Herralle Dionysokselle


Roomalainen viinitupa.

Tässä lepään minä, kaikkien tuttu Primus.
Elin Lucrinuksen ostereilla, join Falernumin viiniä.
Vanhenin kera viinin, Venuksen ja kylpyjen.
Niin totta kuin näin tein, olkoon maa kevyt ylläni.
Feniks-lintu vartoo minua Manalassa,
se kanssani kiirehtii syntymään uudelleen.
(Domitius Primuksen hautakivi)

Balnea, vina, Venus: Roomalaisittain hyvään elämään nuo kolme kuuluivat ehdottomasti. Venuksen iloja on näillä sivuilla esitelty enemmänkin, siirrytään siis oraalisista nautinnoista tärkeimpiin: ruokaan ja viiniin. Viinin historia on vanha. 700-luvulla eKr. elänyt varhainen kreikkalainen runoilija Hesiodos kertoo teoksessaan Työt ja päivät, että rypäleet poimittiin ja tuotiin kotiin silloin kun Orion ja Sirius nousevat taivaalle. Niiden annetaan olla auringossa kymmenen vuorokautta, varjossa viisi vuorokautta, minkä jälkeen ne poljetaan mehuksi auloksen soiton tahdissa. Makea rypälemehu siirretään käymisastiaan ja sitten kypsymisastiaan, ja valmis viini avataan talvella tai vasta keväällä.

Roomalaisilla oli tapana kasvattaa viiniköynnöksensä puiden ympärillä. Arvostettu caecubum -viinilaatu kasvoi poppeleiden ympärillä, jotka kuivattivat maata suotuisasti. Toisin kuin nykyään, viinit jaettiin neljään eri väriluokkaan: Mustiin, punaisiin, keltaisiin ja valkoisiin. Mustat viinit olivat erittäin tumman punaisia, voimakastuoksuisia, vahvoja ja täyteläisiä. Viinistä pyrittiin tekemään mahdollisimman väkevää, joten juotavana sitä piti laimentaa yhden suhteessa kahteen, kaikkein väkevimpien viinien tapauksessa peräti yksi osa viiniä kahdeksaan osaan vettä.

Antiikin ajan viinin mausta on paha sanoa mitään varmaa. Ainakaan se ei muistuttanut meidän nykyisiä viinejämme. Viini makeutettiin ilmeisesti säilyvyyssyistä yrteillä, kanelilla, hunajalla tai rusinoilla. Sekoittamaton viini lienee vastannut maultaan ja alkoholipitoisuudeltaan meidän portviiniämme, madeiraa tai sherryä. Makeiden viinien vastapainoksi roomalainen keittiö muistutti huomattavasti nykyistä intialaista tai “itämaista” keittiötä. Ruoka oli vahvasti maustettua. Suosituimmat mausteet olivat hapanimelä kalakastike (garum, liquamen) ja roomankumina eli intialaisittain jeera, joka on garum masala -mausteseoksen tärkein ainesosa. Kumpikin lyötiin pöytään joka aterialla kuin ketsuppipullo tai pippurimylly. Kuka haluaa saada nykyravintolasta mahdollisimman roomalaisen makuelämyksen, tilatkoon siis falafelin ja sen kanssa vesitettyä mausteviiniä.

Tasavallan aikana roomalainen viini oli miltei aina makeaa, mutta 200-luvulla jKr. maku tuntuu muuttuneen kuivempia viinejä suosivaan suuntaan. Joidenkin vanhojen italialaisten köynnösten arvellaan säilyneen meidän päiviimme asti. Vesuviuksen rinteiltä saatavaan vaaleaan Lacryma Christi -viiniin käytettävän coda di volpe -lajikkeen on arveltu olevan samaa, jota Plinius kutsuu nimellä alopecis. Moscato taas lienee sama kuin Pliniuksen ja Columellan mainitsema apiano. Siis “Kristuksen kyyneleitä” lasiin, ja

Herralle Dionysokselle
tahdon kajauttaa
oivan dityrambin
kun tämä viini
salaman lailla lyö
ja mieleni kirkastaa.
(Arkhilokhos, 77)

Viineissä oli toki runsaasti eroa tuolloinkin. Keisari Augustuksen aikana arvostettiin kaikkein eniten jo mainittua caecubumia, jota tuotettiin Roomasta kaakkoon Terracinan ja Sperlongan välisellä alueella. Alue kuitenkin rämettyi ja viininviljely loppui viimeistään Neron aikana. Caecubumin aseman Rooman ykkösviininä peri fiini falernumilaisviini, falernum. Kaikkein parasta oli Opimiuksen konsulivuonna (121 eKr.) valmistettu falernum, joka oli täysin juotavaa yli satavuotiaanakin. Näin vanha falernumilainen, jolla usein maustettiin nuorempaa viiniä, oli väkevän polttavaa. Falernumilainen oli lääkäri Galenoksen mieliviiniä. Athenaioksen mukaan sitä sai kolmena eri versiona: kuivana, makeana ja kevyenä.

Viininviljely oli alun perin Rooman kansalaisten etuoikeus. Vesuviuksen purkautumisen jälkeen 79 jKr. viininviljelyn painopiste levisi läntisiin provinsseihin, Espanjaan ja etelä-Ranskan Narbonensikseen. Keisari Domitianus oli niin huolissaan Italian viininviljelyn tulevaisuudesta, että tukeakseen kotimaista tuotantoa hän kielsi ediktillään vuonna 92 jKr. uusien viljelmien perustamisen ja määräsi ehdottoman katon provinssien viinintuotannolle. Tilanne alkoi helpottua vasta 200-luvulla. Vuonna 212 säädetty Constitutio Antoniniana toi Rooman kansalaisoikeudet kaikille valtakunnan alamaisille, jolloin kuka tahansa saattoi perustaa laillisesti viinitilan. Domitianuksen edikti kumottiin lopullisesti vuonna 280, jolloin illyrialainen keisari M. Aurelius Probus poisti italialaisten viinien tuotesuojan ja antoi määräyksen ekstensiivisten viininviljelysten istuttamisesta Reinin varrelle ja Akvitaniaan jotta alueen taantunut talous saisi uutta potkua. Kiittäköön Ranskan viinintuottajat Probusta iltarukouksissaan.

SEXTILIANUS JUO JÄLLEEN

Sextilianus, juot kuin viisi penkkirivillistä.
Siitä määrästä humaltuisi
vaikka joisi pelkkää vettä.
Vierustovereittesi annokset kahmit,
juot viinit koko katsomolta.

Tämä viini ei ole mitään Paelignin mehua,
eikä se tuli tuskilaisilta kukkuloiltakaan,
vaan nyt terveydeksi juodaan Opimiuksen vuosikertaa,
Massicus-vuoren kellarissa
mustissa ruukuissa kypsynyttä.

Pyydä juomanlaskijalta laletanalaista litkua
jos juot enemmän kuin kymmenen, Sextilius.

(Martialis, 1,26)

Runojen käännös Arto Kivimäki ja Sampo Vesterinen, teoksessa Lainehtiva malja. Jyväskylä, 2004.

One thought on “Herralle Dionysokselle

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *