Talouskriisi I: Rahanlainaaja

Lucius Caecilius Iucundus (c. 20 – 62) oli pankkiiri ja liikemies joka eli ensimmäisen vuosisadan Pompejissa. Hänen isänsä oli vapautettu orja nimeltään Felix, rahanlainaaja hänkin. Liiketoiminnalla itsensä elättäminen oli tuohon aikaan ylimystön mielestä rahvaanomaista, joten rikkaiden miesten taloutta pyörittivät nykyiset ja entiset orjat. Tällaisen orjan asema oli melko hyvä, verrattavissa ehkä toimitusjohtajaan. Iucundus kuului siis Rooman valtakunnan säätykierrossa kohonneeseen, rikastuneeseen keskiluokkaan. Hänen arkistostaan on säilynyt 153 vahataulua, jotka ovat suurelta osin kuitteja huutokaupoista joissa Iucundus on toiminut välimiehenä.

Iucundus oli pienlainoittaja, argentarius. Hän osallistui valtiollisiin ja kunnallisiin huutokauppoihin ja maksoi likviditeetin puutteesta kärsivien asiakkaidensa puolesta. Säilyneiden kuittien mukaan hänen asiakkaillaan oli kuudesta kahteentoista kuukautta aikaa maksaa lainasumma takaisin. Palkakseen pienlainoittaja sai summalle korkoa sekä komission (merces). Jos Iucundus ei saanut rahojaan sovitussa ajassa takaisin, hän saattoi aina turvautua alaisiinsa, ”ammattimaisiin velkasuhteiden selvittäjiin” (coactores argentarii).

Vaikka historiankirjat puhuvatkin pelkästään sotapäälliköistä, lakimiehistä ja kirkkoisistä, todellisuudessa Rooman valtakunnan kansalaisten onni ja vauraus olivat yhtä lailla Iucunduksen kaltaisten miesten varassa. Taloustieteen kannalta katsoen imperiumi oli sangen takapajuinen. Valtakunnan voimavarojen hyödyntäminen oli satunnaista; veroaste oli jatkuvista valituksista huolimatta hyvin alhainen (kokonaisveroasteen on arvioitu olleen jotain yhden ja kolmen prosentin väliltä). Talouden tasapainottaminen oli vaikeaa. Mikäli vuoden verotuotto jäi oletettua pienemmäksi, vaje jouduttiin kattamaan joko säästöistä tai myymällä valtion omaisuutta. Valtion velka oli käytännöllisesti katsoen tuntematon käsite. Roomassa ei ollut pankkeja, joilta keisari olisi voinut lainata riittävässä määrin rahaa erimerkiksi tulevia verotuloja vastaan. Inflaation mekanismiakaan ei täysin ymmärretty.

Yksityiset sijoittajat ja rahanlainaajat ylläpitivät kehittynyttä rahataloutta maalla ja kaupungeissa. Heidän ansiostaan talonpojat saattoivat kehittää maittensa tuottoa ja maksaa veronsa kylmänä käteisenä. Käsityöläiset tarvitsivat heitä tehdäkseen investointeja, jopa suuret valtiolliset alihankkijat tarvitsivat heitä kerätäkseen riittävästi pääomaa toiminnalleen. Kun Rooma ajautui 200-luvulla talouskriisiin, Iucunduksen edustama ammattikunta kärsi vakavan iskun.

Kriisillä ei ollut yhtä ainoaa selittävää tekijää. Se aiheutui monien tekijöiden summasta. Rooman valtakunta joutui 100-luvun lopulla jatkuvan ulkoisen uhan kohteeksi usealla rintamalla samanaikaisesti; valtion menot kasvoivat nopeammin kuin tulot; vallanperimysongelmat johtivat vuosikausia kestäneeseen epävakauden tilaan joka joka rampautti keskushallinnon ja näversi Augustuksen luoman keisarillisen instituution arvovallan. Tärkeintä kuitenkin oli, että hyperinflaatio teki sestertiuksesta arvottoman. Yksittäiset talonpojat ja maanviljelijät eivät kärsineet niin pahasti, elleivät sitten vihollisarmeijat kävelleet heidän maittensa poikki: maa kantoi yhä viljaa, viiniä ja oliiveja. Sen sijaan rahataloudessa elänyt kaupunkien käsityöläis– ja liikemiesluokka menetti omaisuutensa, näivettyi ja paikoin jopa katosi.

Ne, jotka selvisivät 200-luvun kurimuksesta, verotettiin seuraavalla vuosisadalla hengiltä. Keisarit Diokletianus ja Konstantinus asettivat kaupunkien koko omistavan luokan yhteisvastuuseen verojen maksamisesta. Jos riittävästi veroa ei saatu kannettua, kunnanvaltuutetut eli decuriot vastasivat koko summasta omalla omaisuudellaan. Ajan myötä rahatalous ja kultakanta vakiinnutettiin uudelleen, mutta krooninen pikkurahan puute kertoo paljon muuttuneesta ajasta. Nyt verot kerättiin enenevässä määrin tavarana. Valtio ei enää kerännyt veroja rahassa ja sitten käyttänyt samoja rahoja maksaakseen työläisille ja korporaatioille näiden tuotteista, vaan korporaatiot määrättiin tuottamaan suoraan tietty määrä hyödykkeitä ja palveluja valtiolle. Hätätilassa turvauduttiin työvoiman pakko-ottoihin.

Varallisuus jakautui yhä epätasaisemmin. Miljonäärit kykenivät yhä rikastumaan ja saivat haltuunsa entistä suurempia maa-alueita. 300-luvun lopun eliitti oli sekä merkittävästi rikkaampi että merkittävästi pienempi kuin Augustuksen aikaan, ja maksoi entistä vähemmän veroja. Samaan aikaan keskiluokan ja talonpoikien verorasitusta kasvatettiin ja heihin kohdistettiin yhä enemmän pakkotoimia, jolloin köyhimmät talonpojat vajosivat maaorjuuteen.

Iucundusten puutteessa kaupungeissa oli yhä vähemmän ihmisiä, joilla oli rahaa käytettäväksi muotokuvapatsaisiin tai seinämaalauksiin. Kysynnän huvetessa ja toimivan rahatalouden romahtaessa ammattimaisten arkkitehtien, muurareitten, kuvanveistäjien, mosaiikkimestareiden ja maalareiden määrä hupeni, mistä seurasi myöhäisantiikille tyypillinen tapa kierrättää vanhoja patsaita, pylväitä ja rakennuskiviä. Kuvaavaa kyllä, Konstantinus – yksi suurimmista vanhojen rakennusten ryöstelijöistä – julisti käytännön laittomaksi vuonna 333.  Jopa Rooman kaupungin suuret tiilitehtaat olivat lopettaneet toimintansa. Keisarit joutuivat tuottamaan ammattimiehiä sieltä missä niitä vielä oli, kuten Britanniasta, jota kriisi oli kohodellut lempeämmin.

Barbaarit tai vihollisarmeijat eivät nitistäneet antiikin kaupunkikulttuuria. Sen teki talouskriisi, joka iski kaikkein voimakkaimmin keskiluokkaan ja sitä kautta koko valtakunnan liike– ja sivistyselämään. Lucius Caecilius Iucundus ja tuhannet hänen kaltaisensa miehet olivat olleet antiikin kaupunkien käyttövoima: he osallistuivat politiikkaan, harjoittivat hyväntekeväisyyttä, kuluttivat taidetta, ylläpitivät julkisia rakennuksia ja kaikkia niitä jotka olivat heistä taloudellisesti riippuvaisia: käsityöläisiä ja palveluntuottajia.

Kaikki ylläoleva on tietenkin kärjistystä. Tiedämme edelleenkin harmillisen vähän antiikin Rooman talouselämästä jotta voisimme sanoa siitä mitään suurella varmuudella. Olkoon tämä kuitenkin yksi näkökulma niihin prosesseihin, jotka muovasivat aikansa suurinta maailmanvaltaa sen asukkaiden arvaamatta. Mitä keisarit ja heidän hallituksensa ymmärsivät talouskriisistä ja sen vaikutuksista? Siitä lisää ensi kerralla.

Aiheesta lisää:

• A. H. M. Jones: The Later Roman Empire, 284–602: A Social, Economic and Administrative Survey (1964)
• Ramsay MacMullen: Roman Goverment’s Response to Crisis (1976)
• Richard Ducan-Jones: Money and Government in the Roman Empire (1998)