin aikakirja liettualaisille.

Novgorodin aikakirjat eivät muuten puhua pukahda Sigtunan hävityksestä, mikä on kummaa jos karjalaisilla oli asiassa osaa tai arpaa, luettelevathan ne pikkutarkasti karjalaisten retket Hämeeseen. Eerikinkronikka on puolestaan sepitetty 1300-luvulla, jolloin Ruotsi pyrki laajenemaan voimakkaasti juuri Karjalan suuntaan. Nykyään pidetään mahdollisena, että kyse on itse asiassa oman aikansa sotapropagandasta. Kronikalla haluttiin osoittaa, että karjalaisista oli ollut vaaraa ruotsalaisille jo aiemminkin.

Virolaisten ja kuurilaisten ryöstöretket sen sijaan tunnetaan hyvin muista, luotettavammista lähteistä. Saxo Grammaticus kertoo itämerensuomalaisten ja balttilaisten viikinkien yhteishyökkäyksestä Öölantiin vuonna 1170. Merisotaa jatkui ainakin vuoteen 1225 asti, joten vuoden 1187 Sigtunan retki sopii tähän aikajanaan.

Mutta oliko hyökkäys sitten niin tuhoisa kuin Eerikinkronikka antaa ymmärtää? Varmaa on vain, etteivät Sigtunan asukkaat kätkeneet arvoesineitään tukkeihin tai siirtyneet tulevaan Tukholmaan. Sigtunassa on 1990-luvun mittaan tehty laajoja arkeologisia kaivauksia. Mitään merkkejä yhtenäisestä palokerroksesta ei ole löytynyt. Kaupunki jatkoi kasvua ja kukoistustaan kunnes maan kohoaminen heikensi sen liikenneyhteyksiä, ja 1300-luvun jälkipuoliskolla se jäi lopulta Tukholman varjoon. Sigtunan kokemaa hävitystä onkin siis mahdollisesti liioiteltu, jotta oikeutettaisiin ruotsalaisten omat valloitusretket pakanoiden maille.

Täyteen loistoonsa Tukholma nousi vasta 1600-luvulla, jolloin Ruotsin suurvaltapyrkimykset nostivat pikkukaupungin hetkessä eurooppalaiseksi keskukseksi. Itämerestä tuli valtakunnan sisäjärvi; Tukholma katsoi itään. Kaupunki ei ollut vain riippuvainen suomalaisista elintarvikkeista ja polttopuusta, vaan suomalaisia muutti myös pysyvästi työskentelemään pääkaupunkiin. Heitä arvioidaan olleen 10-20 % kaupungin asukasluvusta. Suomalaisilla oli oma kiltatalonsa sillä rinteellä, jossa nyt sijaitsee vanhankaupungin keskellä oleva Saksalainen kirkko.

Pronssinen Birger-jaarli katselee yhä perustamaansa kaupunkia Ridderholman kirkon vierestä, herran itsensä mukaan nimetyllä aukiolla. Mutta Tukholman kasvot ovat muuttumassa: Kansainvälisen ja värikkään kaupungin asukkaista jo joka kuudes on syntynyt Ruotsin ulkopuolella. Niitä, jotka sen sijaan haluavat muistaa historiaa, odottavat Tukholman museot, joista miellyttävän moni on auki myös maanantaisin.

Tukholmassa on yli 60 museota, joista se on syystä kuuluisa. Ne ovat yleisesti ottaen hyvin valaistuja, kiinnostavia ja verrattomalla tavalla tuotteistettuja, sillä museokaupoista voi tehdä löytöjä. Esimerkiksi Medeltidsmuseet on myynyt kopioita keskiaikaisista astioista. Vasa-laiva on minulle ollut aina Tukholman ykköskohde: Vuosisatansa ainoa ehjänä säilynyt purjealus. Ruotsin lippulaiva, joka upposi suoraan satamaan neitsytpurjehduksellaan; siinä on jotain runollista. Laivan sisuksista löytyneestä Paavo Nurmen patsaasta Vasa-museo kuitenkin vaikenee.

Medeltidsmuseet olisi ehdottomasti myös tutustumisen arvoinen, mutta valitettavasti se on suljettu korjaustöiden vuoksi. Uusiutunut museo avaa ovensa keväällä 2009. Sillä välin Medelhavsmuseet tarjoilee palan muinaista Välimerta huokeaan hintaan. Antiikin Kreikan, Rooman, Lähi-idän ja Egyptin kokoelmat eivät ole koolla pilattuja, mutta esillepano on tyylikäs. Näin Medelhavsmuseetissa ensimmäisen kerran omin silmin Egyptin roomalaisaikaisia nk. muumiomuotokuvia, jotka ovat aina säväyttäneet minua näköisyydellään. Museokaupasta voi ostaa kirjojen lisäksi roomalaista saippuaa, palan papyrusta tai puhallettavan muumion.

Tukholman Historiska museetissa voi vielä nähdä yhden palan Suomea, joka tässä yhteydessä on pakko mainita. Nousiaisista vuonna 1770 löydetty kultainen kaularengas eli torc, on hienoin Suomesta löydetty roomalaisaikainen esine. Kun nyt viime aikoina on ollut paljon puhetta arkeologien anastamien esineiden palauttamisesta kotimaihinsa (lähinnä kehitysmaihin), esitän näin päätteeksi vaatimattoman toiveeni siitä, että myös Nousiaisten kaularengas joskus saisi sille kuuluvan paikan Suomen kansallismuseon kokoelmissa.

Hurskasta arkeologiaa

Joku aika sitten netissä uutisoitiin Vatikaanin arkeologien löytäneen Rooman katakombien ennen tutkimattomista osista 1 000 luurankoa. Ruumiit oli ilmeisesti pinottu päällekkäin, mikä antaisi ymmärtää että kyseessä on joukkohauta. Kaikkein ihmeellisintä uutisessa oli kuitenkin se, että siinä väitettiin alkuperäisten tekstiilien säilyneen luurankojen ympärillä. Ruumiit oli balsamoitu ja puettu kalliisiin kultalangalla päärmättyihin toogiin. Koko löytö on uutisen mukaan ajoitettu 1. vuosisadalle, mutta millä perustein, ei siitä selviä.

Ajanlaskun alun tienoilla roomalainen yläluokka suosi polttohautausta; ruumishautaus tuli muotiin vasta hieman myöhemmin. Tämän perusteella Vatikaanin arkeologeilla on jo selitys valmiina: Ruumiit ovat keisari Neron vainoissa menehtyneitä kristittyjä marttyyreitä. Katolinen kirkko on pitänyt myös huolta siitä, ettei puolueettomia tutkijoita ole päästetty paikalle. Juttu haiskahtaa jo peninkulman päähän hurskaalta petokselta.

Löytöä ei ole uutisoitu muualla kuin italialaisissa sanomalehdissä ja the Scotsmanissa, johon netissä olevat lähteet viittaavat. Tekstiilien säilyminen on kaikkein kummallisinta ja epäilyttävintä. Tähän mennessä roomalaisaikaisia vaatteita on säilynyt ainoastaan Faijumin ja Dura-Europoksen kaltaisissa äärimmäisen kuivissa aavikko-olosuhteissa. Mikäli tieto kuitenkin pitää paikkaansa, kyseessä olisi mullistava löytö ja tekstiilihistorian sensaatio vailla vertaa, jonka kuvittelisi päätyvän nopeasti esim. Archaeologyn sivuille.

Hurskaalla arkeologialla on taipumus päättää tutkimustulokset etukäteen. Tällaisen tutkimuksen perimmäinen motiivi on tietenkin todistaa oman uskonnon paikkaansapitävyys. Israelissa sekä juutalaiset että kristityt arkeologit ovat jo vuosikymmenien ajan etsineet todisteita siitä, että Raamattu on totta ja jumalan sanaa. Raflaavimmat löydöt, kuten Jaakobin sarkofagi, ovat yleensä johdonmukaisesti paljastuneet väärennöksiksi. Hurskaiden arkeologien suojeluspyhimys voisi olla keisari Konstantinus Suuren äiti Helena, joka 300-luvulla ensimmäisenä suoritti kaivauksia Jerusalemissa – ja löysi Jeesuksen ristin, minkä muunkaan!

Ilmiö on tunnettu myös sekulaarilla puolella, missä uskonnon korvaa teoria. Eräs kuuluisa arkeologi taisi tokaista, ettei kukaan ole todellinen tieteentekijä ennen kuin on joutunut hylkäämään oman lempiteoriansa löytöjen valossa. Lehdistöllä – ja joskus tutkijoillakin – on markkinointiteknisistä syistä tapana liittää esinelöydöt johonkin tunnettuun historian henkilöön. Se on myös kätevä tapa puhua esineistä, joihin muuten pitäisi viitata vain jollain obskuurilla arkistonumerolla. Minulle se tuo mieleen lähinnä katolisen kirkon reliikit, joille arvoa antaa juuri yhteys tunnettuun henkilöön, ei esine itse.

Mutta takaisin katakombeihin… Jos kyseessä on todellakin 1. vuosisadan hautaus, ruumiit tuskin ovat kristittyjä. Epäilen vahvasti, oliko miljoonakaupungissa tuolloin edes yhteen laskettuna tuhatta kristittyä. Tietämämme mukaan ensimmäiset kristityt olivat lähinnä juutalaisia käännynnäisiä ja kreikkalaisia, orjia tai alempaa keskiluokkaa: Vähittäiskauppiaita, kievarinpitäjiä ja muuta väkeä, jotka tuskin pukeutuivat kultaiseen toogaan edes hautajaisissaan. Ruumiit saattavat tietysti olla Rooman juutalaisia, tai muita rikkaita joita surmattiin Neron vainoissa. Tai ehkä he olivat kulkutaudin uhreja? Luissa ei uutisen mukaan ole näkynyt väkivallan merkkejä. Jäämme odottamaan, tuleeko asiassa vielä lisävalaisua, vai jääkö tämäkin obskuurien internetissä kiertäneiden uutisankkojen eläintarhaan.

Κωνσταντινούπολη, 1453


Ristiretkeläiset saapuvat Konstantinopoliin. Eugène Delacroix, 1840 (Musée de Louvre)

”Sydämeni tiesi, että palaamaton Bysantti sammuvassa loistossaan kokoontui viimeisen kerran vihkiytyäkseen kuolemaan.”

Näin kirjoitti päiväkirjaansa Johannes Angelos valmistautuessaan viimeiseen messuun Hagia Sofian kirkossa v. 1453, Mika Waltarin samannimisessä historiallisessa romaanissa. Johannes Angelos on intohimoinen rakkaustarina ja tutkielma kuolemaan valmistautumisesta. Se on nyt myös erityisen ajankohtainen.

29. päivänä toukokuuta vuonna 6961 maailman luomisesta, 1453 Kristuksen syntymästä ja 831 Muhammedin paosta Medinaan sulttaani Mehmet II:n satatuhatpäinen armeija valloitti Konstantinopolin. Itä-Rooman viimeinen keisari Konstantinos XI Palaiologos kaatui purppurasaappaat jalassaan. Se oli yhden maailmanajan loppu ja toisen alku, vaikka se ei tietenkään tapahtunut juuri silloin, ja sinä hetkenä.

Oikeastaan Konstantinopolis kukistui etuajassa. Jos kosmista käsikirjoitusta olisi noudatettu tarkalleen, sopivampi loppu olisi ollut vuonna 1492, koska se on bysanttilaisen ajanlaskun mukaan 7000 jälkeen maailman luomisen, ja kreikkalaiset olivat varmoja että maailmanloppu koittaisi silloin. Yksi vuosituhat jokaista luomisen päivää kohti, jonka jälkeen maallinen imperium palaisi tuhkaksi ja koittaisi Kristuksen valtakunta.

Sen sijaan vuosi 1492 muistetaan tarpeettomasti siitä, että Kolumbus eksyi silloin ohi Intiasta, eikä esimerkiksi siitä että sinä vuonna juutalaiset karkotettiin Espanjasta Hollantiin, mikä epäsuorasti vaikutti Hollannin kukoistavan kauppamahdin syntyyn. Omana aikanaan 1492 muistettiin siitä, että Granada, viimeinen muslimien tukikohta länsi-Euroopassa, antautui silloin. Espanjan Al-Andalusian muslimivaltioiden historia kulkee analogisesti Itä-Rooman rinnalla: Molemmat hupenevat uuden ajan sarastaessa kuin unet päivänkoiton jälkeen.


Mehmed II el-Fatih (1432-1481), muslimien sulttaani, roomalaisten caesar ja turkkilaisten kaani.

Ottomaanit eli osmani-turkkilaiset olivat granadalaisten tavoin muslimeja, mutta pyrkimyksissään kovin erilaisia. Miten Mehmet olisi ehtinyt unelmoida Al-Andalusian haaveellisten ja laiskanpulskeiden runoilijoiden tavoin kamferiluomista ja sahramisilmistä, kun hänen piti järjestää suurvallan asioita, johtaa sotia, perustaa kouluja, tarkastaa tykkejä ja palkita janitsaareja. Mika Waltarin Johannes luonnehtii Konstantinopolin puolustusta johtavalle palkkasoturi Giustinianille Mehmetiä ”uudeksi ihmiseksi”, joka aloittaa uuden aikakauden. Mehmet on ”maan hallitsijoita, yön hallitsijoita, jotka uhmassaan ja ylpeydessään hylkäävät taivaan ja valitsevat maan”.

Tai ehkä kuva on hieman vääristynyt. Ehkä meille on vain kerrottu Al-Andalusian dekadenssista samalla tavalla kuin meille on kerrottu itäroomalalaisten rappiosta, petollisista ja julmista kreikkalaisista jotka juonittelevat kuin jesuiitat (haa!) milloin eivät ole sotkeutuneet suitsukkeentuoksuiseen mystiikkaansa. Se on bysanttilaista, ja Waltarikin tekee sen rikkeen että antaa Johannes Angeloksensa puhua Bysantista, vaikka koko sana on kirous: Bysantti on uuden ajan keksintö, valistusfilosofien historiaan projisoima kummitus. Sen loivat de Montesquieu pamfletissaan Consideration sur les causes de la grandeur des Romains et de leur décadence ja Gibbonin Decline and Fall of the Roman Empire, ja niissä moukaroitiin länsimaiseen tietoisuuteen ajatus rappeutuvasta Roomasta joka jatkoi dekadenssiaan läpi keskiajan ja joka oli täysin vastakkainen niille arvoille, joita länsieurooppalainen valistus arvosti.

”Bysanttia” ei siis historiallisessa mielessä koskaan ollut. Kadonneen Konstantinopolin asukkaat mielsivät itsensä roomalaisiksi (rhomaioi) ja valtakuntansa Romaniaksi, millä nimellä se oli tunnettu jo yli tuhannen vuoden ajan aina jostain 200-luvun lopulta lähtien. Arvelen, että se tapahtui siinä vaiheessa kun keisari Caracalla lahjoitti Rooman kansalaisuuden kaikille valtakuntansa vapaille asukkaille ja Rooma kaupunkina menetti sen etuoikeutetun aseman, joka sillä oli pitkään ollut. Tarkkaan ottaen ei pitäisi puhua edes itäroomalaisista, sillä oli vain yksi Rooman valtakunta, basileia tôn rômaiôn, joka oli luonteeltaan ikuinen ja jakamaton, ja joka ei missään vaiheessa lakannut vaatimasta itselleen sille kuuluvia territorioita.

Niin ei tehnyt myöskään Mehmet II joka antoi laillisesti kruunauttaa itsensä roomalaisten caesariksi, Kayser-i-Rüm. Turkkilaiset ottivat haltuunsa Itä-Rooman valtakunnan alueet ja sen hallintobyrokratian, mutta Mehmet haaveili yhdistävänsä koko muinaisen Rooman valtakunnan uudelleen yhdeksi kokonaisuudeksi jota hallittaisiin Konstantinopolista käsin. Mehmet oli vasta 21-vuotias, hänestä povattiin oman aikansa Aleksanteri Suurta. Hän valtasi Balkanin ja eteni vastustamattomasti jo kohti Rooman kaupunkia, ja vain luoja tietää miten lähellä hän olikaan unelmansa toteuttamista.

Sen teki tyhjäksi albaanien kapina turkkilaisten selustassa. Paavi Pius II:lla oli näppinsä pelissä; kiitokseksi työstään kristikunnan puolustamiseksi hän nimitti albaanien sankarin Skandërbegin – Aleksanteri hänkin – Kristuksen esitaistelijaksi, Athleta Christi. Ja Rooma jäi jälleen yhdistämättä…

Digressio: Turkki ja Eurooppa

Nykyään on tapana kiinnittää historiassa huomiota kontinuiteettiin, jatkuvuuteen, ja on totta että juuri Ottomaanien Turkki – ei Venäjä – on maantieteellisesti ja poliittisesti Rooman perillinen. Ottomaanien valtakuntaa hallittiin sen luhistumiseen v. 1923 asti Konstantinopolista käsin. Vasta Mustafa Kemal Atatürk kansallisti kaupungin nimen Istanbuliksi. Kun Turkkia on nyt poliittisista ja sotilaallisista syistä lobbattu Euroopan Unionin jäseneksi, on Turkin jäsenyydelle myös haluttu keksiä historiallisia perusteita. Jotkut ovat jopa nähneet Ottomaanien turkkilaisvaltakunnassa suvaitsevaisen ja monikulttuurisen ihannevaltion piirteitä. Ottomaanien uskonnollinen suvaitsevaisuus oli kuitenkin jotain muuta kuin mitä nykyään asialla ymmärrettään. Se on nähtävä oman aikansa kontekstissa.

Ottomaanien valtakunnassa verot lankesivat ei-muslimien maksettavaksi. Balkanilla talonpojat olivat yhteisvastuullisia veron suorittamisessa. Mitä useampi kääntyi islamiin, sitä suurempi verotaakka lankesi jäljelle jääneiden kontolle, mikä luonnollisesti murensi nopeasti loppujenkin vakaumuksen. Tämän vuoksi valtakunnassa jouduttiin jopa säätämään lakeja, jotka kielsivät islamiin kääntymisen tärkeimmillä veromailla. Koko valtio oli viritetty lähinnä mittavan sotakoneiston tyydyttämiseksi; kun uusia valloituksia ei enää saatu, loppuivat uudet veronmaksajat ja valtiontalous meni nenilleen.

Turkin eurooppalaisuus on maantieteellisesti ajatellen kytköksissä Itä-Traakiaan, maahan Bosporinsalmen länsipuolella jossa Konstantinopolikin sijaitsee. Ensimmäisen maailmansodan päättäneessä Sèvres’n sopimuksessa Ottomaanien imperiumi, ”Euroopan sairas mies” oli tarkoitus hajottaa tyystin kansallisiin osiinsa: Itsenäisyys Armenialle, Hejazille ja Kurdistanille, Kreikalle takaisin koko Traakia ja kreikkalaisten asuttamat alueet Anatoliassa. Mustafa Kemalin vallankumous ja turkkilaisten nationalistien vastarinta teki Sèvres’n tyhjäksi. Kreikkalaisten kärsittyä sotilaallisen tappion Turkki sai Lausannessa takaisin Itä-Traakian ja Anatolian – ja ne sillä on vieläkin. Sen sijaan kreikkalaisia noilta alueilta ei enää löydä.

Itä-Traakia on vain 5% Turkin valtion pinta-alasta, mutta nykyään se on maan tiheimmin asuttu kolkka. Sitä se oli myös Itä-Rooman valtakunnassa, jolloin sitä kutsuttiin Europan provinssiksi. Turkki ei siis vain ole Euroopassa, se pitää koko Eurooppaa hallussaan! Eurooppaan sen yhdistää myös roomalainen laki, johon koko länsimainen oikeuskäsitys pohjautuu. Se pantiin kirjoihin ja kansiin juuri Konstantinopolissa keisari Justinianuksen käskystä (Corpus Iuris Civilis).

Kreikkalaisten suhtautuminen menetettyihin maihinsa on kaksijakoinen. Se muistuttaa itse asiassa suuresti suomalaisten mielipiteiden jakautumista luovutetun Karjalan kysymyksessä. Kreikkalaisilla oli oma epäonninen ”Suur-Suomi -hankkeensa”: Megali Idea, kaikkien etnisten kreikkalaisalueiden yhdistäminen ja Itä-Rooman keisarikunnan restauraatio. Maailmansodan jälkeen Turkin ja Kreikan pyrkimys ”puhtaiden” kansallisvaltioiden luomiseen johti 1900-luvulle tyypilliseen murhenäytelmään eli mittaviin väestönsiirtoihin. Ne ovat suunnaton historiallinen katkos asutuksessa, sillä kreikkalaiset olivat sentään ehtineet asua Vähässä-Aasiassa kolme vuosituhatta. Ja siitä on kulunut vasta vähän yli 80 vuotta…

Vielä yksi kutkuttavan symbolinen yhteys nykyisen Euroopan Unionin, Turkin ja historiallisen Konstantinopolin välillä on ehdottomasti mainittava.


Neitsytjumalattaren kuunsirppi ja aamutähti Byzantionin rahassa

Megaralaisten perustaman Byzantionin asukkaat voittivat vuonna 339 eKr. taistelussa Filippos Makedonialaisen Artemis-jumalattaren taivaallisen merkin avulla, uskottiin (In hoc signo vinces!). Sen tähden neitsytjumalatar oli Byzantionin suojelija ja Artemiin kuunsirppi kaupungin virallinen tunnus. Kun kristitty Konstantinus I kuusisataa vuotta myöhemmin teki Byzantionista oman pääkaupunkinsa, jumalatar koki muodonmuutoksen Neitsyt Mariaksi, Konstantinopolin suojeluspyhimykseksi.

Pyhän Neitsyen kuunsirppi ja aamutähti säilyivät kaupungin tunnuksena halki aikakausien, kunnes 1453 ne periytyivät Itä-Rooman kuolinpesän mukana osmani-turkkilaisille. Artemiin merkistä tuli Ottomaanien lipussa islamin universaali symboli. Kaikki kristityt eivät silti halunneet luopuneet kuunsirpistä, ja siksi sen voi yhä löytää Konstantinopolin patriarkaatin lipusta.

Neitsyt Maria on myös Euroopan Unionin suojelupyhimys, ja Unionin lippuun on kuvattu Neitsyen 12 kultaista tähteä Marian sinisellä pohjalla. Johanneksen Ilmestyksessä (12:1) on kuukin mukana: ”Taivaalla näkyi suuri tunnusmerkki: nainen, jolla oli pukunaan aurinko, kuu jalkojen alla ja pään päällä seppeleenä kaksitoista tähteä”. Jos nämä Pyhän Neitsyen symbolit tulevaisuudessa jälleen yhdistyvät, syntyisikö siitä esimerkiksi jotain tämän kaltaista?

Epilogi ja preludi: 1204

Oliko 1453 historiallinen väistämättömyys? Gibbonin ja de Montesquieun Rooma-kuva muistuttaa myöhempää spengleriläistä filosofiaa valtioista orgaanisina yksilöinä, jotka syntyvät, kukoistuvat, vanhenevat ja kuolevat pois. Mutta Itä-Rooman historiaa ei luonnehdi niinkään jatkuva rappeutuminen kuin hämmästyttävä sitkeys ja elinvoimaisuus, jolla se selviytyi haasteesta toisensa perään. Ei ole mitään syytä olettaa, etteikö se olisi voinut selvitä myös turkkilaisten muodostamasta uhasta.

Satojen vuosien ajan se oli suojannut läntistä kristikuntaa muslimien ekspansiolta. Sitten vuonna 1071 keisari Romanus IV kärsi musertavan tappion turkkilaisille Manzikertissa. Pyhiinvaeltajien turvallisuus oli vaakalaudalla. Keisari Aleksios I pyysi lännestä sotilaallista apua alueittensa takaisinvalloittamiseksi vääräuskoisten käsistä. Jo alusta alkaen ristiretkeläisten ja itäroomalaisten välillä oli epäsopua ja väärinkäsityksiä.

Ristiretket olivat islamilaiselle maailmalle loppujen lopuksi vain väliaikainen, pieni vaiva. Itä-Roomalle ne olivat kuolemantuomio. Se tapahtui ortodoksisen ajanlaskun mukaan vuonna 6712 maailman luomisesta, 1204 Kristuksen syntymästä.

Keisarit vaihtuvat Konstantinopolissa kuin tuuli. Aleksios III nousi valtaistuimelle peribysanttilaiseen tapaan sokaistuaan ensin laillisen basileoksen, veljensä Isaakin. Vallasta syöstyn basileos Isaakin poika Aleksios Angelos oli paennut lankonsa Swaabian prinssin Filipin luokse. Sattumalta Filipin luona oli myös toinen sukulaispoika, Montferratin kreivi Bonifacius, jonka johtama neljäs ristiretkeläisarmeija majaili parhaillaan Illyrian Zarassa ilman ruokaa ja korviaan myöten veloissa venetsialaisille koronkiskureille. Ristiretken oli alunperin määrä suuntautua Egyptiin ja sitä kautta Pyhään maahan, jossa Jerusalem oli juuri jälleen menetetty muhamettilaisille. Aleksios lupasi maksaa ristiretkeläisten velat Venetsialle, mikäli Bonifacius auttaisi hänet ja isänsä takaisin keisarilliselle valtaistuimelle. Bonifaciuksen oli vaikeaa olla suostumatta.

Järjestely sopi myös venetsian doge Enrico Dandololle, jolla oli maksamattomia kalavelkoja keisarikunnan kanssa: Vuoden 1182 latinalaisvastaisissa mellakoissa Konstantinopolissa oli kuollut tuhansia venetsialaisia. Ristiretkeläisilläkään ei ollut valittamista, sillä keisari oli tehnyt sopimuksia vääräuskoisten ruhtinaan Saladinin kanssa. Kun venetsialaisten laivasto pyhiinvaeltajineen lähestyi pääkaupunkia, vallananastaja Aleksios III otti ja pakeni. Veljenpoika kruunattiin keisari Aleksios IV:ksi yhdessä isänsä Isaak II:n kanssa syyskuussa 1203.

Uudella keisarilla ei kuitenkaan mennyt yhtään paremmin. Keisarilliset raha-arkut kumisivat tyhjyyttään, eikä Aleksios Angelos voinut pitää katteettomia lupauksiaan. Lisäksi kaupunkilaiset vihasivat häntä ja hänen latinalaisiaan ja hyökkäilivät heidän kimppuunsa. Jotta laajemmalta väkivallalta kreikkalaisten, latinalaisten ja frankkien välillä säästyttäisiin, Aleksios IV lähetti liittolaisensa sotaleiriin Kultaisen sarven toiselle puolelle. Sekään ei auttanut. Joukko uskonvimmaisia alemanneja kävi pistämässä paikallisen moskeijan päreiksi, ja siitä syntyi tulipalo joka poltti puolet keisarillisesta pääkaupungista. Aleksioksen vastainen mielipide voimistui entisestään, kunnes yksi hänen hovinsa ylimyksistä, Aleksios Doukas Murtzuflos meni ja kuristi basileoksen hengiltä ja kruunattiin seuraavana päivänä nimellä Aleksios V väkijoukkojen hurratessa.

Nyt Bonifacius ja ristiretkeläiset hyökkäsivät venetsialaisten yllytyksestä täydellä voimallaan Konstantinopoliin ja murtautuivat sisälle Blakhernain palatsiin. Voitto tuli niin yllättäen, että valloittajat itse olivat pelästyneet ja keskeyttäneet etenemisensä illan suussa ja mahdollisen vastaiskun varalta sytyttäneet uuden tulipalon pitääkseen puolustajat loitolla. Mutta tiistaiaamuna koko kaupunki oli saanut tietää että vallananastaja Aleksios Doukas Murtzuflos oli yön aikana paennut sisämaahan. Umberto Econ romaanissa Baudolino hän kuvaa sitä näin:

Oman onnensa nojaan jätetyt, lyödyt kaupunkilaiset olivat kironneet tuon kruunun vohkijan ja patriarkan ja pappien johtamana saattueena matelivat nyt ristiretkeläisten edessä valmiina myymään itsensä seuraaville vallanpitäjille samaan tapaan kuin he olivat tarjonneet itseään edellisille. Kulkueeseen kuuluvat kantoivat ristejä ja Kristuksen kuvia, jotka kohosivat lähes yhtä korkealle kuin heidän huutonsa ja ruikutuksensa, mutta oli sulaa hulluutta toivoa armoa ristiretkeilijöiltä, joiden ei tarvinnut odottaa vihollisen antautumista tehdäkseen totta haaveesta, joka oli väikkynyt heidän mielessään jo kuukausien ajan: Polkea maan tasalle maailman suurin, kansoitetuin, äveriäin ja ylväin kaupunki ja jakaa voittosaalis keskenään.

Mitä sitten seurasi, ei varmaan ollut niin kuvainnollista kuin tämän tarinan aloittaneessa Eugène Delacroix’n maalauksessa. Naiset raiskattiin, kirkot häpäistiin. Kaikki irtilähtevä ryöstettiin. Hippodromilta irroitettiin se kultainen nelivaljakko, jolla keisari Konstantinuksen kulttikuvaa oli aikoinaan kuljetettu ympäri kaupunkia, ja rahdattiin Venetsiaan, jossa se tänäkin päivänä koristaa San Marcon katedraalia. Konstantinopolista ovat kotoisin myös Venetsian lukuisat leijonapatsaat.

Tulipalo murensi aikaa uhmanneet roomalaiset palatsit ja forumit. Se söi Feidiaan veistämän Zeun patsaan, joka aikoinaan oli istunut Olympiassa; se muutti tuhkaksi kirjastot, joiden menetys oli maailman kulttuuriperinnölle ja historian tuntemukselle yhtä suuri kolaus kuin Aleksandrian kirjaston palo. Vuoden 1453 osmanivaltauksenkin yhteydessä katosi surullinen määrä kaikkea korvaamatonta. Pyhän Vapahtajan kirkosta tuhottiin Pyhän Jumalanäidin ikoni, jonka uskottiin olevan itsensä Luukkaan maalaama ja jota pidettiin koko Bysantin kauneimpana ja pyhimpänä. Mutta se Konstantinopoli, johon Mehmet II:n bassibašuukit tunkeutuivat, oli totta puhuen jo valmiiksi raunioina.

Toisen tappio on toisen voitto. Konstantinopolin häviöstä hyötyi Italia. Monet oppineet pakenivat kaupungin hävitystä länteen, vieden kirjansa mukanaan. Se, mitä ei saatu Konstantinopolista, löytyi arabiankielisistä käännöksistä. Antiikin kirjallisuus ja kulttuuri löydettiin uudelleen, se oli rinascimenton alku…

Oppikoon kukin tästä mitä haluaa.

Aiheesta lisää: