Kaikki mitä olet tiennyt (väärin) antiikin historiasta II

Jatkoa artikkeliin Kaikki mitä olet tiennyt (väärin) antiikin historiasta.

Jean-Léon Gérôme, ”Pollice verso” (1872)

5) ”Peukalo alas” tuomitsi gladiaattorit kuolemaan

Kohtaus on tuttu lukemattomista elokuvista ja tv-sarjoista. Kaksi hikistä, puolialastonta gladiaattoria painii kentällä, kunnes toisen ase kirpoaa kädestä ja hän makaa avuttomana miekka kurkulla. Ottelijoiden katseet kääntyvät kohti yleisöä ja keisarillista aitiota. Näytetäänkö peukaloa ylös vai alas? Väärin!

Tosiasiassa melkein kaikki mitä luulemme tietävämme gladiaattoriotteluista perustuu enemmän tai vähemmän yllä olevaan Jean-Léon Gérômen vuonna 1872 tekemään maalaukseenJuvenalis sanoo Satiireissaan, että elämä ja kuolema areenalla ratkaistiin ”näyttämällä peukaloa”, pollice verso, mutta koska kyseessä oli itsestäänselvyys, hänelle ei tullut mieleen selventää ja kertoa miten peukaloa tarkkaan ottaen näytettiin. Peukalo ylös, peukalo alas, peukalo sivulle vai peukalo keskellä kämmentä? Kukaan ei tiedä (Satiirit 3.34–37).

Gladiaattorit eivät myöskään tervehtineet keisaria sanoilla Ave, Caesar, morituri te salutant (”terve, Caesar, kuolemaan menevät tervehtivät sinua”). Se on peräisin Suetonius Tranquilluksen teoksesta De vita caesarum (Rooman keisareiden elämäkertoja). Tervehdystä käytettiin vuonna 52, jolloin keisari Claudius järjesti laivastotaistelunäytöksen Fucinus-järvellä. Ottelijat olivat sotavankeja tai kuolemaantuomittuja rikollisia, ja Claudius vastasi tervehdykseen nokkelasti Aut non – ”tai sitten ei”.

Oikeat gladiaattorit eivät olleet kuolemaantuomittuja vaan ammattilaisia, joita voisi verrata meidän aikojemme vapaapainijoihin. Otteluita käsikirjoitettiin ja harjoiteltiin etukäteen. Kaikki gladiaattorit eivät myöskään olleet miehiä. Vaikka naisgladiaattoreita oli vähemmän kuin miehiä, he eivät olleet millään tavalla poikkeuksellisia. Keisari Tiberiuksen aikana piti säätää erikseen laki joka kielsi aatelisnaisia ryhtymästä gladiaattoreiksi tai niiden kouluttajiksi. Naisgladiaattoreita osallistui useimpiin tunnettuihin näytöksiin, mikä aiheutti aikansa konservatiiveissa tietenkin moraalista närkästystä. Juvenalis paheksui asiaa suunnattomasti ja syytti heitä hemmotelluiksi yläluokan tyttäriksi jotka vain etsivät halpaa hupia ja jännitystä elämäänsä. Libyalainen keisari Septimius Severus kielsi vuoden 200 tienovilla kaikkia naisia toimimasta gladiaattoreina, mutta kiellolla ei ollut mainittavaa vaikutusta, koskapa Ostian kaupungista on löytynyt paljon myöhempi naisgladiaattorien mainos.

6) Kuuluisat viimeiset sanat

Mahtavilla miehillä on mahtavat viimeiset sanat. Kuten me kaikki tiedämme, Gaius Julius Caesar sanoi kuolemansa hetkellä Et tu, Brute (”sinäkin, Brutukseni!”). Keisari Vespasianus vitsaili tulevan apoteoosinsa kustannuksella sanoilla Vae, puto deus fio (”hitto, minusta taitaa tulla jumala”). Väärin!

Varmaa tietoa ei näistä asioista koskaan tulla saamaan. Diktaattorin kuuluisat viimeiset sanat on keksinyt William Shakespeare (Julius Caesar, 3. näytös, 1. kohtaus). Suetoniuksen kirjoittaman elämäkerran mukaan Caesar sanoi ensin ”tämähän on väkivaltaa”, sitten huusi apua, ja heittäessään henkensä hän kykeni ainoastaan korahtelemaan, vaikka toiset väittävät että hän ehti sanoa kreikaksi – joka oli sivistyneistön kieli tuohon aikaan – καὶ σὺ τέκνον (”sinäkin, poikani?”). (Suetonius, 82.1)

Suetoniusta saamme kiittää myös Vespasianuksen viimeisistä sanoista. On totta, että hän vitsaili tulevalla kohoamisellaan jumalten joukkoon, mutta elämäkerran mukaan hänen viimeiset sanansa olivat ”keisarin pitäisi kuolla seisaaltaan”.

7) Roomalaiset käyttivät ”roomalaista tervehdystä”

Horatiusten vala (Jacques-Louis David, 1784)

Elokuvissa ja televisiosarjoissa roomalaiset sotilaat tervehtivät toisiaan ”roomalaisella tervehdyksellä”, oikea käsi ojennettuna ja sormet yhdessä. Väärin!

Tosiasiassa tervehdystä käytettiin ensimmäisen kerran ylläolevassa Jacques-Louis Davidin maalauksessa vuodelta 1784. Vasta uusklassinen taide ja varhaiset historialliset elokuvat kuten Cabiria (1914) tekivät siitä yleisesti tunnetun. 1800-luvun lopulla roomalaistervehdystä käytettiin Yhdysvalloissa lippuvalan yhteydessä, Gabriele d’Annunzion squadristit käyttivät sitä Fiumen valtauksessa 1919, Mussolinin fascistit kopioivat sen d’Annunziolta 1923 ja lopulta Hitler Mussolinilta 1926 tunnetuin seuraamuksin. Nykyään ”roomalaisen tervehdyksen” käyttäminen osoittaa useimmissa länsimaissa huonoa makua (ja on laitonta Saksassa), ellei ole pukeutunut legioonalaiseksi – ja silloinkin syyllistyy törkeään anakronismiin.

Yksikään roomalainen kirjailija ei mainitse tätä tervehdystä, eikä se esiinny myöskään aikakauden taiteessa. Oikealla kädellä tervehtiminen oli toki yleinen ele, ja näkyy muun muassa tässä Trajanuksen pylvään paneelissa. Roomalaisten virkamiesten ja hallitsijoiden käyttämä ele muistuttaa hieman ”roomalaista tervehdystä”, mutta sitä ei tehdä sormet yhdessä. Virallisesta tervehdyksestä ei missään nimessä ollut kyse. (Winkler 2009: The Roman Salute: Cinema, History, Ideology.)

8) Kristittyjen vainot Colosseumilla

The Christian Martyrs' Last Prayer (Jean-Léon Gérôme, 1863-1883)

Jean-Léon Gérômen maalauksessa ”veritodistajien viimeinen rukous”, jonka hän teki William T. Waltersin tilauksesta vuosina 1863-1883, kristityt ovat kokoontuneet viimeiseen yhteisrukoukseen ennen kuin heidät syötetään leijonille. Kristittyjen vainot johtivat tuhansien kuolemaan Colosseumilla, jonka paavi Benedictus XIV (1740–1758) pyhitti marttyyrien muistolle. Väärin!

Edes maalaus ei itse asiassa kuvaa Colosseumia eli oikeammin sanottuna Flaviusten amfiteatteria, vaan Circus Maximusta. On todennäköistä, ettei Colosseumilla vuotanut koskaan kristityn veri, sillä sitä ei mainita yhdessäkään pyhimyskertomuksessa (esimerkiksi P. Sebastianus teloitettiin Palatiumilla, P. Agnes Domitianuksen stadionilla ja P. Pietari Neron sirkuksessa). Marttyyrien kuolinpaikoille perustettiin kappeleita, mutta Colosseumin raunioita ei pidetty myöhemminkään pyhänä. Sitä ei mainita pyhiinvaeltajille suunnatuissa keskiaikaisissa matkaoppaissa ja mielikuvituksellisissa legendakokoelmissa kuten Mirabilia Urbis Romaessa.

Kuka sitten on vastuussa väärinkäsityksestä? Ilmeisesti paavi Pius V (1566–1572), joka keksi tarjota pyhiinvaeltajille Colosseumin hiekkaa reliikkinä sillä perusteella, että se oli marttyyrien veren pyhittämää. Siihen asti Colosseum oli toiminut ensin linnoituksena ja sitten paavillisena kivilouhoksena. Fioravante Martinellin sata vuotta myöhemmin kirjoittama kirja popularisoi ajatuksen lukevalle  kansanosalle, eikä virhettä ole sittemmin voitu korjata.

Muutenkin keskiajan kirjallisuus on suuresti liioitellut vainojen mittakaavaa. Vuonna 354 laaditussa luettelossa vuosittaisista kristillisistä muistopäivistä mainitaan vain kolmekymmentäkaksi marttyyriä. Jopa Kesarean piispa Eusebios (275–339) joutui myöntämään kirjoittamassaan Kirkkohistoriassa, että Rooman valtakunnan virkamiesten toimeenpanevat vainot olivat satunnaisia ja paikallisia ja ne liittyivät enemmän paikallisiin levottomuuksiin. Nykytutkimus on liikkunut enemmän tai vähemmän tähän suuntaan, eikä Rooman valtiokoneiston enää uskota vainonneen kristittyjä ennen vuotta 250 (Hänninen – Kahlos – Lehtonen 2012: Uskonnot antiikin Roomassa).

On varmaa, että monet kristityt joutuivat todella kokemaan kärsimyksiä keisariajalla. Kuinka laajoja vainot olivat ja kuinka useat joutuivat niiden uhriksi, on mahdotonta sanoa varmuudella. Edesmennyt professori Veikko Litzen piti oikeansuuntaisena arviota, että kaiken kaikkiaan kristittyjen marttyyrien määrä oli korkeintaan kaksi tuhatta – siis vähemmän kuin seitsemän henkeä vuodessa valtakunnassa, jossa oli 60 miljoonaa asukasta (Litzen 2009: Tie Nikeaan). Kuten arvata saattaa, asia on kiistanalainen.

Kaikki mitä olet tiennyt (väärin) antiikin historiasta

Nykyään useimmat taitavat jo tietää että antiikin patsaat olivat oikeasti maalattuja ja valkoisen marmorin ihannointi on renessanssin ja Winckelmannin koulukunnan perua. Mutta tiesittekö te näitä?

numerals

1) Roomalaiset numerot: IV vai IIII?

Kaikki ovat varmaan joutuneet jossain elämänsä vaiheessa opettelemaan roomalaiset numerot, joissa on samanlainen logiikka kuin roomalaisissa päivämäärissä: IV on yksi pois viidestä, VIII on viisi plus kolme, ja niin edespäin. Väärin!

Roomalaiset eivät itse pitäneet kiinni säännöistään. Luku neljä esiintyy useammin muodossa IIII, kuten legioonan nimessä IIII Macedonica; samoin yhdeksäs legioona kirjoitetaan Legio VIIII, ei IX. Luku kahdeksantoista saatettiin kirjoittaa XVIII:n sijasta XIIX, kuten esimerkiksi Secundinuksen haudassa Via Appialla tai tässä Marcus Caeliuksen hautakivessä. XIIX oli sikäli loogisempi kuin XVIII, sillä kahdeksantoista luettiin duodēvīgintī, kaksi pois kahdestakymmenestä.

Eikä tässä vielä kaikki! Luku viisikymmentä kirjoitettiin pitkään , ennen kuin se muuttui L-kirjaimeksi. Vanhoissa piirtokirjoituksissa luku sata saatettiin kirjoittaa ƆIC tai Ɔ. Keskiajan kirjanpidossa CIƆ alkoi tarkoittaa tuhatta ja IƆ viittäsataa, kuten tässä esimerkissä. Ai niin, ja tuhat eli M oli Augustuksen aikana vielä ↀ.

plumbing

2) Roomalaiset vesijohdot aiheuttivat lyijymyrkytyksen

Mahdollista lyijymyrkytystä on tarjottu koko 1900-luvun ajan syyksi Rooman valtakunnan rappiolle. Roomalaiset vesijohtoputket tehtiin lyijystä, joka on pehmeä, helposti työstettävä metalli, ja jota syntyi suuria määriä hopeakaivosten sivutuotteena. Lyijy liukeni putkista juomaveteen ja myrkytti pahaa-aavistamattomat janoiset. Väärin!

Vesi, joka virtasi antiikin vesijohtoverkostoissa, oli sekä kalkkipitoista että lievästi hapanta. Hiilihappo reagoi kalsiumhydroksidin kanssa muodostaen kalsiumkarbonaattia, jonka Roomassa koskaan ruokaa laittaneet tuntevat valkoisena krustina kattilan sisäpinnassa. Antiikin vesijohtojen sisäpintoja peitti paksu kerros kalsiumkarbonaattia, estäen lyijyä liukenemasta veteen mutta aiheuttaen välillä ikäviä tukoksia (Sextus Julius Frontinus, De aquaeductu CXXII.1).

Vaikka putket olisivat olleet uusia, veden virtausnopeus oli riittävän suuri estääkseen lyijyn liukenemisen. Lisäksi osa vesijohtoputkista ei ollut lyijyä vaan savea: roomalaiset eivät suinkaan olleet tietämättömiä lyijyn vaaroista. Arkkitehti ja insinööri Marcus Vitruvius Pollio varoittaa kirjassaan De architectura lyijyn vaaroista ja suosittelee käyttämään terrakottaputkia aina kuin mahdollista (VIII.6.10-11)

3) Orgioissa mässäiltiin ja käytiin välillä oksentamassa vomitoriumissa

Orgiat-Asterixin-mukaan2

Kukapa ei olisi lukenut tarinaa roomalaisten ökyjuhlista, joissa mässättiin ähkyyn asti ja sitten annettiin orjan kutittaa höyhenellä kitalakea tai käväistiin vartavasten tarkoitusta varten rakennetussa vomitoriumissa tyhjentämässä vatsalaukun sisältö. Väärin!

Useimpien orgiatarinoiden alkuperä on roomalaisen kirjailijan Petronius Arbiterin veijariromaanissa Satyricon, joka satiirina kertoo omasta ajastaan yhtä vähän kuin Manillaköysi Jatkosodasta. Vomitorium on kuitenkin täydellinen väärinkäsitys. Oikea vomitorium on stadioneilla tai teatterissa oleva katettu kulkuväylä, jonka kautta suuret katsojamäärät voivat poistua nopeasti esityksen jälkeen. Itse termi esiintyy ensimmäisen kerran vasta myöhäisantiikissa, jolloin eräs Macrobius Ambrosius Theodosius – paremmin tunnettu ”Scipion unen”  kommentaarien kirjoittajana – käyttää sitä kirjassaan (Saturnalia 6.4.3.).

En tiedä, mistä tämä väärinkäsitys on alunperin kotoisin. Wikipedia syyttää Aldous Huxleya.

4) Vuonna 406 barbaarit ylittivät jäätyneen Reinin

Thomas J. Craughwell: Barbaarien valloitusretket

Tässäpä tarina joka toistuu niin identtisenä historiankirjasta toiseen, että on selvää kirjoittajien kopioivan sen toisiltaan. Mutta mistä ihmeestä me tiedämme, että Rein jäätyi tuona nimenomaisena uudenvuoden aattona? Tai tiettyjen germaaniheimojen hyökänneen sen yli?

Lista hyökkääjistä on peräisin eräästä kirkkoisä Hieronymuksen (347–420) kirjeestä, jonka hän kirjoitti… Betlehemissä! Häntä ei siis voi hyvällä tahdollakaan väittää silminnäkijäksi (Hier. Epistola 123). Jäätyneestä Reinistä Hieronymus ei pukahda. Kun asiaa hieman tonkii, paljastuu myös koko tarinan ainoa ”lähde”. Suuri historioitsija Edward Gibbon kirjoitti vuonna 1781 kirjaansa History of the Decline and Fall of the Roman Empire seuraavat sanat:

”On the last day of the year, in a season when the waters of the Rhine were most probably frozen, they entered without opposition the defenceless provinces of Gaul.”

Gibbon tunsi alkuperäistekstinsä hyvin, joten hän on voinut saada inspiraation olettamukseensa Ammianus Marcellinukselta, joka kirjoitti alemannien heimon ylittäneen jäätyneen Reinin vuonna 378 (Res gestae, XXXI, 10, 4). Reinin tiedetään jäätyneen osittain myös vuonna 302. Säilyneessä gallialaisessa juhlapuheessa kerrotaan miten ”suuri lauma germaaneja joka heimosta ylitti jäätyneen Reinin ja nousi maihin eräällä saarella…” (XII Panegyrici Latini, VI.6.4).

Näin köykäisistä lähtökohdista on ponnistanut dramaattinen tarina vandaalien ja kvaadien maahantunkeutumisesta ja sen motiiveista, jääkuuraisesta Reinistä ja uudenvuoden 406 ennätyspakkasista.

Rooma, avoin kaupunki

Hautakivi Rooman ulkopuolella:
”C. Iulius Caesarin toisena diktaattorivuonna [47 eaa.]
– C. Numitorius C.l. Nicanor, syntyjään teebalainen, silmälääkäri
– Numitoria C.l. Philumina, syntyjään fryygialainen
– C. Numitorius C.l. Stabilio, Stabilio, paikallinen orja
– P. Opitreius C.l. Butas, syntyjään smyrnalainen
– Numitoria C.l. Erotis, syntyjään karthagolainen

Rooman kaupungissa eli keisariaikana pyöreästi arvioituna miljoona asukasta.(1) Koska esimoderneissa kaupungeissa kuolleisuus ylitti aina reippaasti syntyvyyden, Rooma ei olisi voinut kasvaa aikansa suurimmaksi kaupungiksi ilman jatkuvaa muuttoliikettä. Ikuisessa kaupungissa riehuivat tuberkuloosi, malaria ja muut tartuntataudit joita vastaan maahanmuuttajilla ei ollut samanlaista vastustuskykyä kuin paikallisväestöllä. Tacitus mainitsee vuoden 69 jaa. historiateoksessaan ohimennen kaupungin ”epäterveen ilman” ja miten ”germaanit ja gallit olivat herkempiä taudeille”. Miljoonan asukkaan keisarillinen pääkaupunki tarvitsi vuosittain vähintään 10 000 nettomuuttajaa pelkästään säilyttääkseen asukaslukunsa; kuolleisuus huomioiden todellisen maahanmuuttajien määrän on täytynyt olla paljon suurempi. Keitä he olivat ja miten heihin suhtauduttiin?

Jatka artikkeliin Rooma, avoin kaupunki

Habemus papam!

Viesti toi eilen Roomasta tiedon, että kristilliselle maailmalle on annettu uusi paavi, Franciscus I. Pyhä  Istuin on yksi maailman vanhimpia instituutioita. Varhaiskeskiajalta aina vuoteen 1870 asti paavi käytti Italiassa kirkkoruhtinaana sekä maallista että hengellistä valtaa. Edelleenkin Vatikaania pidetään kansainvälisesti suvereenina valtiona, jonka valtionpäämies on paavi ja virallinen kieli latina. Monella tavalla paavin istuin on Rooman imperiumin suora jälkeläinen.

Paavin maalliset ja hengelliset valtaulottuvuudet periytyvät molemmat antiikista, mutta eri teitä. Aloitetaan hengellisistä, sillä ne ovat maallista valtaa vanhempia. Kristillinen kulttiyhteisö tuli Roomaan hyvin varhaisessa vaiheessa. Perimätiedon mukaan tämä tapahtui jo ensimmäisellä vuosisadalla. Paavali osoittaa yhden kirjeistään Rooman kristilliselle yhteisölle, johon kuului siihen aikaan lähinnä juutalaisia ja hellenisoituneita juutalaisia.

Juutalaisesta alkuperästään huolimatta varhainen seurakunta näyttää järjestäytyneen roomalaisten lakien ja tapojen mukaisesti. Roomalaisen polyteismin seurakuntaan verrattavissa olevan instituution muodostivat ”kortteliyhteisöt”: yhden tai useamman kerrostalon asukkaat suorittivat vuotuiset juhlamenot ja keisarin kuolemattomalle sielulle annettavat uhrit yhdessä. Kortteliyhteisön johtaja oli määräajaksi valittu magister vici, joka oli vastuussa paitsi jumalien palveluksesta myös kaavoitustoimista, paloturvallisuudesta ja yhteiskuntajärjestyksen säilymisestä. Magisterit valittiin vapautettujen orjien säädystä, jotka keisariajalla edustivat varakasta keskiluokkaa. Magisterien apuna toimi kaksi ministeriä. Magisterien yläpuolella olivat tehtäväänsä arvotut sacerdotes augustales–ylipapit.

Varhaiskristillisessä seurakunnassa vastuutehtävät oli jaettu samanlaisiin arvoasteisiin, mutta niistä käytettiin kreikkalaisperäisiä termejä. Pappisvihkimyksen saaneet olivat presbyteerejä (presbyteroi), heidän apulaisensa diakoneja (diaconi). Heidän lisäkseen seurakunnissa toimi leviittoja (juutalaisiin temppelipalvelijoihin rinnastettavia apulaisia) ja maallikoita. Yksi vanhemmista ja kokeneemmista presbyteereistä toimi kussakin seurakunnassa kaitsijana (episkopos), josta tulee suomen kielen sana piispa. Roomalaisessa uskonnossa piispat rinnastuivat ylipappeihin (sacerdotes). Kun varhaiskristillistä terminologiaa alettiin kääntää latinaksi, diakoneista tuli ministereitä. Jeesus ja hänen työnsä jatkajat sen sijaan olivat magistereita, opettajia ja vanhempia.

Samankaltaisuus saattaa osaltaan johtua siitä, että voidakseen toimia laillisesti kristillisen yhteisön täytyi järjestäytyä roomalaisten lakien hyväksymäksi korporaatioksi. Koska vanha senaatin päätös (joka oli aikoinaan säädetty Bacchuksen kulttia vastaan) kielsi varainhoidon magistereilta, ministereistä tuli Rooman seurakunnan taloudellisia johtajia ja heidän keskuudestaan kaupungin seurakuntaa kaitseva piispa sittemmin usein valittiin. 200-luvun puolivälissä piispan alaisuuteen kuului Eusebius Kesarealaisen kirkkohistorian mukaan 46 presbyteeriä, 7 diakonia, 7 apulaisdiakonia, 42 alttaripalvelijaa, 52 henkienmanaajaa ja joukko ovenvartijoita.

Seurakunnan koko oli matkalla kasvanut kymmenistä tuhansiin, mutta Rooman miljoonakaupungissa kristityt olivat edelleen pieni vierasmaalainen vähemmistöuskonto, jolla ei ollut sijaa ikuisen kaupungin pyhään ytimeen. Siksi seurakunnan toimipisteet sijaitsivat kaupunginmuurien ulkopuolella, hautausmailla ja Transtiberimin maahanmuuttajaghetossa. Seurakunta oli saavuttanut laillisen aseman keisari Gallienuksen aikana 260-luvulla rekisteröitymällä hautausapuyhdistykseksi. Tämä antoi kirkolle mahdollisuuden omistaa instituutiona omaisuutta ja solmia laillisia taloudellisia sopimuksia.

Rooman piispa ei siis vielä ollut kovin suuri hengellinen ruhtinas. Edes ajatusta Rooman piispan erikoisasemasta kirkon sisällä ei oltu vielä lausuttu ääneen, eikä meillä ole mitään luotettavia kirjallisia tai arkeologisia todisteita, että Pietari olisi koskaan käynyt Roomassa. 200-luvulla kristillisen kirkon johtoasemasta taistelivat idän vanhojen seurakuntien – Jerusalemin, Aleksandrian ja Antiokian – piispat. Jerusalemin seurakunta katsoi johtoasemansa periytyvän suoraan Jeesuksen pikkuveljeltä Jaakobilta. Aleksandriassa, tuossa kirjastostaan kuuluisassa oppineisuuden kehdossa, sijaitsi taas yhtä kuulu kristillinen katekeettakoulu, jonka kuuluisimpia kasvatteja olivat kirkkoisät Origenes, Gregorios Ihmeidentekijä ja Heraklas, joka tultuaan piispaksi vuonna 232 omaksui arvonimen papa abbas ja oli siten kristittyjen ensimmäinen paavi. Kun 600-luvulla Egypti jäi muslimien käsiin, Egyptin kristittyjen yhteys muuhun kirkkoon katkesi – mutta paaviuden perinne säilyi katkeamattomana (jos jotakuta kiinnostaa, nykyinen P. Markuksen istuimen haltija on paavi Teodoros II).

Idän piispojen arvovaltaa vastaan Rooman piispat saattoivat asettaa vaakakuppiin tiettyjä epäämättömiä etuja. He hallitsivat kristittyjä Rooman imperiumin pääkaupungissa, jossa he saattoivat myös verkostoitua valtakunnan mahtavien kanssa. Ennen pitkää heillä oli omat miehensä ja erityisesti naisensa keisarillisessa hovissa. Poliittisen vaikutusvallan vastapainona piispojen täytyi joskus tehdä myönnytyksiä, vaikka se olisi tarkoittanut uhraamista Juppiter Optimus Maximukselle. Rooman piispat osasivat myös tarpeen mukaan vedota roomalaiseen lakiin ja uskonnollisiin käytäntöihin.

Rooman eliniäkseen nimitetyt ylipapit, sacerdos, kuuluivat johonkin kaupungin useista pappiskollegioista. Kollegiot täydensivät itse itseään nimittämällä omat jäsenensä. Katkeamattomuuden takasi kollegion genius, kuolematon henki, joka periytyi sukupolvelta toiselle samoin kuin keisarin kuolematon sielu siirtyi vallanperimyksessä uuteen keisariin. Rooman piispa Clemens vetosi tähän samaan periaatteeseen ehdottaessaan, että piispaksi valittu olisi tehtävässään erottamaton, ja että kaitsijan tehtävä periytyisi katkeamatta aina uudelle valitulle kantaen Pyhää Henkeä mukanaan. Näin syntyi ns. apostolinen suksessio.


Keisari Augustus pontifex maximuksena, Rooman ylipappina

Palaan hetkeksi vielä Rooman polyteistisiin kortteliyhteisöihin. Niiden magisterit joutuivat kantamaan taloudellisen vastuun paitsi kulttiyhteisön riiteistä, myös muista yhteisöllisistä menoeristä. Augustales-ylipapit kustansivat virkansa puolesta kisoja, näytäntöjä, hyväntekeväisyyttä ja rakennushankkeita. Tästä epäitsekkäästä työstä yhteisön hyväksi käytettiin kreikkalaisperäistä sanaa liturgia. Varhaiset kristityt alkoivat kutsumaan omaa jumalanpalvelustyötään samalla nimellä. Myös piispat käyttivät varojaan yhteisönsä hyväksi. Väitetään, että 200-luvun puolivälissä Rooman seurakunta huolehti tuhannestaviidestäsadasta leskestä ja orvosta.

Kun Rooman valtakunta kääntyi keisareidensa mukana kristinuskoon, kirkosta tuli kertaheitolla merkittävä maanomistaja. Aikaisemmin polyteistisille kulteille korvamerkityt rahavarat suunnattiin kirkkojen rakentamiseen. Erityisesti Rooman piispat hyötyivät keisarillisesta mielisuosiosta. Pietarin istuimen alaisuuteen kerääntyi suuria omaisuuksia ympäri Italiaa. Imperiumin luhistuminen lännessä teki Rooman piispasta 400-luvulla lopulta maallisen ruhtinaan. 500-luvulla imperiumi hallitsi Italiassa enää ainoastaan Rooman ja Ravennan välistä maakaistaletta.  Vuonna 554 keisari Justinianus antoi Rooman senaatille ja piispalle käytännöllisesti autonomian. 600-luvulla senaatti lakkautettiin; Aleksandria, Jerusalem, Antiokia ja Karthago olivat kaikki muslimien hallussa. Rooman piispasta oli tullut käytännössä kristillisen Rooman valtakunnan viimeinen jäänne lännessä.

Piispa Gregorius (540–604) oli ilmeisesti ensimmäinen Rooman seurakunnan pää, joka alkoi kutsua itseään paaviksi ja vaati itselleen johtoasemaa kristillisen kirkon sisällä. Hänen seuraajansa perivät nämä taipumukset. Kasvava maallinen valta ajoi paavin istuimen törmäyskurssille keisarivallan kanssa. Pääkaupunki oli nyt idässä Konstantinopolissa. Keskushallinto pyrki väkisin asettamaan Rooman piispoiksi kreikkalaisia; italialaiset vastustivat.

Rooman piispojen ja Konstantinopolin välinen kylmä sota kesti toistasataa vuotta. Aseina tässä valtataistelussa käytettiin mm. kirkonkirouksia ja väärennettyjä asiakirjoja, joista kuuluisin on nk. Konstantinuksen lahjoitus. Tässä 700-luvun lopulla kynäillyssä dokumentissa ”keisari Konstantinus” lahjoittaa Rooman paaville korkeimman vallan Rooman kaupungissa ja imperiumin läntisissä provinsseissa. Samalla paaville annetaan keisarin arvomerkit  ja papeille senaattorin arvo. Konstantinopoli oli hävinnyt.

Konstantinuksen lahjakirjaa epäiltiin maallisissa piireissä pian jo sen ”löytymisen” jälkeen, mutta katolinen kirkko piti kiinni sen aitoudesta 1800-luvulle asti. Saman lahjakirjan nojalla paavit omaksuivat käyttöönsä aikaisemmin keisarille kuuluneen muinaisen roomalaisen ylipapin tittelin. Rooman paavi oli nyt pontifex maximus – ”ylimmäinen sillanrakentaja”. Kaikki Rooman hallitsijat Julius Caesarista lähtien olivat olleet koko valtakunnan korkeimpia uskonnollisia auktoriteetteja.

Pontifex maximuksen oikeuksiin kuuluivat muun muassa kalenterin ylläpitäminen, kaikkien temppeleiden pyhittäminen ja hautaustoimia koskevien lakien säätäminen. Kristitty keisari Gratianus oli luopunut pontifex maximuksen tittelistä, koska hän ei halunnut sekaantua polyteistisiin riitteihin. Kuten muinaiset temppelirakennukset saatettiin riistää Saatanan vallasta ja pyhittää uudelleen Jumalalle, myös Rooman ylipapin arvo oli mahdollista puhdistaa pakanallisista merkityksistään ja liittää paavin pitkään titulatuuraan.

Voidaan siis sanoa, että Franciscus I on yhtä lailla P. Pietarin kuin Julius Caesarinkin henkinen perillinen.

Kansalaiset, Romani cives

Vuonna 212 jälkeen ajanlaskun alun keisari Marcus Aurelius Severus Antoninus Augustus – paremmin tunnettu lempinimellä ”Caracalla” muodikkaaksi tekemänsä gallialaisen huppuviitan mukaan – julkaisi merkittävän ja vallankumouksellisen ediktin. Uusi laki, jota nykyään kutsutaan Constitutio Antoninianaksi, lahjoitti kaikille valtakunnan vapaille asukkaille Rooman kansalaisoikeudet.

Aikaisemmin valtakuntaa olisi voinut luonnehtia vaikkapa kansainyhteisöksi. Siihen kuului lukemattomia erilaisia juridisia kokonaisuuksia, joita yhdisti lähinnä Roomalle annettu uskollisuudenvala. Monilla Rooman imperiumin eli käskyvallan piiriin kuuluvilla mailla oli omat perinteiset lakinsa. Eri kokonaisuuksien välillä sovellettiin silloista kansainvälistä lakia (ius gentium), joka oli alunperin kehittynyt kreikkalaisten kaupunkivaltioiden välistä kanssakäymistä varten. Kreikankielisessä idässä monilla kaupungeilla oli oikeus lyödä omaa rahaa, joka tosin oli kiinteällä vaihtokurssilla sidottu Rooman valuuttaan.

Ennen vuotta 212 vain harvoilla ja valituilla oli täydet Rooman kansalaisoikeudet, joskin joukko oli kasvanut tasaisesti tasavallan ajoista lähtien. Roomalaisuuden eduista saivat nauttia Italian asukkaat, siirtokunnat, tiettyjen kaupunkien kansalaiset, provinsseissa asuvien roomalaiset ja heidän jälkeläisensä, sekä jotkut paikalliset merkkimiehet jotka olivat tehneet palveluksia Roomalle.

Caracallan edikti vaikutti suoraan miljoonien ihmisten elämään ja muutti valtakunnan oikeudellisia suhteita. Näin merkittäväksi tapahtumaksi laki ja sen seuraamukset ovat huonosti tunnettuja. Ketkä siitä hyötyivät, miksi se annettiin ja mitä me ylipäätään voimme tietää Caracallan lahjoituksesta?

Marcus Aurelius Severus Antoninus Augustus
Marcus Aurelius Severus Antoninus Augustus (188–217)

Historioitsija ja papyrus

Koko Constitutio Antoniniana tunnetaan oikeastaan vain kahdesta aikalaislähteestä. Caracallaan vihamielisesti suhtautuva historioitsija Dion Kassios (150 – 235) kertoo, että laki vain näennäisesti kunnioitti valtakunnan asukkaita. Tosiasiassa ahneen Caracallan tarkoituksena oli lisätä veronalaisten määrää. Selitys on hämmentävä, sillä kansalaisilla oli aikaisemmin ollut enemmän verovapauksia kuin alamaisilla.

Todennäköisesti Dion viittaa kansalaisten maksamaan viiden prosentin perintöveroon. Perintöveron tuotot tilitettiin sotakassaan (aerarium militare),  josta maksettiin legioonalaisten eläkkeet. Koska Caracalla oli korottanut huomattavasti sotilaiden palkkoja (mutta katso myös aikaisempi kirjoitus inflaatiosta), koko Constitutio Antoniniana saattoi olla keisarin yritys huolehtia siitä, että valtiolla oli varoja eläkkeiden maksamiseksi menoerän aktualisoituessa.

Toinen lähde on vuonna 1902 Egyptistä löytynyt pahoin vaurioitunut papyrus, joka julkaistiin huomattavasti restauroituna vuonna 1910 (Papyrus P. Giessen 40). Vaikka tekstin varsinainen sanamuoto onkin yhä kiistanalainen, P. Giessen 40 näyttäisi nykyisen tieteellisen konsensuksen mukaan sisältävän Caracallan ediktin alkuperäistekstin.

Papyruksessa keisari kiittää kuolemattomia jumalia ja toivoo kaikkien valtakunnan asukkaiden nauttivan hänen voitostaan. Rooman kansalaisuus ulotetaan koskemaan kaikkia keisarin alamaisia, lukuunottamatta erikseen mainittua ryhmää, jota kutsutaan nimellä deditici. Ilmeisesti kyseessä olivat sotavangit, joista oli tullut Rooman alamaisia muodollisen rauhansopimuksen seurauksena.

Keisari ja juristit

Severusten dynastiaa, johon Caracallakin kuului, pidetään roomalaisen oikeustieteen kulta-aikana. Keisariperheen lähipiiri täyttyi lahjakkaista lainoppineista jotka kohosivat myös korkeisiin virka-asemiin. Rooman provinssien asukkaat olivat yhä laajemmassa määrin tulleet tietoisiksi omista oikeuksistaan ja keisarille osoitettujen valitusten ja anomuskirjeiden määrä kasvoi niin nopeasti, että niitä varten piti perustaa oma virastonsa.

Severusten aikana tuli tavaksi nimittää valtakunnan korkeimpaan hallinnolliseen virkaan eli pretoriaaniprefektiksi miehiä, joilla oli vankka lainopillinen tausta. Koska emme voi mitenkään tietää, minkälaisen pohdinnan tuloksena Caracallan edikti syntyi keisarillisessa curiassa, ei voi pitää poissuljettuna vaihtoehtoa, että kansalaisoikeuksien radikaali laajentaminen olisi ollut imperiumin korkeasti koulutettujen juristien ajatus.

Toisaalta emme voi sivuuttaa keisarin omia vaikuttimia. Papyrustekstin mukaan Caracalla tahtoi ediktillään lepyttää kuolemattomia jumalia, jotka olivat varjelleet hänen henkeään ”salaliitolta”. Caracallalla oli verta käsissään; hän oli juuri murhannut hallituskumppaninsa ja pikkuveljensä Getan, jonka kanssa hänellä oli ollut riitaa lapsesta saakka. Kansalaisoikeuksien lahjoittamisella keisari ylisti Rooman jumalia ja sitoi valtakunnan asukkaat tiukemmin itseensä.

Kansalaisoikeuksien laajentaminen saattoi olla tapa lujittaa roomalaista identiteettiä. Kaikki provinssien alamaiset olivat nyt roomalaisia ja siten tasa-arvoisia italialaisten kanssa. Lahjoitus lisäsi määrättömästi Caracallan kunniaa, sillä lain mukaan uudet kansalaiset saivat sukunimensä siltä, jolta he olivat kansalaisuutensa saaneet. Yhdessä yössä miljoonista ihmisistä ympäri Välimerta tuli keisarin kaimoja, Aureliuksia.

Tilastollinen esimerkki valottaa tilannetta hyvin. Vuonna 210 Rooman pretoriaanikaartin jäsenistä vain viidellä prosentilla oli sukunimenä Aurelius. Seitsemäntoista vuotta myöhemmin Aureliuksia oli 95 % pretoriaaneista (CIL 6.1058, CIL 6.2799). Loogisena seuraamuksena koko muinainen roomalainen nimeämiskäytäntö, jonka mukaan kansalaisella oli kolme nimeä – praenomen, nomen gentile ja cognomen – menetti vähitellen merkityksensä. Ihmiset alkoivat käyttää toisistaan pelkästään erilaisia lisänimiä.

Seuraamukset

Mikäli hautakivet ja piirtokirjoitukset mitään kertovat, voi sanoa että Caracallan ediktiä tervehdittiin provinsseissa  suurella innolla. Sen merkitystä myöhäisantiikin roomalaisen identiteetin muotoutumiselle ei voi vähätellä. Sen seurauksena kaukaisessa Palmyran kauppakaupungissa nykyisen Irakin rajalla vastikään kansalaisuuden saanut varakas arabikin halusi kuvata itsensä togaan pukeutuneena.

Syyriassa ihmiset alkoivat palvoa omia jumaliaan roomalaisten riittien mukaisesti. Egyptiläinen Ptolemais Euergetiksen kaupunki (joka aiemmin oli tunnettu Krokodilopoliksena, kaupunkina johon turistit vaelsivat katsomaan pyhien krokotiilien ruokkimista) rakennutti kiitokseksi temppelin Rooman ylijumalalle, Capitoliumin Juppiterille. Aikaisemmin roomalaisia jumalia ei Egyptissä oltu nähty.

Pyhiä krokotiilejä ei kuitenkaan unohdettu. Vanhat kulttuuriset muodot sulautuivat saumattomasti uusiin. Aikaisemmin Rooman valtakunta oli perustunut latinalaisten ylivaltaan, mutta Caracallan edikti teki siitä todella monikulttuurisen imperiumin. Miljoonat ihmiset, joilla ei aiemmin ollut poliittisia oikeuksia, saattoivat nyt pyrkiä Rooman korkeimpiin virkoihin.

Italian taantuessa senaattori-aristokratian käsissä provinssien merkitys oli kasvanut ja valta siirtyi vääjäämättä kohti valtakunnan viriilejä reuna-alueita. Koko Constitutio Antoniniana oli koko tämän hitaan kehityksen oire, väistämätön looginen seuraus. Sen myötä provinssien asukkaat kokivat itsensä entistä vahvemmin nimenomaan roomalaisiksi, ei kreikkalaisiksi, syyrialaisiksi tai galleiksi. Keskiajan loppuun asti kreikkalaiset tulisivat nimittämään itseään nimellä rhomaioi (Ρωμαίοι). ”Helleeni” muuttui ajan myötä kirosanaksi, jonka kristityt kreikkalaiset sinkosivat polyteistien niskaan: he eivät olleet ”hyviä roomalaisia”.

Juridisessa mielessä Constitutio Antoniniana merkitsi valtakunnan lainopillisten käytäntöjen yhtenäistymistä. Kun kaikki olivat Rooman kansalaisia, ei tarvittu enää paikallisia lakeja. Yksi ainoa ius civile – siviililaki – tulisi ajan myötä korvaamaan ius gentilen.  Caracallan lahjoitusta seurasi pitkähkö siirtymäaika jolloin sekä Rooman laki että paikallinen laki olivat yhtä aikaa voimassa. Pikku hiljaa roomalainen yksityisoikeus kuitenkin syrjäytti muut oikeudenkäytön muodot. Parhaimmat esimerkit tulevat Egyptistä, jossa kansalaisoikeuksien myöntäminen koitui etenkin naisten eduksi.

Egyptin naisilta oli tähän asti puuttunut lähes kaikki oikeudet. Constitutio Antoniniana teki heistä kertaheitolla roomalaisia, joilla oli oikeus omistaa omaisuutta, periä, käydä oikeutta ja solmia sopimuksia omissa nimissään.  Egyptin Oksyrhynkhoksestaon löytynyt useita papyruksia, jossa naiset vaativat lakituvan kautta heille kuuluvia oikeuksia Rooman kansalaisina:

Arvoisa prefekti, viitaten voimassaolevaan lakiin – – pyydän teidän korkeuttanne vahvistamaan laillisen oikeuteni hoitaa itse omaa talouttani ja raha-asioitani ilman holhoojaa; kiittäen jo etukäteen, Aurelia Thaisious. 21. päivänä Epiphi-kuuta vuonna [263 jaa.]. [Kirjurin käsialalla:] Anomus vastaanotettu ja kirjattu ylös. (Oxyrhynchus papyri 12.1467)

Toisaalta naisten uusia oikeuksia käytettiin myös veronkiertoon ja yhteiskunnallisten velvollisuuksien laistamiseen. Rooman valtakunnassa tietyn veroluokan kansalaisilla oli velvollisuus ryhtyä kunnanvaltuutetuiksi ja osallistua julkisiin menoihin; koska naisilla ei ollut poliittisia velvollisuuksia, uuden lain myötä miehet saattoivat siirtää merkittävän osan omaisuudestaan vaimonsa nimiin. Viranomaiset pyrkivät puuttumaan kerkeästi tällaiseen suhmurointiin, mistä on todisteena yhtä hieno nippu papyruksia, joissa uudet roomalaisnaiset todistavat valaehtoisesti että kaikki heille merkitty omaisuus on todella heidän, eikä heidän aviomiestensä käytössä.

Aiheesta lisää:

  • Rome and its Empire, AD 193–284. Debates and documents in ancient history. Olivier Hekster, 2008.

Talouskriisi IV: Orjat

Orjakauppa (1882). Gustave Boulangerin orientalisoiva maalaus kuvastaa oman aikansa tirkisteleviä kaunotaiteellisia arvoja. Orjamarkkinat tarjosivat 1800-luvun taiteilijoille aiheen loputtomille eroottisille fantasioille.

Rooman valtakunnan talouskriisejä käsittelevä sarja päättyy – pahaenteisesti – orjuuteen. Kuten hyvin tiedämme, antiikin yhteiskunta oli orjayhteiskunta, jossa lähes kaikki työ tehtiin ihmisvoimin. Ennen kuin voimme mennä itse aiheeseen eli miten 200-luvun kriisi vaikutti  orjuuteen, on valotettava tarkemmin antiikin ajan orjuuden erityispiirteitä.

Orjuus Rooman keisarikunnassa erosi muutamalla olennaisella tavalla uuden ajan orjuudesta Amerikoissa. Ensinnäkään se ei perustunut ihonväriin tai rotuun; orjaa ja isäntää ei voinut erottaa toisistaan ulkonäön perusteella. Toisekseen orjia ei käytetty pelkästään ruumiilliseen työhön, vaan orjuuden piiriin kuului taloudellisen toiminnan kaikki tasot prostituoiduista opettajiin, pankkiireihin ja virkamiehiin asti. Voidaan jopa väittää, että antiikin orjaluokka vastasi modernin yhteiskunnan palkansaajia. Sivumennen sanottuna suomalaisessa ja karjalaisessa kansanrunoudessa orjaa käytetään palkollisen ja palkkalaisen synonyyminä. Roomalaiset ymmärsivät, että orjat työskentelivät paremmin jos osa heidän tuottamastaan lisäarvosta jäi heidän omiin käsiinsä, joten he maksoivat orjille työstä pientä palkkaa. Ylimääräisenä kannustimena orjille tarjottiin myös mahdollisuus ostaa itsensä vapaaksi.(1)

Jatka artikkeliin Talouskriisi IV: Orjat

Talouskriisi III: Inflaatio

Huhtikuussa 2010 Englannista löytyi merkittävä roomalainen rahakätkö. Maan alle haudattuun amforaan oli kaadettu 160 kiloa kolikoita, yhteensä 52 503  kappaletta. Rahat olivat kolmannen vuosisadan lopun ”huononnettua” rahaa, hopeoituja pronssi- ja kuparikolikoita, jotka oli lyöty neljänkymmenen vuoden aikana, 253-293. Rahojen ostovoiman on arvioitu vastanneen legioonalaisen neljän vuoden palkkaa. Sata vuotta aiemmin tuntemattomat hautaajat olisivat selvinneet vähemmällä vaivalla. Marcus Aureliuksen aikana legioonalaisen neljän vuoden palkka oli 1200 hopeadenaaria eli 4800 sestertiusta, jotka eivät olisi painaneet muutamaa kiloa enempää.

Kolmannen vuosisadan lopulla roomalainen rahajärjestelmä oli sekaisin. Denaari, joka oli alunperin ollut 98 % hopeaa, sisälsi ennen katoamistaan 270-luvulla enää kaksi prosenttia hopeaa. Hinnat ja palkat olivat nousseet Augustuksen aikaan verrattuna kaksikymmentäkertaisiksi, paikoitellen jopa viisikymmentäkertaisiksi. Vielä ajanlaskun alussa voitiin pitää nyrkkisääntönä sitä, että yksi denaari vastasi kouluttamattoman työmiehen päiväpalkkaa, jolla hän kykeni ruokkimaan itsensä ja perheensä. 270-luvulla sillä ei saanut edes huonointa mahdollista leipää. Mitä oli tapahtunut? Yrittääksemme ymmärtää kolmannen vuosisadan talouskriisiä on perehdyttävä syvällisemmin rahan arvon muodostumiseen, inflaatiomekanismiin ja koko roomalaiseen rahajärjestelmään.

Fromen rahakätkö (Somerset, Iso-Britannia)

Jatka artikkeliin Talouskriisi III: Inflaatio

Talouskriisi II: Keisari

Clivus Argentarius, rahanlainaajien katu, oli keisariajan Rooman Wall Street. Se alkoi Forumilta ja päättyi Capitolinus-kukkulalle rahapajan eli  Juno Monetan temppelin luokse. Junon temppelin nimestä periytyy termi monetaarinen ja useimpien länsimaalaisten kielien rahaa tarkoittava sana. Kuva: (c) Bill Thayer.

Ennen kolmannen vuosisadan suurta talouskriisiä Rooman valtakunta oli luonnollisesti kokenut useita taloudellisia häiriötiloja. Kriisien ratkaisussa kansa ja senaatti katsoivat keisariin. Augustuksen ajoista lähtien keisarin odotettiin tulevan väliin ja käyttävän omia huomattavia taloudellisia voimavarojaan kulloisenkin kriisin lievittämiseksi. Rooman keisari oli  paitsi valtionpäämies, myös valtakunnan rikkain yksityishenkilö. Keisarin henkilökohtainen varallisuus perustui niihin suunnattomiin maaomaisuuksiin jotka Julius Caesar ja hänen adoptoitu perillisensä Augustus olivat haalineet käsiinsä ja takavarikoineet sisällissotien aikana.(1) Myöhemmin keisarin henkilökohtainen omaisuus, patrimonium, lisääntyi vielä testamenttilahjoitusten ja majesteettirikosoikeudenkäyntien ansiosta. Tavan mukaan jokaisen kansalaisen kuului muistaa keisaria omassa testamentissaan, mistä myöhemmin tuli lakiin kirjattu perintövero.

Valtion varojen hoito oli jaettu kahteen osaan. Keisarillinen rahasto eli fiscus täyttyi keisarin suoraan hallitsemien provinssien ja maatilojen tuotosta. Sen johdossa oli rahaministeri, rationalis, joka alunperin oli vapautettu orja. Rahaministerin apuna toimi lainopillinen asiantuntija, praetor fiscalis, jonka tehtävänä oli huolehtia fiscuksen toimintaan liittyvästä lainsäädännöstä. Keisarillisen rahaston varat toimivat tarvittaessa puskurina, jolla paikattiin valtionrahaston puutteita. Myöhemmin keisarin henkilökohtainen omaisuus irroitettiin fiscuksesta omaksi laitoksekseen. Valtionrahasto, aerarium, sijaitsi Saturnuksen temppelissä Rooman kaupungissa. Sen alaisuudessa toimi vielä kaksi erillistä rahastoa. Aerarium sanctis oli reservirahasto, jota ylläpidettiin orjien vapauttamisesta maksettavan viiden prosentin liikevaihtoveron avulla. Aerarium militaris oli Augustuksen perustama sotakassa, joka piti sisällään kaikki armeijan ylläpitoon tarvittavat varat sekä sotilaiden eläkekassan.

Myös antiikin aikana ymmärrettiin, että kulta ja hopea olivat itsessään kauppatavaroita joiden arvo muuttui kysynnän ja tarjonnan lakien mukaan. Varhaisella keisariajalla rahan puute oli suurempi ongelma kuin sen paljous. Kun Augustus toi Egyptin kultavarat Rooman, korot laskivat 60 %. Käteisen rahan puutteen vuoksi edellisessä luvussa mainitut pienlainoittajat olivat ensiarvoisen tärkeitä. Monilla pienillä Välimeren saarilla rahaa ei käytetty juuri lainkaan. Yksityiset sijoittajat perustivat yhtiöitä maksamaan tällaisten köyhien alueiden verot. Toinen vihje rahan puutteesta on väärennettyjen roomalaisten pikkurahojen suuri määrä vaikeakulkuisissa provinsseissa, kuten Galliassa ja Britanniassa. Keisari Tiberiuksen aikana vuonna 33 rahan puute johti vakavaan luottokriisiin, josta Tacitus raportoi annaaleissaan (Tac. Annales VI.16–17).

Kriisi lähti liikkeelle siitä, että muutamat opportunistit alkoivat käyttää hyväkseen oikeudessa lähes sata vuotta vanhaa ja ahkerasti kierrettyä lakia koronkiskonnasta esittääkseen syytteitä useita senaattoreja vastaan. Laki rajoitti koron ylärajan 5 %:ksi ja kielsi lainanoton korkeammalla korolla vanhan velan maksamiseksi. Lakia ei oltu noudatettu pitkään aikaan. Useimmilla yläluokan jäsenillä oli velkaa tai he olivat myöntäneet korkeakorkoista lainaa. Senaatti joutui myöntämään syytteet oikeaksi ja antoi kaikille syytetyille 18 kuukautta aikaa saattaa raha-asiansa järjestykseen lain vaatimusten mukaisesti. Tacitus jatkaa:

”Tämä aiheutti kuitenkin rahan puutetta, sillä kaikki velat vaadittiin samanaikaisesti takaisin. Rahaa oli myös valtion ja keisarin rahastossa poissa liikkeestä koska niin monia henkilöitä oli tuomittu ja heidän omaisuutensa takavarikoitu. Korjatakseen tämän epäkohdan oli senaatti päättänyt, että lainanantajien tulisi sijoittaa 2/3 pääomastaan maaomaisuuteen Italiassa ja velallisten maksaa samansuuruinen osa veloistaan. Mutta lainanantajat velkoivat heti koko lainasumman takaisin, eivätkä velalliset voineet heikentää luottoaan. Niipä aluksi rynnättiin yhden lainanantajan luota toisen luo anomaan rahaa, ja sitten alkoi preetorin tuomistuin kaikua valituksista. Parannuskeinoksi aiotulla, maan ostoa ja myyntiä vaativalla määräyksellä oli päinvastainen vaikutus, sillä koronkiskojat panivat kaiken keräämänsä rahan syrjään maan ostoa varten.”

Kun kaikki velalliset ryntäsivät myymään samanaikaisesti tiluksiaan, seurauksena oli maan ja kiinteistöjen hinnan romahtaminen. Monet joutuivat myymään omaisuutensa murto-osalla siitä hinnasta, joka siitä oli maksettu. Markkinat saturoituivat myymättömistä kartanoista. Luottokriisi katkesi vasta keisarilliseen väliintuloon.

”Keisari Tiberius luovutti varta vasten perustetuille pankeille 100 miljoonaa sestertiusta annettavaksi korottomina kolmen vuoden lainoina mikäli velallinen antoi kansalle takuina maaomaisuuttaan kaksi kertaa velan määrän.  Tällä tavoin luotto palautui, ja vähitellen alkoi yksityisiäkin lainanantajia ilmaantua. Maan myynti ei kuitenkaan sujunut senaatin päätöksen mukaisesti.”

Vuoden 33 luottokriisi paljasti missä määrin Rooman senaattori– ja ritariluokka oli riippuvainen lainansaannista rahoittaakseen sosiaaliset velvoitteensa, kuten rikkaan elämäntyylin, rahalahjoitukset, sirkushupien järjestämisen ja julkisten virkojen hoidon. Kriisi oli luonteeltaan paikallinen ja sitä pahensivat sekä käteisen rahan puute että lainanannolle asetetut keinotekoisen tiukat vaatimukset. Rahan puute johtui osaltaan Tiberiuksen säästäväisestä talouspolitiikasta. Tiberius oli leikannut julkisia menoja eikä käyttänyt valtion varoja julkiseen rakentamiseen tai näytäntöihin, mikä olisi palauttanut rahaa takaisin kiertoon.

Jotain oli kuitenkin opittu, sillä luottokriisin jälkeen valtion jalometalliharkkoja alettiin lyömään rahaksi kovaa tahtia. Denaarien tuotanto kahdeksankertaistui ja kultaraha aureuksen tuotanto lähes kolminkertaistui edeltävään aikaan verrattuna. Havaittavaa inflaatiota ei syntynyt, joten rahan määrän lisäys näyttää vastanneen kysyntää, eli talouden kasvua (Duncan-Jones: Money and Government in the Roman Empire. 1998). Varsinaisesta hyperinflaatiota ja denaarin ostovoiman muutoksista otamme selvää ensi kerralla.

Tiberiuksen aikainen hopeadenaari (”Tiberius Caesar, jumalan poika”). Rooman rahapaja sijaitsi tuohon aikaan Lugdunumissa.
  1. Keisarin henkilökohtaisiin tiluksiin sisältyi esimerkiksi lähes koko Egypti. Augustus takavarikoi Kleopatra VII:n kuoleman jälkeen Ptolemaiosten kuninkaalliset maat ja teki Egyptistä oman provinssinsa, jota keisarin nimittämät prefektit ja prokuraattorit kaitsivat. Keisarillinen patromonium periytyi aina uudelle keisarille oikeudellisen fiktion kautta, sillä aikaisemman keisarin oletettiin adoptoineen seuraajansa, joskus postuumisti. 200-luvun loppupuolella ero valtion varojen ja keisarin henkilökohtaisten varojen välillä sumeni ja lopulta ne yhdistettiin toisiinsa.

Talouskriisi I: Rahanlainaaja

Lucius Caecilius Iucundus (c. 20 – 62) oli pankkiiri ja liikemies joka eli ensimmäisen vuosisadan Pompejissa. Hänen isänsä oli vapautettu orja nimeltään Felix, rahanlainaaja hänkin. Liiketoiminnalla itsensä elättäminen oli tuohon aikaan ylimystön mielestä rahvaanomaista, joten rikkaiden miesten taloutta pyörittivät nykyiset ja entiset orjat. Tällaisen orjan asema oli melko hyvä, verrattavissa ehkä toimitusjohtajaan. Iucundus kuului siis Rooman valtakunnan säätykierrossa kohonneeseen, rikastuneeseen keskiluokkaan. Hänen arkistostaan on säilynyt 153 vahataulua, jotka ovat suurelta osin kuitteja huutokaupoista joissa Iucundus on toiminut välimiehenä.

Iucundus oli pienlainoittaja, argentarius. Hän osallistui valtiollisiin ja kunnallisiin huutokauppoihin ja maksoi likviditeetin puutteesta kärsivien asiakkaidensa puolesta. Säilyneiden kuittien mukaan hänen asiakkaillaan oli kuudesta kahteentoista kuukautta aikaa maksaa lainasumma takaisin. Palkakseen pienlainoittaja sai summalle korkoa sekä komission (merces). Jos Iucundus ei saanut rahojaan sovitussa ajassa takaisin, hän saattoi aina turvautua alaisiinsa, ”ammattimaisiin velkasuhteiden selvittäjiin” (coactores argentarii).

Pankkiirin talon rauniot ovat yhä nähtävissä Pompejissa. Se seiniä ovat aikanaan koristaneet taidokkaat ja aistilliset  maalaukset
Iucundus taisi olla myös vinttikoiran onnellinen omistaja. Canis vertragus rodulleen ominaisessa avonaisessa keräasennossa on ikuistettu uinumassa talon porstuaan.

Vaikka historiankirjat puhuvatkin pelkästään sotapäälliköistä, lakimiehistä ja kirkkoisistä, todellisuudessa Rooman valtakunnan kansalaisten onni ja vauraus olivat yhtä lailla Iucunduksen kaltaisten miesten varassa. Taloustieteen kannalta katsoen imperiumi oli sangen takapajuinen. Valtakunnan voimavarojen hyödyntäminen oli satunnaista; veroaste oli jatkuvista valituksista huolimatta hyvin alhainen (kokonaisveroasteen on arvioitu olleen jotain yhden ja kolmen prosentin väliltä). Talouden tasapainottaminen oli vaikeaa. Mikäli vuoden verotuotto jäi oletettua pienemmäksi, vaje jouduttiin kattamaan joko säästöistä tai myymällä valtion omaisuutta. Valtion velka oli käytännöllisesti katsoen tuntematon käsite. Roomassa ei ollut pankkeja, joilta keisari olisi voinut lainata riittävässä määrin rahaa erimerkiksi tulevia verotuloja vastaan. Inflaation mekanismiakaan ei täysin ymmärretty.

Yksityiset sijoittajat ja rahanlainaajat ylläpitivät kehittynyttä rahataloutta maalla ja kaupungeissa. Heidän ansiostaan talonpojat saattoivat kehittää maittensa tuottoa ja maksaa veronsa kylmänä käteisenä. Käsityöläiset tarvitsivat heitä tehdäkseen investointeja, jopa suuret valtiolliset alihankkijat tarvitsivat heitä kerätäkseen riittävästi pääomaa toiminnalleen. Kun Rooma ajautui 200-luvulla talouskriisiin, Iucunduksen edustama ammattikunta kärsi vakavan iskun.

Kriisillä ei ollut yhtä ainoaa selittävää tekijää. Se aiheutui monien tekijöiden summasta. Rooman valtakunta joutui 100-luvun lopulla jatkuvan ulkoisen uhan kohteeksi usealla rintamalla samanaikaisesti; valtion menot kasvoivat nopeammin kuin tulot; vallanperimysongelmat johtivat vuosikausia kestäneeseen epävakauden tilaan joka joka rampautti keskushallinnon ja näversi Augustuksen luoman keisarillisen instituution arvovallan. Tärkeintä kuitenkin oli, että hyperinflaatio teki sestertiuksesta arvottoman. Yksittäiset talonpojat ja maanviljelijät eivät kärsineet niin pahasti, elleivät sitten vihollisarmeijat kävelleet heidän maittensa poikki: maa kantoi yhä viljaa, viiniä ja oliiveja. Sen sijaan rahataloudessa elänyt kaupunkien käsityöläis– ja liikemiesluokka menetti omaisuutensa, näivettyi ja paikoin jopa katosi.

Ne, jotka selvisivät 200-luvun kurimuksesta, verotettiin seuraavalla vuosisadalla hengiltä. Keisarit Diokletianus ja Konstantinus asettivat kaupunkien koko omistavan luokan yhteisvastuuseen verojen maksamisesta. Jos riittävästi veroa ei saatu kannettua, kunnanvaltuutetut eli decuriot vastasivat koko summasta omalla omaisuudellaan. Ajan myötä rahatalous ja kultakanta vakiinnutettiin uudelleen, mutta krooninen pikkurahan puute kertoo paljon muuttuneesta ajasta. Nyt verot kerättiin enenevässä määrin tavarana. Valtio ei enää kerännyt veroja rahassa ja sitten käyttänyt samoja rahoja maksaakseen työläisille ja korporaatioille näiden tuotteista, vaan korporaatiot määrättiin tuottamaan suoraan tietty määrä hyödykkeitä ja palveluja valtiolle. Hätätilassa turvauduttiin työvoiman pakko-ottoihin.

Varallisuus jakautui yhä epätasaisemmin. Miljonäärit kykenivät yhä rikastumaan ja saivat haltuunsa entistä suurempia maa-alueita. 300-luvun lopun eliitti oli sekä merkittävästi rikkaampi että merkittävästi pienempi kuin Augustuksen aikaan, ja maksoi entistä vähemmän veroja. Samaan aikaan keskiluokan ja talonpoikien verorasitusta kasvatettiin ja heihin kohdistettiin yhä enemmän pakkotoimia, jolloin köyhimmät talonpojat vajosivat maaorjuuteen.

Iucundusten puutteessa kaupungeissa oli yhä vähemmän ihmisiä, joilla oli rahaa käytettäväksi muotokuvapatsaisiin tai seinämaalauksiin. Kysynnän huvetessa ja toimivan rahatalouden romahtaessa ammattimaisten arkkitehtien, muurareitten, kuvanveistäjien, mosaiikkimestareiden ja maalareiden määrä hupeni, mistä seurasi myöhäisantiikille tyypillinen tapa kierrättää vanhoja patsaita, pylväitä ja rakennuskiviä. Kuvaavaa kyllä, Konstantinus – yksi suurimmista vanhojen rakennusten ryöstelijöistä – julisti käytännön laittomaksi vuonna 333.  Jopa Rooman kaupungin suuret tiilitehtaat olivat lopettaneet toimintansa. Keisarit joutuivat tuottamaan ammattimiehiä sieltä missä niitä vielä oli, kuten Britanniasta, jota kriisi oli kohodellut lempeämmin.

Barbaarit tai vihollisarmeijat eivät nitistäneet antiikin kaupunkikulttuuria. Sen teki talouskriisi, joka iski kaikkein voimakkaimmin keskiluokkaan ja sitä kautta koko valtakunnan liike– ja sivistyselämään. Lucius Caecilius Iucundus ja tuhannet hänen kaltaisensa miehet olivat olleet antiikin kaupunkien käyttövoima: he osallistuivat politiikkaan, harjoittivat hyväntekeväisyyttä, kuluttivat taidetta, ylläpitivät julkisia rakennuksia ja kaikkia niitä jotka olivat heistä taloudellisesti riippuvaisia: käsityöläisiä ja palveluntuottajia.

Kaikki ylläoleva on tietenkin kärjistystä. Tiedämme edelleenkin harmillisen vähän antiikin Rooman talouselämästä jotta voisimme sanoa siitä mitään suurella varmuudella. Olkoon tämä kuitenkin yksi näkökulma niihin prosesseihin, jotka muovasivat aikansa suurinta maailmanvaltaa sen asukkaiden arvaamatta. Mitä keisarit ja heidän hallituksensa ymmärsivät talouskriisistä ja sen vaikutuksista? Siitä lisää ensi kerralla.

Aiheesta lisää:

  • A. H. M. Jones: The Later Roman Empire, 284–602: A Social, Economic and Administrative Survey (1964)
  • Ramsay MacMullen: Roman Goverment’s Response to Crisis (1976)
  • Richard Ducan-Jones: Money and Government in the Roman Empire (1998)

Venatio! Lisää Rooman vinttikoirista

Koiratietous oli antiikissa korkealla tasolla, kuten olemme aiemmin voineet todeta. Varhaiset kreikkalaiset auktorit erottivat koirat lähinnä käyttötarkoituksen mukaan, mutta viimeistään hellenistisen ajan loppupuolella koiria alettiin luokitella selkeästi toisistaan eroaviin rotuihin.

Yhteensä antiikin aikaisia koirarotuja tiedetään nimeltä kuusitoista, joskin perustyyppejä on nähtävästi ollut vain neljä. Niistä tunnetuin on suurikokoinen molossi, joka esiintynee useissa säilyneissä pompejilaisissa ”varo koiraa” –kylteissä. Molossin arvellaan muistuttaneen jossain määrin rottweileria tai ehkä irlanninsusikoiraa, varmuutta asiasta ei ole. Lakonialainen eli spartalainen koira oli Ksenofonin Cynegetican mukaan molossia nopeampi ajokoira, joka metsästi hajuaistinsa perusteella.

Maltalainen koira oli pienikokoinen, pitkäkarvainen ja lyhytjalkainen sylikoira. Neljäs rotu oli canis vertragus, kelttiläinen koira, jonka synnyinkodiksi Grattius ja Lucius Flavius Arrianus sanovat Britannian ja Gallian. Vertrageja pidetään nykyisten englanninvinttikoirien suorina edeltäjinä. Aikaisemmin on ajateltu, että foinikialaiset tai ehkä roomalaiset itse olisivat tuoneet vinttikoirat Britanniaan Lähi-idästä, mutta viimeaikainen DNA-tutkimus (Parker et al., 2004) on paljastanut, että englanninvinttikoirat ovat Lähi-idän salukien sijaan lähempää sukua paimenkoirille, ja siten  todennäköisesti kotoperäisiä.

Koirat ovat antiikin ajan taiteessa suosittu aihe. Nähtävästi niitä pidettiin lemmikkeinä kaikissa sosiaaliluokissa orjista senaattoreihin(1). Julius Caesarin sanotaan kerran valittaneen kansalaisten hoitavan koiriaan paremmin kuin lapsiaan. Jossain vaiheessa ylhäisönaisten oli muodikasta lähteä forumille koiranpentu pukunsa laskoksissa. Paimen–, vartio– ja seurakoirat ovat kuitenkin jättäneet jälkeensä vähänlaisesti kuvallista todistusaineistoa verrattuna metsästyksessä käytettyihin rotuihin. Vinttikoiraharrastuksen grand old manin eli Arrianuksen mielestä vertragi oli koirista jaloin: “Koirien joukossa ei ole nopsempaa eikä muodoltaan kauniimpaa kuin vertragus”.(2)

Näköaistin perusteella metsästävien vinttikoirien yleistyminen muutti roomalaista metsästyskulttuuria. Viimeistään 200-luvulle tultaessa vertragit olivat levinneet kelttien keskuudesta koko roomalaisen yhteiskunnan ylistetyksi omaisuudeksi. Rodun pääasiallinen käyttötarkoitus oli coursing, hupimetsästys, jossa koirat kilpailivat paremmuudesta jäniksen, ketun tai peuran jahdissa. Pääasia ei ollut saaliissa, vaan reilussa kilvassa, jota omistajat seurasivat hevosen selästä. Arrianuksen mukaan coursingia eivät harrastaneet vain rikkaat, vaan se oli suosittua hupia myös rahvaan keskuudessa.

Korkea elintaso teki mahdolliseksi myös koirien jalostamisen hyvin samaan tapaan kuin nykyaikana. Archaeology-lehdessä 2010 julkaistun artikkelin mukaan pienikokoisia koira alettiin Rooman keisariajalla suosia suurten kustannuksella, mikä on selkeä indikaattori seurakoirien kasvaneesta suosiosta yhteiskunnassa. Hampaista ja luista on voitu nähdä miten koirista jalostettiin nopeassa tahdissa yhä pienempiä ja pienempiä, mikä on saattanut johtaa nykyisen italianvinttikoiran syntyyn.

Alla valikoima koira-aiheista taidetta Rooman keisariajalta. Mosaiikkityöt ovat kiintoisimpia, sillä ne paljastavat asioita myös vinttikoirien värityksestä.

    (1) Kirkonmiehetkin pitivät koiria. Synesios, Kyrenen piispa, kirjoittaa eräässä säilyneessä kirjeessään Hypatia Aleksandrialaiselle, että ”koirakirjani katosi kotoani, en ymmärrä miten” (Synesios, Ep. 154).
    (2) On tosin myönnettävä, että kuten jokainen koiranomistaja, Arrianus on asiassa todennäköisesti varsin puolueellinen todistaja. Puhtaasti seurakoirien omistajat ja omistajattaret eivät joko kirjoittaneet koiristaan, tai sitten niiden kopioimista ei pidetty keskiajalla merkittävänä, joten ns. tissinvälikoirat eivät ole saaneet omaa puolestapuhujaansa.