Nousu, rappio ja tuho I: Aatehistoriasta

Historian klassisin kysymys on varmastikin ”miksi Rooma tuhoutui?” Brittiläinen Edward Gibbon esitti ensimmäistä kertaa tämän kysymyksen katsellessaan Capitoliumin raunioita lokakuisena iltana vuonna 1764 ja vastasi siihen kirjoittamalla suurteoksensa The Decline and Fall of the Roman Empire. Valistuksen hengessä Gibbonin syyttävä sormi osoitti kristinuskoa ja pasifismia, jotka syrjäyttivät vanharoomalaiset arvot ja miehekkyyden (virtuus).

Sittemmin jokainen aika ja aatesuunta on synnyttänyt omat selityksensä, joita eräs tutkija saksalaisella järjestelmällisyydellä laski olevan jo 210 kappaletta, aakkostettuna näppärästi Aberglaubesta aina Zölibatiin ja Zweifrontenkriegiin (A. Demandt: Der Fall Roms. München, 1984). Jokainen uusi eurooppalaispolvi on miettinyt, miten niin vauras ja kehittynyt kulttuuri saattoi taantua ja kadota. Syyt voidaan jakaa ulkoisiin, kuten kansainvaelluksiin ja luonnonkatastrofeihin, ja sisäisiin, kuten sosiaalisiin ja taloudellisiin tekijöihin. Useimmat selitysyritykset kertovat enemmän selittäjästä itsestään ja hänen ajastaan kuin selityksen kohteesta. Vuorollaan ovat syyllisiksi joutuneet diktatuuri, byrokratia, rotupuhtaus, luokkataistelu, eroosio ja luonnonvarojen riisto.

1960-luvulla syntynyt ympäristohistoriallinen koulukunta kiinnitti huomionsa eroosioon, ympäristömyrkkyihin ja sittemmin vääräksi todistettuun mutta yhä sitkeästi elävään myyttiin lyijymyrkytyksestä. ”Suurmiesteorian” jouduttua huonoon huutoon sodan jälkeen tuli muodikkaaksi selittää historian suurten kertomusten syntyvän luonnonilmiöiden ja yhteiskunnallisten voimien tuottaman prosessin tuloksena. Antiikin taloushistorian grand old man A.H.M. Jones palasi takaisin Gibbonin teesiin: hän tarjosi rappion ja tuhon syyksi vähenevien verotulojen ja kasvavien menojen aiheuttaman syöksykierteen, jota pahensi pullataikinan lailla paisuva loismainen hengellinen luokka, joukko ”hyödyttömiä suita”, joka Konstantinuksen jälkeen eli valtion verotuloista nauttien samalla itse verovapautta (A.H.M. Jones: The Later Roman Empire, 284-602: A Social, Economic and Administrative Survey. 1964).

Sittemmin itse rappion ja tuhon käsitteet ovat joutuneet ankaran kritiikin kohteeksi. Viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana on angloamerikkalaisessa tiedemaailmassa noussut vallitsevaksi teoriaksi kulttuurirelativismi, jonka mukaan ei ole itsestään selvää, että ns. ”barbaarit” ovat kehittymättömämpiä kuin kreikkalaiset ja roomalaiset, tai että klassinen antiikki on korkeampi kulttuurimuoto vain siksi, että sitä on aina ihailtu. Lisäksi ”rappio” ja ”tuho” ovat arvolatautuneita sanoja ja siksi vältettäviä. Oxfordin yliopiston myöhäisantiikin professori Dame Averil Cameronin mukaan

”…there is a kind of consensus today that the concept of crisis is somehow no longer appropriate these days, and that instead we should use terms that are value-free, such as change or transformation.” (A. Cameron: The perception of crisis. 1998)

Tämän aatesuunnan edustajat ovat olleet erityisen tuotteliaita viimeisen kymmenen vuoden aikana, jolloin se on tullut vallitsevaksi myös populaarihistoriassa ja tv-dokumenteissa. Uusi historia on ollut mielestäni ansiokkainta silloin, kun se on mm. viimeaikaisiin arkeologisiin kaivauksiin pohjautuen tuonut valoa ennen huonosti tunnettuun myöhäisantiikin elämään ja ihmisten arkisiin kokemuksiin, mutta se on tuottanut myös ylilyöntejä, kuten Terry Jonesin dokumenttisarja Barbarians (BBC, 2006).

Pyrkiessään osoittamaan ”barbaareina” pidettyjen kansojen erinomaisuuden roomalaisiin verrattuna Jones itse asiassa nujertaa vain koko joukon itse luomiaan olkiukkoja, perustaa teesinsä muutamaan yksittäiseen arkeologiseen löytöön ja jättää sopivasti huomiotta määrällisesti paljon suuremman todistusaineiston, joka sotii hänen teesiään vastaan. Eivät roomalaiset itsekään pitäneet persialaisia ”sivistymättöminä”, tai germaaneja huonompina ihmisinä. Tacituksen kaltaiset historioitsijat pitivät itse asiassa barbaareja moraalisessa mielessä esikuvallisina. Samoin on vaurauden laita: ei liene kellekään historiaa lukeneelle epäselvää, etteivät roomalaisten kukistamat kansat suinkaan eläneet puissa ja syöneet rupia polvistaan. Paitsi ehkä juuri britit – arkeologisen aineiston mukaan roomalaiset toivat Britanniaan pavut, herneet, linssit, oliivit, viinin ja useimmat viljat.

Paradigman muutoksen huomaa myös kouluopetuksessa. Kun Grimbergin maailmanhistoriassa saatettiin ylistää vapauttaan puolustaneiden kreikkalaisten voittoa ”itäisestä despotiasta” Salamiin ja Marathonin taisteluissa, sama tarina kerrottiin minulle 90-luvulla Työväen Akatemiassa ”monikulttuurisuuden edut ymmärtäneiden persialaisten” taisteluna rasistisia kreikkalaisia peräkammarin poikia vastaan. Aiempi vinouma on korvattu toisella vinoumalla, vähän niin kuin Peter Brown (Late Antiquity: A Guide to the post-classical world. Cambridge, 1999) väistää sivilisaation romahduksen lännessä retorisesti siirtämällä näkökulmansa oikealla hetkellä Anatoliaan ja Syyriaan, jossa hyvinvointi todellakin lisääntyi koko 500- ja 600-lukujen ajan myös arabivallan alla.

Brownin ja kumppanien lanseeraama näkökulman muutos on ollut raikas tuulahdus aiemmin täysin länsikeskeiselle antiikintutkimukselle. En silti menisi niin pitkälle, että julistaisin T.F.X. Noblen tavoin ajatuksen ”roomalaiset alistaneista vihamielisistä valloittajalaumoista olevan nyt turvallisesti lakaistu syrjään” (Noble: From Roman Provinces to Medieval Kingdoms. London, 2006). Vaikka romahdus olisikin koskettanut vain läntisintä osaa Euroopasta, se oli silti todellinen ja alkuperäislähteiden mukaan kokijoilleen dramaattinen tapahtuma. Yritykset sitoa germaanien kansainvaellukset vuorovaikutuksen, rauhanomaisen maahanmuuton ja monikulttuurisuuden käsitteisiin eivät ole saavuttaneet vielä mainittavaa kannatusta. Liiallisen relativismin ja ruusuisen myöhäisantiikin kriitikoiksi ovat nousseet mm. Bryan Wark-Perkins (The Fall of Rome and the End of Civilization. Oxford, 2005) ja Wolfgang Liebeschuetz (Decline and Change in Late Antiquity. Rejection of ‘decline’ and multiculturalism. 2006). Debatti jatkuu.

Kenties koko kysymyksenasettelu on virheellinen. Erilaiset kulttuurisykliset teoriat olettavat, että jokainen sivilisaatio kulkee luonnollista elinkaartaan kasvusta kukoistukseen ja rappioon. Sen joka syntyy, on myös kuoltava, sanoo myös arkikokemuksemme. Tällöin ei ole mielekästä kysyä, miksi Rooman valtakunta kukistui, vaan miksi se ei kukistunut aiemmin? Miten yksi valtio saattoi säilyä elinvoimaisena niin pitkään?

Ajatus ”roomalaisuudesta” ja universaalista keisariudesta hallitsi eurooppalaista poliittista ajattelua vielä vuosisatoja sen jälkeen kun Caesarien perilliset olivat hallinneet länttä Roomasta käsin. Paavien kirkko edusti väestölle uskonnon, kulttuurin ja kielen jatkuvuutta. Kun Kaarle Suuri kruunattiin frankkien keisariksi vuonna 800, hänestä tuli nimenomaan Rooman keisari. Latina säilyi oppineiden yhteisenä kielenä 1700-luvulle asti, jolloin ranska ja saksa korvasivat sen. Keskiajan bysanttilaiset pitivät itseään yhä roomalaisina ja valtakuntaansa Romaniana (Basileíā tôn Rhōmaíōn). Balkanilla roomalaisvaikutus näkyy yhä romaanista kieltä puhuvina kansansirpaleina, kuten aromaaneina ja romanialaisina. Richard Dawkinsin informaatioteoriaa lainatakseni roomalaisuus oli siis harvinaisen sitkeä meemi.

Edward Luttwak on tarttunut ajatukseen ja tarjoaa selitykseksi adaptaatiota, mukautumiskykyä. Teknisessä ja yhteiskunnallisessa mielessä roomalaiset eivät olleet mitenkään edistyksellisempiä kuin muut ympäröivät rautakautiset kulttuurit. Sodassa he usein kohtasivat vihollisia, jotka olivat mies miestä vastaan rohkeampia ja paremmin varustettuja taistelijoita. Mutta roomalaisilla oli puolellaan muita parempi logistiikka, organisointitaito ja lähes hämmästyttävä kyky selvitä tuhoisista vastoinkäymisistä mukautumalla ja oppimalla virheistään. (E. Luttwak: The Grand Strategy of the Roman Empire. Baltimore, 1976. E. Luttwak: The Grand Strategy of the Byzantine Empire. Cambridge, 2009).

Uskonnolliset tapansa ja insinööritieteensä he omaksuivat etruskeilta, taiteet kreikkalaisilta. Legioonalaisten rengaspaidat saatiin gallialaisilta, lyhyt ja terävä gladius-miekka oli kopio hispanialaisesta vastaavasta. Roomalaiset olivat hellenismin japanilaisia: he omaksuivat innokkaasti kaikki tieteellis-tekniset saavutukset, pitivät ne jotka toimivat, hylkäsivät ne jotka eivät toimineet, ja kehittivät kaikista omat versionsa, jotka olivat hivenen parempia kuin alkuperäiset. Roomalainen yhteiskunta oli inklusiivinen, se sulki sisäänsä kaiken. Tasavallan aikana oli olemassa erityinen evocatio-riitti jolla houkuteltiin vihollisen jumalia omalle puolelle lupaamalla näille suitsutusta ja temppeleitä. Menestyksen myötä vieraiden palvontamenojen määrä Rooman kaupungissa kasvoi hurjasti. Suvaitsevaisuus ei myöskään ollut sokeaa: kutsumatta ja salavihkaisesti tulleita kultteja rajoitettiin tarvittaessa oikeustoimin (bakkhantit, orfilaiset, kristityt).

Toinen nykyään ihailtava piirre roomalaisessa yhteiskunnassa oli sen suhtautuminen rotuun ja syntyperään. Roomalaisen käsityksen mukaan maailmassa oli vain kahdenlaisia ihmisiä: roomalaisia ja barbaareja. Ensimmäiseen ryhmään kuuluivat kaikki ne, jotka puhuivat latinaa ja tunnustivat roomalaisen yhteiskuntajärjestyksen. Jälkimmäiseen kuuluivat kaikki muut. Säätykierto oli ripeää. Tunnetaan tapauksia, joissa vapautettujen orjien lapsenlapset ovat nousseet senaattoreiksi. Ihonväriin perustuva syrjintä oli tuiki tuntematonta. Monet tunnetuimmista toisen ja kolmannen vuosisadan roomalaisista kirjailijoista olivat syntyperältään pohjois-Afrikan berbereitä. Keisareiksikin nousi enimmäkseen provinssien miehiä: hispanialaisia, illyyrialaisia, puunilaisia, syyrialaisia ja ainakin yksi arabi, mahdollisesti jemeniläistä syntyperää ollut pretoriaanikaartin prefekti M. Julius Filippus.

Joidenkin tutkijoiden yritykset projisoida rasismin tai nationalismin kaltaisia 1800-luvun ilmiöitä antiikin elämään eivät ole olleet kovin onnistuneita. Sellaiset teokset kuten Benjamin Isaacin The Invention of Racism in Classical Antiquity (Princeton, 2004) syyllistyvät usein tahattomiin anakronismeihin ja valikoivaan lähdemateriaaliin. Lisäksi hukassa on kuva-aineiston tulkitsemiseen tarvittava taidehistoriallinen koulutus: antiikin kuvailmaisussa sukupuolten välistä eroa korostettiin maalaamalla naisten iho vaaleaksi ja miesten päivettyneeksi. Kyseessä on siis kuvallinen topos, josta ei pitäisi tehdä mitään rotuun viittaavia johtopäätöksiä. Ainakin graffitien perusteella voi sanoa, ettei roomatarten uhaksi mielletty mustia miehiä vaan mm. vaaleita, ”isoaseisia traakialaisia” (CIL IV, 439). Tämän kaltaiset etniset stereotypiat ovat koko ihmiskunnan yhteistä omaisuutta, eikä niillä ole mitään tekemistä järjestelmällisen sorron kanssa.

Yksi ajatus koskien aihetta “Nousu, rappio ja tuho I: Aatehistoriasta”

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *