Antalyan yöt IV: Sit tibi terra levis

Jotain kummallista oli tapahtumassa vainajien maailmassa myöhäisantiikin kynnyksellä. Polttohautaus oli ollut normi länsi-Euroopassa ainakin kolmannelta vuosisadalta ennen ajanlaskun alkua, mutta nyt se alkoi nopeasti kadota. Vaikka tuhkauurnat veivät paljon vähemmän tilaa suurkaupunkien ylikansoitetuissa katakombeissa, lähes koko Rooman valtakunta siirtyi ruumishautaukseen jo kauan ennen Konstantinuksen kääntymistä kristinuskoon.

Vuonna 115 jaa. historioitsija Tacitus kirjoitti paheksuvasti miten keisari Nero antoi haudata vaimonsa Poppaean balsamoituna kuten vierasmaalaiset kuninkaat, eikä roviolla poltettuna kuten roomalainen tapa (mos Romanus) velvoitti. Kolmesataa vuotta myöhemmin Ambrosius Theodosius Macrobius kirjoitti, ettei kukaan enää tuntenut polttohausta muuten kuin kirjallisuudesta (Saturnalia, 7.5.5.)

Oliko siirtyminen ruumishautaukseen osoitus mysteeriuskontojen vaikutuksesta, kreikkalaisten tapojen leviämisestä vai pelkkä muodin oikku? Kysymykseen ei ole yksiselitteistä vastausta.  Samantyyppinen ongelma kohtaisi tulevaisuuden historioitsijaa, joka yrittäisi selvittää miksi polttohautaus alkoi yleistyä 1900-luvulla syrjäyttäen paikoin ruumishautauksen, joka oli pitänyt pintansa Macrobiuksen päivistä lähtien. Vuonna 1885 Iso-Britanniassa suoritettiin vain kolme polttohautausta, mutta 1976 jopa 62 % kaikista ruumiista kävi krematorion kautta (Ian Morris: Death-ritual and social structure in classical antiquity. Cambridge, 1992).

Lyykiassa suuria mullistuksia ei noteerattu, sillä ruumishautaus oli ollut pysyvä osa anatolialaista kulttuuria ainakin varhaismetallikaudelta lähtien. Lyykialaiset rakensivat vuorenseinämiin ja rinteille mahtavia luolahautoja. Toisin kuin Kreikassa ja Roomassa, jossa kuolleiden hautaaminen lähelle elävien asuinsijoja oli tabu, Lyykiassa vainajat asuivat elävien keskellä sulassa sovussa yhteisön erottamattomana osana. Lyykialaisilla oli myös kummallinen uskomus, jonka mukaan siivekäs seireenimäinen hahmo kävi noutamaan kuolleiden sielut tuonpuoleiseen, joten haudat rakennettiin mieluiten kallioille ja rannoille, joilta oli hyvä pyrähtää lentoon. Tämä psykopompos lienee yksi monista kristillisten enkelien esikuvista.

Varakkaat lyykialaiset hylkäsivät pikku hiljaa perinteisen muotoiset kiviarkkunsa ja siirtyivät rikkaasti koristeltuihin kreikkalais-roomalaisiin sarkofageihin. Anatolialaiset sarkofagit ovat korkeita marmoriarkkuja, joiden kansi muistuttaa lepovuodettta (klīne) jolla vainaja tai pariskunta lepää. Itse arkku on koristeltu näyttämään mausoleumilta pienoiskoossa. Päätyyn on kuvattuna haudan suljettu ovi (eli tuonelan portti) jota kaksi sukulaista vartioi, sivuilla garlandeja ja teatterinaamioita (viittaus esi-isien kuolinnaamioihin)  tai standardisoituja tarunomaisia tapahtumia, kuten vaiheita Dionysoksen elämästä ja Herakleen uroteoista. Näitä erittäin korkeatasoisia sarkofageja tuotettiin suurissa käsityöpajoissa massatuotantona niin että vainajien päät jätettiin työstämättä. Kuoleman lähestyessä toinen kuvanveistäjä viimeisteli muotokuvan vainajan piirteiden mukaan. Joskus rahanpuute, avioero tai äkillinen kuolema aiheutti sen, ettei kuvaa saatu koskaan työstettyä loppuun.

Antalyan museossa oli yksi tällainen erikoinen sarkofagi. Aurelia Botaine Demetria, varakas ja vaikutusvaltainen nainen Antoninusten ajan Pergessä, oli tilannut itselleen ja aviomiehelleen haudan. Syystä tai toisesta Demetria kuitenkin haudattiin yksin, ja miehen pääksi jäi pelkkä kivimöntti. Sarkofagin pitkällä sivulla kun kuvattu oppineita miehiä ja naisia kirjakääröineen, kääntöpuolella on kolme kohtausta Troijan sodasta. Samanlaisia taidokkaita 200-luvun sarkofageja löytyi myös Hierapoliin museosta Pamukkalesta, joukossaan yksi pienoinen yllätys: Yhden sarkofagin päädyn ovet repsottivat sepposen selällään ja vainaja itse  oli kuvattu astelemassa kuin Lasarus – tai Jeesus – ulos tuonelasta. Uskoiko vainaja ylösnousemukseen?

Dionyysinen sarkofagi, Perge (Antalya Müzesi)Dionyysinen sarkofagi, Perge (Antalya Müzesi).

Demetrian hautaAurelia Botaine Demetrian sarkofagi, Perge (Antalya Müzesi).

Yksityiskohta sarkofagista. Hierapolis.Yksityiskohta sarkofagista. Hierapolis.

Ovi kiinni - ovi auki.
Tuonelan portit kiinni ja auki. Hierapolis.

2 thoughts on “Antalyan yöt IV: Sit tibi terra levis

  1. Kuin sattumalta näin eilen (7.8.) Teemalta ohjelman, jossa englantia mongertava italialainen seilasi itäisellä Välimerellä, ja käväisi ohimennen lyykialaisilla haudoilla. Aikaa kaksi minuuttia, opin että kun niiden luo kiipeää, joutuu puuskuttamaan, ja että niiden ympäri voi kiertää. Tosin siivekkäät mainittiin kyllä.

  2. Sampsa voisi ryhtyä myös kiertämään Välimerta televisiokameroiden kanssa. Joko tekisi Teemalle historiallista sarjaa tai sitten puhuttua radioon. Aineistoa on ainakin täällä ja etenkin korvien välissä riittävästi.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *