totam hodie Romam circus capit

Satiirikko Juvenaliksen mielestä Rooma oli yhtä kuin sirkuksessa vellova massa. Valta, joka alun perin kuului kansalle, katosi uusrikkaiden taskuihin; kansa prostituoi valtansa ja antoi vaihtaa sen leipään ja sirkushuveihin (panem et circenses). Tai näin ainakin kerrotaan. Hupeja oli Roomassa monenlaisia, mutta mitkään eivät olleet niin suosittuja kuin kilpa-ajot (ludi circenses), joihin Juvenaliksenkin syyttävä sormi osoitti.

Silti roomalainen proletariaatti ei yksinvaltiuden aikana antanut täysin kastroida itseään. Valtakunnan suurimmalla areenalla Circus Maximuksella oli poliittinen kaksoisrooli: siellä kansa kohtasi keisarin ja keisari oli kosketuksissa kansaan, eikä kilpa-ajojen ylenkatsominen tuonut suosiota. Areenalla kansalaiset saattoivat esittää vetoomuksensa ja protestinsakin suoraan hallitsijalle. Circus korvasi comitiumin, kansankokouksen. Sekään ei ollut sattumaa, että keisarillinen palatsi oli sekä Roomassa että myöhemmin Konstantinopolissa suoraan yhteydessä areenaan.

Vihreiden puolueeseen kuuluva kilpa-ajaja (Quattro Aurighe, Museo Nazionale Romano). Huomaa myös ajajan näyttävät tatuoinnit.

Sirkuspuolueet

Areenalla kilpailtiin kaksi- ja nelivaljakoilla, erikoistapauksissa hevosvoimia saattoi olla jopa kymmenen. Augustuksen aikaan kilpa-ajoja järjestettiin seitsemänätoista päivänä vuodessa. Myöhemmin kisoja alettiin järjestämään edesmenneiden keisareiden syntymäpäivinä, ja lähtöjen määräkin kasvoi kahdestatoista kahteenkymmeneen neljään.

Kilpa-ajojen järjestäminen oli vaaleilla valittujen virkamiesten (ensin preetorien, myöhemmin konsulien) velvollisuutena. Juhlallisuudet kävivät niin kalliiksi, että keisareiden täytyi jo varhaisessa vaiheessa myöntää niihin valtiollista avustusta. Kilpa-ajoihin oli vapaa pääsy, eikä valtion puolesta järjestetty edes virallista veikkausta, jolla menoja olisi voitu peittää. Preetorin virka tuli ajan kuluessa taloudellisesti niin raskaaksi, että tehtävään piti määrätä ihmisiä.

Hevosista, varusteista ja käytännön järjestelyistä huolehtivat tallit, joita oli neljä: Punaiset, valkoiset, siniset ja vihreät. Joukkueista tuli poliittisia ja taloudellisia mahtitekijöitä, jotka keräsivät itselleen fanaattiset kannattajakunnat. Talleja alettiin kutsua samalla nimellä kuin tasavallan ajan poliittisia puolueita, factiones. Nämä nk. sirkuspuolueet kehittyivät ja vaikuttivat kaikkialla valtakunnassa jossa kilpa-ajoja vietettiin, ja myöhäisantiikissa niiden vaikutusvalta vain lisääntyi.

Monet keisaritkin tunnustivat väriä: Vitellius ja Caracalla olivat sinisiä, vihreitä kannattivat keisarillisen Rooman kauhukakarat Caligula, Nero, Domitianus, Commodus ja Heliogabalus. Factiot kilpailivat keskenään ajajista (aurigae), joista maksettiin huimaavia summia. Menestyneimmät kilpa-ajajat olivat nykyisten formulakuskien tavoin miljonäärejä ja kansallissankareita.

Vaikka sinisten ja vihreiden sanotaankin muodostuneen johtaviksi talleiksi, melkein kaikki meidän nimeltä tuntemamme huippuajajat saavuttivat voittonsa punaisissa. Yksi heistä on Hispaniassa syntynyt Gaius Apuleius Diocles, joka aloitti uransa 18-vuotiaana valkoisissa, siirtyi kuuden vuoden jälkeen vihreisiin ja kolmen vuoden päästä lopulta punaisiin, joissa hän kilpaili seuraavat 15 vuotta.

Diocles ajoi 4257 nelivaljakkolähtöä, joista hän voitti 1462 ja ansaitsi lähes 36 miljoonaa sestertiusta jäädessään eläkkeelle 42-vuotiaana. Diocleen ura aurigana oli harvinaisen pitkä: Monet ajureista kuolivat nuorena, sillä kilpa-ajot olivat formuloitakin vaarallisempia. Martialis kirjoitti epigrammin 25-vuotiaana kuolleelle tähtiajajalle Scorpiukselle, joka saavutti eläissään 2048 voittoa. Piirtokirjoituksista tunnetaan monia muitakin nuorena kuolleita ajajia, kuten Fuscus (24), Crescens (22) ja Aurelius Mollicus (20).

Voittajahevosia juhlittiin lähes yhtä paljon kuin ajajiakin. Punaisissa ajaneen Polyduksen johtajahevonen Compressor on ikuistettu Trierin (Augusta Treverorum) keisarillisen kylpylän voitokkaita kilpa-ajajia kuvaaviin mosaiikkeihin. Hevosilta vaadittiin kestävyyttä ja herkkyyttä; paras hevonen valjastettiin valjakon vasemmalle reunalle, jossa se saattoi ohjata tiukoissa kaarteissa muitakin. Kilpahevosille kustannettiin jopa hienoja hautakiviä. Useimmat kilpahevoset olivat oreja, mutta ainakin yksi piirtokirjoituksista tunnettu hevonen, pohjoisafrikkalainen Spedusa, oli tamma.

Mytologisesti nimettyjä ravihevosia: Diomedes ja Alcides. Mosaiikki on peräisin Tunisiasta, josta monet parhaimmat hevosetkin tulivat.

Menestys areenalla oli urheiluun fanaattisesti suhtautuville roomalaisille elämän ja kuoleman kysymys. Kisojen lopputulokseen yritettiin vaikuttaa kaikin keinoin, eikä tuomarien lahjonta tai tulosten peukalointi ollut tavatonta. Tunteet purkautuivat areenan ulkopuolella verisenä huliganismina. Epätoivoisimmat kannattajat turvautuivat jopa mustaan magiaan. Arkeologit ovat löytäneet useita kiroustauluja (defixio), joilla vastustajan suosikkeja on yritetty noitua.

 

“Alamaailman jumalat, auttakaa minua Circuksella 8. marraskuuta. Kirotkaa punaisten puolueen vaununajajat, Olympuksen, Olympianuksen, Scortiuksen ja Juventuksen. Sitokaa heidän jänteensä ja jäsenensä. Lukitkaa heidän olkapäänsä ja nilkkansa. Piinatkaa heidän mieltänsä, tuhotkaa heidän älynsä niin etteivät he tiedä mitä tekevät, ja sokaiskaa heidän silmänsä jotteivät he näe minne ajavat.”


Circus Maximuksen vaarallinen kääntöpaikka eli meta, jossa pienikin harhaliike saattoi merkitä johtopaikan menettämistä, murskautumista tai jopa kuolemaa. Circuksen keskeltä jakavalla spinalla oli lukuisia koristeita, alttareita ja jopa jumalien pyhättöjä. Augustuksen ja Konstantinuksen tuomat obeliskit olivat koristeista mahtavimpia.


Circus Maximus täydessä loistossaan myöhäisantiikin aikana. Kaiken kaikkiaan areenalle mahtui seisomapaikat mukaanluettuna jopa 250 000 katsojaa. Vasemmalla Aventinus-kukula, oikealla Palatiumin keisaripalatsit.

Lisää aiheesta:

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *