Talouskriisi III: Inflaatio

Huhtikuussa 2010 Englannista löytyi merkittävä roomalainen rahakätkö. Maan alle haudattuun amforaan oli kaadettu 160 kiloa kolikoita, yhteensä 52 503  kappaletta. Rahat olivat kolmannen vuosisadan lopun ”huononnettua” rahaa, hopeoituja pronssi- ja kuparikolikoita, jotka oli lyöty neljänkymmenen vuoden aikana, 253-293. Rahojen ostovoiman on arvioitu vastanneen legioonalaisen neljän vuoden palkkaa. Sata vuotta aiemmin tuntemattomat hautaajat olisivat selvinneet vähemmällä vaivalla. Marcus Aureliuksen aikana legioonalaisen neljän vuoden palkka oli 1200 hopeadenaaria eli 4800 sestertiusta, jotka eivät olisi painaneet muutamaa kiloa enempää.

Kolmannen vuosisadan lopulla roomalainen rahajärjestelmä oli sekaisin. Denaari, joka oli alunperin ollut 98 % hopeaa, sisälsi ennen katoamistaan 270-luvulla enää kaksi prosenttia hopeaa. Hinnat ja palkat olivat nousseet Augustuksen aikaan verrattuna kaksikymmentäkertaisiksi, paikoitellen jopa viisikymmentäkertaisiksi. Vielä ajanlaskun alussa voitiin pitää nyrkkisääntönä sitä, että yksi denaari vastasi kouluttamattoman työmiehen päiväpalkkaa, jolla hän kykeni ruokkimaan itsensä ja perheensä. 270-luvulla sillä ei saanut edes huonointa mahdollista leipää. Mitä oli tapahtunut? Yrittääksemme ymmärtää kolmannen vuosisadan talouskriisiä on perehdyttävä syvällisemmin rahan arvon muodostumiseen, inflaatiomekanismiin ja koko roomalaiseen rahajärjestelmään.

Fromen rahakätkö (Somerset, Iso-Britannia)

1. Rahan arvo

Aivan ensimmäiseksi on todettava, että kolikon arvo ei Rooman valtakunnassa ollut sama kuin sen sisältämän jalometallin määrä. Yhdessä Augustuksen hopeadenaarissa oli 3,6 grammaa hopeaa, mutta sen ostovoima oli 1,6 – 2,8 kertaa sen sisältämän jalometallin määrä. Rooman talousjärjestelmän ulkopuolella kuten ulkomaankaupassa lyöty raha muuttui pelkäksi jalometalliksi jota arvioitiin painon ja puhtauden mukaan, mutta sisäpuolella kansalainen saattoi luottaa tai ainakin toivoa, että rahalla sai juuri niin paljon tavaraa kuin hallitus lupasi.

Rooman rahatalous perustui kaksimetallijärjestelmään. Tämä tarkoittaa että käytetyn rahan arvo määriteltiin suhteessa kahteen jalometalliin, kultaan ja hopeaan, joilla oli kiinteä valtion asettama vaihtosuhde. Keisari Augustuksen luomassa järjestelmässä Rooman ”virallinen rahayksikkö” oli sestertius (HS), joita meni neljä yhteen 3,8 gramman hopeadenaariin (d) ja sata yhteen 7,9 gramman kultarahaan (£). Sestertiukset lyötiin orikalkumiksi kutsutusta metalliseoksesta, jossa oli 75 % kuparia, 20 % sinkkiä ja 5 % tinaa. Käytössä oli myös sestertiusta pienempiä vaihtorahoja, kuten as (1/4 HS) ja quadrans (1/16 HS). Yhdellä sestertiuksella sai ostettua puoli litraa viiniä. Yhdellä assilla sai huonon leivän. Sisäänpääsy kylpylään maksoi quadransin. Martialiksen runokirjasta piti maksaa kirjakaupassa 20 sestertiusta. Vaikka hinnat ilmoitettiinkin sestertiuksina, denaari oli rahanvaihdannan perusyksikkö. Siksi kiinnitämme jatkossa huomiota nimenomaan denaarin arvonvaihteluun.

Tässä vaiheessa kaikki haluavat tietää, mitä yksi sestertius tai yksi denaari on nykyrahassa, mutta tähän on valitettavasti mahdotonta vastata. Houkuttelevista yhtäläisyyksistä huolimatta moderni markkinatalousjärjestelmä ja antiikin rahatalous ovat liian erilaisia, jotta rahan arvoa voisi suoraan verrata toisiinsa. Vaikka Rooman valtakunta muodostikin yhtenäisen talousalueen, sen eri osien kehitystaso vaihteli suuresti. Lisäksi valtakunnan sisällä oli käytännössä autonomisia talouksia, kuten Egypti. Egypti oli keisarillinen erillishallintoalue, jonne oli asetettu matkustusrajoituksia. Turistit joutuivat Egyptiin tullessaan vaihtamaan sestertiuksensa ja denaarinsa Aleksandrian drakmoiksi ja tetradrakmoiksi (vaihtosuhteeksi oli määrätty 1:1) ja päinvastoin.

Takapajuisemmissa pohjoisissa ja läntisissä provinsseissa suurin osa asukkaista eli todennäköisesti vaihdantataloudessa. Tilalliset myivät osan tuotostaan markkinoilla saadakseen rahaa verojen maksuun, sillä verot kerättiin pelkästään rahana. Jos rahaa ei virrannut provinssiin takaisin samaa tahtia kuin sitä vietiin sieltä pois veroina, seurasi nopeasti rahan puutetta. Monet otaksuvatkin, että suurin osa provinssien verotuloista käytettiin prinsipaatin aikana provinssin sisällä ilman että rahoja olisi fyysisesti välillä viety Roomaan. Puute pikkurahasta aiheutti kuitenkin Galliassa, Germaniassa ja Britanniassa sen, että vanhat rahat säilyivät kierrossa tavallista pidempään. Esimerkiksi brittiläisistä rahakätköistä löytyy aina välillä jopa tasavallan aikaisia rahoja – kolikoita, jotka on lyöty lähes sata vuotta aiemmin kuin Britannia on liitetty Rooman valtakuntaan. Pohjoisessa turvauduttiin myös useammin lyöttämään paikallisia epävirallisia hätärahoja, joita hieman harhaanjohtavasti kutsutaan myös ”vääräksi rahaksi”.

2. Rahan huonontaminen

Koska rahat lyötiin oikeasta jalometallista, valtio ei voinut luoda järjestelmään lisää rahaa ellei sillä ollut käytettävissään riittäviä jalometallivarantoja. Kreikan hopeakaivokset olivat Rooman keisariajalla jo ehtyneet, joten hopeaa kaivettiin erityisesti Hispaniasta ja Britanniasta. Hopeaa tarvittiin suuria määriä, sillä neljäosa koko tuolloisesta ihmiskunnasta käytti denaaria päivittäisenä vaihdannan välineenä ja vielä suurempi osa tunnusti sen käyväksi valuutaksi. Rahaa katosi pois kierrosta kolmesta syystä. Kolikot kuluivat käytössä pikku hiljaa käyttökelvottomiksi. Ihmiset hautasivat niitä kätköihin ja temppelipankkien holveihin. Kolmanneksi niitä virtasi koko ajan valtakunnan ulkopuolelle, sillä Rooman kauppatase oli alijäämäinen. Rooma tuotti suuria määriä yleellisyystarvikkeita Intiasta, Persiasta ja jopa Kiinasta asti. Uusien rahasarjojen oli katettava sekä luonnollinen poistuma että rahan tarpeen kasvu.

Pax Romana mahdollisti väestönkasvun ja elintason kohoamisen koko Rooman valtakunnan alueella. Tämä tarkoitti myös sitä, että valtion oli lyötävä enemmän ja enemmän rahaa kasvavan talouden tarpeisiin. Tiedämme, että valtakunnan tulo- ja menoarviot laadittiin virkatyönä ja säilytettiin Rooman kaupungin tabulariumissa, mutta yksikään tällainen dokumentti ei – luonnollista sinänsä – ole säilynyt. Onneksi meillä on suhteellisen hyviä arvioita siitä, mitä asevoimien ylläpito maksoi ja kuinka paljon valtio käytti rahaa lahjoihin ja julkisiin menoihin. Kahden akveduktin rakennuttaminen Roomaan maksoi 350 miljoonaa sestertiusta (Plinius NH 36.122); Capitoliumin temppelit 288 miljoonaa (Plut. Public 15.3), hätäapu Sardiksen asukkaille maanjäristyksen jälkeen 10 miljoonaa,  maksamattomien verovelkojen anteeksianto viidentoista vuoden ajalta 900 miljoonaa (Dio 69.8). Jonkinlaisena osviittana valtion menojen kehityksestä voi käyttää summaa, jonka eri keisarit ovat käyttäneet tukiaisiin kansalaisille ja sotilaille (congiaria ja donativa). Alla olevaan kaavioon olen yhdistänyt tiedot valtion maksamista tukiaisista ja lyödyn hopean määrästä per hallitusvuosi.

Luotettavat tiedot päättyvät Aleksanteri Severukseen, jonka salamurhasta alkoi sotilaskeisareiden, sisällissotien ja levottomuuksien kausi. Rahan huonontaminen oli kuitenkin alkanut jo paljon aiemmin. Jos rahaa tarvittiin enemmän kuin käsillä oli hopeaa, vanhat rahat vedettiin pois kierrosta, sulatettiin ja lyötiin uusiksi rahoiksi, jotka olivat vähän keveämpiä tai joissa oli vähemmän hopeaa. Augustuksen, Tiberiuksen, Caligulan ja Claudiuksen rahat vedettiin pois 60– ja 70–luvuilla, jolloin denaarin hopeapitoisuutta laskettiin 90 %:iin. Sen sijaan varhaisemmat, tasavallan aikaiset rahat pysyivät kierrossa 160-luvulle asti, koska ne olivat jo valmiiksi huonolaatuisia eikä niitä kannattanut sulattaa.

Domitianus palautti denaarin alkuperäiseen 98 % puhtauteen, mutta sataluvulla hopeapitoisuutta ryhdyttiin taas järjestelmällisesti huonontamaan. Lyötyjen denaarien määrä ei olennaisesti kohoa tänä aikana, mikä antaisi ymmärtää että valtakunta kärsi hopean puutteesta. Ulkomaankauppa oli niin vaatimatonta, ettei se voinut vakavasti ehdyttää hopeavarantoja, joten ilmeisesti Hispanian hopeakaivokset alkoivat ehtyä. Sen sijaan 100-luvun lopulla sekä rahan määrä että valtion menot kasvoivat rajusti. Kaksimetallijärjestelmän ansiosta denaarin huonontaminen ei sinänsä aiheuttanut inflaatiota niin kauan kun kuluttaja saattoi luottaa siihen että hän voi vaihtaa 25 denaaria yhteen puhtaaseen kultarahaan. Monetaristisen selityksen mukaan inflaation aiheutti huonontamisen mahdolliseksi tekemä rahan määrän radikaali kasvu. Valtio löi menojensa kattamiseksi yhä enemmän rahaa, joka kasvatti hintoja ja loi paineita palkkojen nostamiselle.

Yksi parhaiten tunnetuista palkkaindekseistä on roomalaisen sotilaan palkkakehitys vuosina vuosina 14 – 215 jaa. Sotilaan vuosipalkka nousi 225 denaarista ensin 300 denaariin (81–197), sitten 400 denaariin (197–211) ja lopulta 600 denaariin. Sotilaan reaaliansiot eivät kuitenkaan kolminkertaistuneet. Jos vuosipalkka suhteutetaan denaarin hopeapitoisuuden laskuun, havaitaan että korotukset olivat itse asiassa inflaatiotarkistuksia. Septimius Severuksen legioonalainen sai vuodessa 400 denaaria, joiden ostovoima vastasi vain 218 Augustuksen ajan denaaria. Legioonalaisen todelliset ansiot olivat tosiasiassa laskeneet.

3. Kuluttajahinnat ja inflaatio

Taloushistorioitsija Robert Allen on pyrkinyt vertailemaan kuluttajahintoja eri provinsseissa eri aikoina ja laatinut arvion siitä, paljonko keskiverron palkansaajan ”ruokakori” maksoi. Ainoa provinssi, josta on säilynyt riittävästi tietoa jotta tällainen vertailu on mitenkään mahdollista, on Egypti. Tämä muodostaa oman ongelmansa, sillä Egypti oli Rooman valtakunnan sisällä poikkeustapaus – erillinen, suljettu talousalue. Olettakaamme kuitenkin että inflaatio oli yleisvaltakunnallinen ilmiö. Allenin laskelman mukaan elintarvikkeiden, kuten leivän, linssien, juuston ja munien hinta vähintään kaksinkertaistui kaksisataaluvun alussa. Viinin, polttoöljyn, pellavan ja muiden kulutushyödykkeiden hinnat näyttävät nousseen samassa suhteessa ja palkat seurasivat tiiviisti perässä.

Richard Duncan-Jones on laatinut aasinhinta-indeksin, joka antaa samansuuntaisia tuloksia. Vaikka aasin myyntihintaan vaikuttivat muutkin tekijät, kuten kuormajuhtien pakko-otot Septimius Severuksen aikana, on yleinen hinnannousu selvästi nähtävissä vuosina 175–225. Kolmannen vuosisadan kriisin aikana vuotuinen inflaatio, joka oli aiemmin pysynyt vähäisenä, alkoi olla viiden prosentin luokkaa ja saavutti huippunsa 250–270 –luvuilla, jolloin koko valtakunta käytännössä hajosi useisiin keskenään taisteleviin osiin.

Denaarin huonontaminen ei ollut ainoa tapa säästää hopeaa ja lisätä rahan määrää kierrossa. Keisari Caracalla (212–217) otti käyttöön kokonaan uuden kolikon, ”antoninianuksen”, joka oli puolitoista kertaa denaarin painoinen mutta jonka nimellisarvo oli kaksi denaaria. Rahassa oli vain puolet hopeaa, mutta se näytti hopeiselle kuluttajan kädessä. Vanhat denaarit kerättiin veroina pois ja pian niiden sijasta lyötiin enää uusia “antoninianuksia”. Sisällissotien kierteen alkaessa jokainen vallantavoittelija tarvitsi oman armeijansa ja sitä varten heidän piti lyödä lisää rahaa. Kukin vastakeisareista hallitsi rajoitettua aluetta, joten rahanhuonontaminen lisääntyi radikaalisti. Puhdas hopea katosi nopeasti markkinoilta kokonaan ja sen tilalle jäi pelkästään yhä suurempia määriä hopeapestyjä kupari–, pronssi– ja lyijyrahoja.

Keskusvalta lakkasi olemasta olemassa. Assia pienemmät vaihtorahat oli poistettu käytöstä jo ensimmäisen vuosisadan puolivälissä. Sestertius sinnitteli 260-luvulle asti moneen kertaan devalvoituna. Sen viimeinen ilmenemismuoto oli Trajanus II Deciuksen (249-251) aikana lyöty ”tuplasestertius”, ½ denaarin raha, joka oli tuolloin nimellisarvoltaan pienin käytössä ollut kolikko. Denaarista tuli kelluva valuutta, sillä kriisitilanteessa yksikään täysjärkinen rahanvaihtaja ei suostunut käyttämään virallista 1:25 vaihtosuhdetta. 

Keisari Aurelianus (270–275) onnistui yhdistämään valtakunnan uudelleen ja ensimmäistä kertaa pitkään aikaan paransi rahaa. Hän alkoi lyöttää arvonsa menettäneiden “antoninianusten” tilalle omia “aurelianuksiaan”, joihin jalometallin määrä oli merkitty: XXI, kaksikymmentä osaa kuparia ja yksi hopeaa. Ilmeisesti inflaatio jatkoi kuitenkin edelleen, sillä keisari Diocletianus (284–305) yritti pysäyttää sen antamalla kuuluisan hintaediktinsä (301), jossa hän määritteli kaikille mahdollisille kulutustavaroille maksimihinnan, jonka valtio suostui siitä maksamaan. Hintasäätelyllä ei ollut toivottua vaikutusta. Koska kolikoiden arvo vaihteli nopeasti, Rooman valtakunnassa ryhdyttiin käyttämään puhtaasti kirjanpidollista valuuttaa, laskennallista denaaria (denarii communes, d.c.). Tästä lähtien kaikki hinnat, palkat ja rahojen vaihtosuhteet ilmoitettin pelkästään laskennallisina denaareina.

Aikaisemmasta päiväpalkasta oli tullut pienin käytössä oleva rahayksikkö. Hintaediktin mukainen työläisen päiväansio oli 20-25 denaaria. Sotilas ansaitsi noin 9000 denaaria vuodessa, virkamies 45 000 d.c., lääkäri 60 000 d.c. Vastaavasti viini saattoi maksaa 10–50 denaaria litralta, ateria kympin. Kerrostaloasuntojen kuukausivuokrat Roomassa pyörivät jossain 500–1000 denaarin korvilla.   Konstantinus (306–337) teki vielä uuden rahauudistuksen. Hän tasapainotti talouden luopumalla kokonaan nimellisarvoisesta rahasta ja siirtymällä kultakantaan. Perusyksiköksi tuli 4,5 gramman painoinen kultaraha solidus, jonka arvo oli sama kuin kullan markkina-arvo. Palattiin siis takaisin punnusten ja vaakojen aikakauteen, jolloin rahalla ei ollut muuta arvoa kuin sen sisältämän jalometallin arvo.

2 thoughts on “Talouskriisi III: Inflaatio

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *

You may use these HTML tags and attributes: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <strike> <strong>