Hieman aikaisemmin oli puhetta leipureista ja valtion aliurakoitsijoista. Tänään haluaisin jatkaa hieman leivän jakamisesta kansalle: roomalaisesta sosiaaliturvasta. Ylläoleva maalaus on peräisin Pompejista (VII,3,30), pienen talon tablinumista eli isännän työ– ja vastaanottohuoneesta. Kun se identifioitiin ensimmäisen kerran vuonna 1864, maalauksen ajateltiin esittävän leipomon myyntitiskiä. Sittemmin jotkut tutkijat ovat tulleet toisiin ajatuksiin (John R. Clarke: Art in the lives of ordinary Romans, 2006). Maalauksen kompositio, sijainti talon parhaalla paikalla, rahojen ja mittojen puute, jopa kuvassa olevien henkilöiden vaatteet tuntuvat vihjaavan siihen, että maalaus saattaa esittää jotain päivittäistä myyntityötä merkittävämpää. Thomas Fröhlich ainakin on vakuuttunut siitä, että kyseessä on leivän jakaminen kansalle.
Ehkä talon omistajan uran huippukohta oli se, kun hän toimi sosiaaliturvasta eli leivän jakamisesta vastaavana virkamiehenä. On myös mahdollista, että kyseessä on yksityinen hyväntekeväisyys. Talo itse on kuitenkin sen verran vaatimaton, että omistajan on täytynyt kuulua alempaan keskiluokkaan. Vaikka valkoiset vaatteet ja istuva asento näyttäisivät vihjaavan viranhoitoon, hän tuskin kuitenkaan oli kunnanvaltuutettu (decurio). Oli miten oli, Pompejin tuhoutuessa tuore maalaus oli koko asunnon keskiössä ja sillä oli epäilemättä tilaajalleen erityinen merkitys.
Hyväntekeväisyys oli keskeinen osa Rooman keisariajan sisäpolitiikkaa niin maalla kuin pääkaupungissakin. Isäntien odotettiin muistavan alaisiaan, tukijoitaan ja liikekumppanejaan raha– ja ruokalahjoin. Runoilija Martialis kertoo Rooman valkokaulustyöläisten, ”pikkutogamiesten”, huolista ja murheista: heidän täytyi pienten lahjusten toivossa joka aamu herätä ennen kukonlaulua, pukeutua parhaimpiinsa, ja käydä tervehdyskäynnillä suojelijoidensa luona. Superrikkaiden oletettiin käyttävän Bill Gatesin tavoin osan rikkaudestaan koko yhteisön hyväksi. Koska Rooman keisari oli koko valtakunnan isäntä ja kaikki kansalaiset hänen klienttejään, häneltä odotettiin saman mittaluokan hyväntekeväisyyttä ja sosiaalista oikeudenmukaisuutta. Itarat ja itsekkäät hallitsijat saivat huonon jälkimaineen; kansa rakasti niitä, jotka jakoivat anteliaasti omastaan.
Jonkinlainen sosiaaliturva oli toki tunnettu Roomassa jo ennen keisariaikaa. Tasavallan aikana valtio osti huonoina vuosina keskitetysti viljaa ja myi sitä kansalaisilleen subventoituun hintaan. Vuodesta 122 eaa. lähtien köyhät saattoivat ostaa viljaa puoleen hintaan. 58 eaa., Pison ja Gabiniuksen konsulivuonna, viljaa jaettiin ensi kerran ilmaiseksi. Keisariajalla viljanjakoa systematisoitiin ja siitä tehtiin valtion keskeinen toimiala. Valtiollisesta hyväntekeväisyydestä käytettiin nimeä annona. Sana tarkoitti alunperin vuoden satoa tai tuotantoa, mutta tasavallan aikana sitä käytettiin muonavaroista ylipäänsä. Myöhäisantiikissa ne kerättiin suoraan provinssien maanomistajilta, jolloin annona sai kaksoismerkityksen vastaavana verona, ja kun työstä alettiin maksaa ennemmin tavarassa kuin rahassa, annona alkoi tarkoittaa myös palkkaa.
Rooman kaupungissa sosiaaliturvasta vastasi korkea virkamies, praefectus annonae. Avunsaajaksi rekisteröidyttiin perhekunnittain. Jokainen perheen pää oli oikeutettu saamaan vuodessa 60 modiusta eli noin 400 kiloa viljaa. 200–luvun vastoinkäymisten aikaan sosiaaliturvan määrää lisättiin. Keisari Septimius Severus jakoi viljan lisäksi myös ruoanlaittoon ja valaisemiseen käytettyä öljyä. Keisari Aurelianus vahvisti asemaansa Roomassa vuonna 274 lisäämällä jakoon leivän ja öljyn lisäksi myös suolaa ja sianlihaa. Historia Augustan mukaan Aurelianus lahjoitti kaupungin asukkaille kolme kertaa myös ilmaisia vaatteita ja nenäliinoja, joita oli tarkoitus heiluttaa innostuneesti suosion merkiksi julkisissa esiintymisissä.
Alun perin vilja-apua annettin ilmeisesti viljana tai jauhoina, mutta viimeistään keisariajalla sitä alettiin jakaa suoraan leiväksi leivottuna. Avun vastaanottajat saivat metallisen rahakkeen, johon oli kaiverrettu portin numero ja sen statio annonan tunnus, josta henkilön oli lunastettava leipänsä. Asemia oli Rooman kaupungissa useita. Yhden päällä on nykyään Santa Maria di Cosmedin, toinen sijaitsi lähellä Via delle Botteghe Oscurea ja sen jäännöksiä on nähtävissä Crypta Balbin museossa.
Kuten kuvista näkyy, ilmaisen leivän jakaminen köyhille on jatkuva perinne aina antiikista nykypäivään.
Pieter Brueghel vanhempi (1525–1569): De zeven werken van barmhartigheid
Leivänjakoa Worcesterin katedraalissa (postikortti, vuosiluku tuntematon).
Yksi ajatus koskien aihetta “Sananen sosiaaliturvasta”