Antalya Müsezi

Antalyan museo on kuin keidas aavikolla: virvoittava ja yhtä epätodennäköinen. Vain kivenheiton päässä eräältä itäisen Välimeren helvetillisimmältä bilerannalta on matala, hyvin ilmastoitu, travertiinikivestä rakennettu kompleksi, jonka kolmessatoista hallissa lepää 35,000 esinettä Lyykian varhaisvaiheilta ja Rooman vallan ajalta. Esillepano on hyvin mietitty, mutta nimilapuissa ja selostuksissa on jostain syystä kitsasteltu niin turkiksi kuin englanniksikin. Etenkin keramiikka- ja lasiesineet kaipaisivat enemmän kontekstia. Arkeologisen puolen lisäksi Antalyan museossa on myös ottomaanikautta kuvaava laaja etnografinen osasto niille, jotka pitävät mattoja, vaatteita ja työkaluja marmoria mielenkiintoisempana. Museossa piti olla jossain esillä myös P. Nikolaoksen leukaluu, mutta en huomannut relikvaariota missään. Liekö restauroitavana?

Museon tärkein attraktio on läheisen Pergen kaupungin roomalaisen teatterin koristelu patsaineen ja friiseineen kaikkineen. Turkkilaiset arkeologit tutkivat ja kaivoivat tämän harvinaisen ehjänä säilyneen 20,000 hengen teatterin vuosina 1985-1993 ja siirsivät kaiken säilyneen koristelun turvaan Antalyan museoon. Itse teatterin rakennustyöt on aloitettu noin  vuonna 170 ja se on viimeistelty Aleksanteri Severuksen (222-253) tai Maximinus Thraxin (235-238) hallituskaudella. Se käy malliesimerkistä Antoninusten kauden lopun ekspressionistisesta barokkityylistä, jolle on tyypillistä dramaattiset ilmeet, syvään uurretut reliefit ja koukeroiset, rönsyilevät koristeet.

Pergen teatterin HeraklesPergen Herakles

Jumalten hallissa on esillä useita Attaleiasta ja Pergestä löytyneitä kulttikuvia, niiden joukossa yksi jumalaksi julistettu Trajanus ja kaksi jumalaksi julistettua Hadrianusta, toinen hellenistiseen tapaan herooisessa alastomuudessa. Useimmat jumalankuvat eivät ole kärsineet niinkään maanjäristyksistä kuin kristityistä kuvainraastajista 400- ja 500-luvuilla. Hurskas taltta on nakutellut lähes kaikilta jumalilta ja jumalattarilta kasvot ja sukuelimet hajalle, minkä uskottiin tekevän vaarattomiksi patsaissa asuneet pahat henget.

En tiedä ovatko lyykialaiset kärsineet pahanlaatuisesta hybriksestä, mutta esille laitettujen jumalattarien joukossa Nemesis esiintyi neljä kertaa useammin kuin Afrodite. Nemesiksen patsaat olivat myös parhaiten säilyneiden joukossa terävine nenineen, julmine ilmeineen ja puristettuine nyrkkeineen.


Kolme nymfiä. Neitojen päät, nännit ja hävyt on hakattu taltalla rikki.


Isis-jumalatar imettää Horus-lasta: Kaikkien Neitsyt Marioiden kantaäiti.


Köyhien alttaritaidetta. Dea Matronae Lyykiassa?


Roomalaisaikainen keittiötaso.


Kauneudenhoidossa käytettyjä lasiastioita.

Museon lopussa odottaa valikoitu joukko sarkofageja ja hautamuistomerkkejä ensimmäiseltä, toiselta ja kolmannelta vuosisadalta. Upeimmat haudat – rikkaasti kuvitetut tonnien painoiset marmorisarkofagit – ovat Antoninusten ajalta ja noudattavat aikansa kreikkalais-roomalaista makua. Koko museossa oli esillä vain yksi perinteinen lyykialainen  pystykattoinen sarkofagi, sekin ulkona sisäänkäynnin lähellä. Museon sisäpiha oli tosin käyntini aikana suljettu remontin vuoksi, joten voi olla että sarkofageja on siellä vielä lisää. Haudat ovat kuitenkin niin kiehtova aihe, että vaativat kokonaan oman kirjoituksensa. Näytän nyt vain yhden, joka on koskettavuudessaan aivan omaa luokkaansa.


“Tähän on haudattu Rhodopeen ilo, koira Stefanos, jonka tuoni vei äkkiä ja arvaamatta. Rhodope itki perääni ja hautasi minut kuin ihmisen. Minä, koira Stefanos, makaan tässä.”

3 thoughts on “Antalya Müsezi

  1. Lähettäisitkö tuon Stefanoon arkun teksteineen Facebookiin? Sopisi sinne vertailukohdaksi hyvin, kun nyt yhä surraan jalon Ronjan kuolemaa.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *