Papyruksen käryä

Tempus omnia revelat jatkaa antiikin ja historian popularisointiaan. Tänään on vuorossa yksi tärkeimmistä antiikintutkimuksen haaroista, papyrologia. Papyrologia tutkii pehmeälle, orgaaniselle materiaalille tuotettuja tekstejä. Tieteenalan käsittämä aikaskaala on varsin laaja: Paperille nimensä antaneita papyruksia on tuotettu Egyptissä jo 3000 vuotta ennen ajanlaskun alkua, ja sen käyttö on jatkunut ainakin tuhatluvulle asti, ellei pidemmällekin.

Papyruskaislasta (cyperus papyrus) valmistetut, kuivatut arkit liitettiin toisiinsa niin, että ne muodostivat pitkän liuskan. Yhtä rullaa kutsuttiin kirjaksi (byblos). Yhden leikatun papyrusarkin koko on kuulemma hyvin lähellä aanelosta! Oli se sattumaa tai ei, paperiarkin koko ei ole ainoa historiallinen standardi. Urbaanin legendan mukaan kapearaiteisen rautatien raideleveyskin periytyy monen polven kautta roomalaisten kärryjen vaunujen leveydestä.

Papyrus oli levinnyt antiikissa koko Välimeren alueelle, mutta säilyneitä papyruksia on löydetty lähinnä Egyptissä, jossa kuiva ilmasto on estänyt kasviperäisen aineksen lahoamisen. Papyrus oli ainoa tapa tuottaa kirjallisuutta suuressa mittakaavassa aina 100-luvulle eKr. asti, jolloin kreikkalaisessa Pergamonissa (nyk. turkkilainen Bergama) alettiin papyruksen puutteessa tuottaa nahasta pergamenttia. Vasikannahkainen, aivan ohueksi hiottu vellum oli valtavasti papyrusta kalliimpaa, eikä koskaan korvannut sitä laaja-alaisessa käytössä – 300-luvulta lähtien jKr. arvostettu ja hieno nahka oli kuitenkin ilmiselvä valinta arvokkaimpia käsikirjoituksia kuten Raamattuja varten.

Itse papyrologiasta alettiin kiinnostua vasta 1700-luvulla. Siihen asti antiikintutkijoiden mielenkiinto oli ollut patsaissa ja taide-esineissä. Ensimmäinen papyruskäärö tuotiin Eurooppaan vuonna 1778 (Carta Borgiana). Mikä pettymys olikaan, kun sisältö paljastui korkeakirjallisuuden sijaan tuiki tavalliseksi verolistaksi! Pikku hiljaa Oxfordiin, Cambridgeen, Wieniin, Kölniin ja muihinkin Euroopan tärkeimpiin yliopistoihin perustettiin omat papyruskirjastot, ja kääröjä alkoi virrata Egyptistä tutkijoiden saataville. Varhaisia alan tutkijoita olivat mm. W. M. Flinders Petrie (joka oli erityisen kiinnostunut Oxyrynkhoksesta ja Faijunista), B. P. Grenfeld, A. S. Hunt, Giacomo Vitelli, Ulrich Wilcken ja Ludwig Mitteis.

Egyptiläiset haistoivat papyruksissa hyvän bisneksen. Paikalliset asukkaat saalistivat lähes koko säilyneen papyrusmateriaalin ja möivät sen tutkijoille riihikuivaa vastaan – osissa ja pala kerrallaan. Uusia merkittäviä papyruslöytöjä ei viime vuosikymmeninä ole enää nähty. Sen sijaan uudeksi tutkimuskohteeksi on noussut 1980-luvulta alkaen palaneiden ja hiiltyneiden papyrusten tutkimus. Palaessaan sitkeä papyrus hiiltyy nopeasti ja yksittäiset papyrusliuskat säilyvät äärimmäisen ohuiksi puristuneena. Samalla muste palaa sivuihin kiinni, joten kääröt ovat nykyisin menetelmin osittain yhä tulkittavissa. Alan uranuurtaja on ollut Helsingin yliopiston Jaakko Frösen. Helsingin lisäksi hiiltyneitä papyruksia on tutkittu erityisesti Wienissä.

Suurin osa kaikista tuotetuista ja säilyneistä papyruksista on ollut jollain tavalla talouteen liittyviä: Verolistoja, yksityiskirjeitä, julistuksia, virkamiesten asetuksia, anomuksia, testamentteja jne. Kirjallisuuttakin, uskonnollista ja maallista, on löytynyt. Papyrustieto on mullistanut antiikin taloushistorian – ja mullistus jatkuu yhä. Siellä minne ei saatu papyrusta, käytettiin puutauluja, joita on löytynyt yllättäen mm. Hadrianuksen muurin luota Vindolandan roomalaisvaruskunnasta. ”Cambridgen koulukunnan” marxilaiset teesit antiikin talousjärjestelmän alkukantaisuudesta ovat saaneet kelpo kolauksia. Uudet papyrukset ja puutaulut puhuvat tavaran ja pääomien tavattoman laaja-alaisen liikkumisen puolesta.

Taloushistoria ei ole ollut ainoa ala joka on hyötynyt papyruksista. Yksityiset papyruskirjeet yhdessä Pompejin seinäraaputusten kanssa ovat paljastaneet paljon siitä, miten ihmiset itse käyttivät kieltä arkipäiväisissä tilanteissa. Tälläkin alalla suomalaiset ovat olleet pioneereja, Villa Lanten entinen johtaja Veikko Väänänenhän lanseerasi sittemmin yleisesti käytetyn mutta hieman onnahtavan ”vulgaarilatina”-termin. Itseäni on kiinnostanut lähinnä yksityinen kirjeenvaihto, joka avaa mielenkiintoisen ikkunan – tai pitäisikö sanoa paremminkin kurkistusaukon – antiikin arkeen. Vähän tuntuu pohjimmiltaan ihminen muuttuneen, niin tutuilta kuulostavat muun muassa legioonalainen Claudius Terentianuksen isälleen Claudius Tiberiukselle asemapaikaltaan Karaniksesta (Arsinoën nomoksesta) lähettämänsä kirjeet: Faija, anna fyrkkaa.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *

You may use these HTML tags and attributes: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <strike> <strong>