Marcus Aurelius Antoninus, "Caracalla"

Pitkästä aikaa uusi maalaus sarjassa “marmoria lihaksi”, jossa pyrkimykseni on siis kuvitella miltä roomalaisten veistosten henkilöt ovat näyttäneet ihmisinä. Augustus, Probus ja Constantius Chlorus on jo käsitelty, kuka seuraavaksi?

Brownin pysyvin ansio on se, että toivoakseni hän onnistui ikuisiksi ajoiksi karkottamaan ihmisten mielistä sen myytin, että Rooman valtakunta olisi loppunut kuin seinään vuonna 476, kun germaanit lähettivät viimeisen vallastaan luopuneen lapsikeisarin Romulus Augustuluksen arvomerkit Konstantinopoliin ja ilmoittivat, ettei lännessä enää kaivattu keisaria. Mikään ei olennaisesti muuttunut tuona hetkenä ja aikalaiset tuskin kiinnittivät siihen huomiota; länsi oli joka tapauksessa jo jaettu germaanisten kuningaskuntien välillä. Sitäpaitsi Rooman imperiumi ei kadonnut mihinkään. Se hallitsi yhä puolta Välimerta Konstantinopolista käsin, kuten se tulisi tekemään aina vuoteen 1204 asti. Konstantinopolin keisarit eivät missään vaiheessa lakanneet vaatimasta itselleen yliherruutta koko entisen Rooman valtakunnan alueella, kuten Guomindang Taiwanilla katsoo Kiinan edelleen kuuluvan sille. Konstantinopolin näkökulmasta kyse oli vain väliaikaisesta takaiskusta, joka otollisen hetken tullen tullaan korjaamaan – kuten Justinianuksen aikana melkein tapahtuikin.

Lisäksi Rooman vallan aikaiset poliittiset instituutiot säilyivät oman aikansa myös germaanien vallan alla. Valloittajat tarvitsivat oppineita, byrokraatteja ja kirkonmiehiä. Laajennettuaan valtakuntaansa Galliaan goottien kuningas Theoderik palautti hetkeksi jopa Gallian pretoriaaniprefekturaatin, erään keisarivallan korkeimmista hallintoviroista. Yhteiselo miehitetyssä lännessä oli kuitenkin kaikkea muuta kuin saumatonta. Roomalaisille alamaisille tehtiin selväksi, että he olivat toisen luokan kansalaisia. Provinssien asukkaihin sovellettiin roomalaista lakia, herrakansaan taas germaanista tapaoikeutta. Roomalaisen tappamisesta joutui maksamaan puolta pienemmän verirahan kuin germaanin. Kahden väestöryhmän assimilaatio kesti yli toistasataa vuotta (B. Ward-Perkins: The Fall of Rome and the end of Civilization. 2005).

Lännen romahdus ei tullut yhdellä rymähdyksellä. Kansainvaellusten varsinaisena moottorina toimi se valtava elintasokuilu, joka vallitsi rikkaan etelän ja köyhän pohjoisen välillä. Rooman ehkäisypolitiikka pyrki tasoittamaan eroja taloudellisen integraation keinion. Rajantakaisten heimojen päälliköille annettiin kalliita lahjoja ja kokonaisia heimoja ostettiin roomalaisella kullalla olemaan hyökkäämättä. Barbaariheimoille maksettavat subventiot hyödyttivät raja-alueita taloudellisesti. Samat barbaarit tulivat rahoillaan ostamaan kehittyneitä roomalaisia teollisuus- ja yleellisyystuotteita, jolloin kulta palasi takaisin kiertoon, lukuunottamatta pientä osaa joka sulatettiin ja muutettiin koruiksi. Ehkäisypolitiikka toimi niin kauan, kun sen tukena oli vakava sotilaallinen pelote. Pitkällä tähtäimellä se kuitenkin vaikutti kielteisesti: sinne missä ennen oli vain hajanaisia heimoja, syntyi roomalaisten tuen ansiosta 100- ja 200-lukujen kuluessa voimakkaita heimoliittoja. Samalla Rooman kehittyvät raja-alueet pyrkivät liikkumaan pois keskusvallan holhouksesta ja muodostamaan omia valtakeskuksiaan (E. Luttwak: The Grand Strategy of the Roman Empire. 1976)

Uudet germaanien konfederaatiot, kuten alemannit (”kaikki miehet”), markomannit ja frankit (”vapaat miehet”) olivat sotilaallisesti roomalaisten kanssa tasaveroisia. Germaanit olivat palvelleet vuosikymmenien ajan Rooman armeijassa ja tunsivat täydellisesti vihollisensa vahvuudet ja sodankäyntitavan. Rooman pyrkimys ratkaista paikallisia ongelmia palkkaamalla kokonaisia barbaariheimoja taistelemaan toisiaan vastaan oli halpa ja toimiva lyhyen tähtäimen ratkaisu, mutta pitkän ajan kuluessa siitä oli etua lähinnä germaaneille itselleen.

Kansainvaellus oli aluksi rauhanomaista. Britannian Saxon Shoren arkeologisten kaivausten perusteella saksilaisia maahanmuuttajia on rantautunut etelä-Englantiin jo 200-luvulla, epäilemättä korkeamman elintason toivossa. Rajantakaisia barbaareja houkuteltiin Roomaan töihin ja sotilaiksi. Joidenkin arvioiden mukaan 200-luvun lopussa enemmistö Rooman legioonista koostui jo germaanipalkkasotureista. Tämä hyödytti imperiumia niin kauan kun barbaarit assimiloituivat roomalaiseen yhteiskuntaan ja muuttuivat sen puolustajiksi. Ongelmat alkoivat siitä, kun taantuman ja talouskriisin kanssa paininut Länsi-Rooma luovutti ns. foederati-järjestelmän puitteissa tulijoille tietyn raja-alueen verotulot sillä ehdolla, että tulijat vastaavasti puolustaisivat rajaa uusia maahanpyrkijöitä ja ryöstelijöitä vastaan. Valtion verotulot vähenivät entisestään, jolloin oli luovutettava lisää maata jne. Germaanien annettiin asettua Rooman alueelle kokonaisina heimoina ja omien ruhtinaidensa johtamina. Luhistuminen alkoi.

Antti Arjava määritteli Tieteen Päivillä 2007 pitämässään esitelmässä Antiikin syksystä keskiajan kevääseen sivilisaation luhistumisen prosessiksi, jossa yhteiskunta siirtyy vakiintuneelta sosiopoliittisen monimutkaisuuden tasolta yksinkertaisemmalle. Luhistumisessa poliittinen yksikkö on alueellisesti pienempi ja keskusvalta heikompi; yhteiskunta on vähemmän kerrostunut ja siinä on vähemmän työnjakoa, koordinaatio, voimavarojen uudelleen jako ja tiedon ja tavaroiden kulku vähenee, talousyksikkö tuottaa itse sen mitä kuluttaa, vanha rakennuskanta rappeutuu tai mukautetaan vaatimattomampaan käyttöön, lukutaito harvinaistuu, turvattomuus lisääntyy, vahvat pitävät huolen itsestään, väestömäärä pienenee, ja jäljelle jäävien ihmisten tuntema maailma kutistuu.

Täsmälleen näin myös tapahtui. ”Luhistuminen” on kenties arvoväritteinen sana, kuten Averil Cameron varoittaa, mutta ne ihmiset, jotka syntyivät maailmaan jossa juokseva vesi, kylpylät ja turismi olivat arkipäivää mutta kuolivat maailmassa, jossa kunnollisia kattotiiliä ei enää valmistettu, akveduktit olivat pois käytöstä ja naapuriprovinssi muuttunut vieraaksi maaksi, tuskin olisivat keksineet parempaa sanaa. Kun muutos huonompaan oli ripeää, kuten esimerkiksi kolmannen vuosisadan vastoinkäymisissä, ihmiset tiedostivat selkeästi elävänsä keskellä kriisiä (G. Alföldy: The crisis of the third century as seen by contemporaries. GBRS 15, 1974).

Vanhan, maailmansotaa edeltävän ajan tulkinnan mukaan Rooman valtakunta rappeutui hitaasti, kunnes germaanit potkivat läpilahonneen oven sisään. Rappeutuneen Rooman rinnalle on nykyään tarjolla täysin vastakkainen kuva. Augustuksen prinsipaattiin verrattuna myöhäisantiikin Rooma oli paremmin organisoitu, tehokkaammin verotettu, sen armeija oli miesluvultaan karkeasti arvioiden kaksi kertaa suurempi ja lisäksi se oli kulttuurisesti yhtenäisempi. Imperiumi oli muuttunut löyhästä kokoelmasta Rooman hallitsemia kansoja ja kaupunkeja yhtenäiskulttuuriksi, jonka asukkaat alkoivat mieltää itsensä ensimmäistä kertaa roomalaisiksi ja puhua isänmaastaan Romaniana.

Mutta jos myöhäinen Rooman keisarikunta oli paljon vankempi kuin varhainen, miten sitten on mahdollista, että sen länsiosat luhistuivat niin nopeasti 400-luvulla barbaarien paineen alla? Tämän paradoksin selittäjäksi jotkut rappion vastustajat ovat joutuneet palauttamaan ns. suurmiesteorian, jonka mukaan historiasta päättävät poikkeukselliset yksilöt ja yksittäiset tapahtumat. Syyllinenkin on löydetty: Flavius Julius Valens, joka menetti koko idän kenttäarmeijan yhdessä ainoassa taistelussa gootteja vastaan Hadrianopoliissa 9. elokuuta 378. Ranskalainen historioitsija André Piganiol kirjoitti toisen maailmansodan jälkeen – Ranskan tappio 1940 elävänä mielessään: ”Roomalainen sivilisaatio ei kuollut rauhanomaisesti vuoteeseensa. Se salamurhattiin.” (‘La civilisation romaine n’est pas morte de sa belle morte. Elle a été assassinée’). Vaikka murhateoria onkin ollut viime aikoina suosiossa, sen heikkoudet eivät ole kadonneet mihinkään. Lisäksi Hadrianopoliin tapauksessa on muistettava, että siellä tuhoutui juuri itäinen armeija, kun taas läntinen puoli valtakuntaa oli se, joka luhistui.

Rooma joka oli puolta pienemmällä armeijalla ja kevyellä byrokratialla kyennyt helposti laajenemaan ja hallitsemaan kokonaista imperiumia, pystyi myöhemmin tehokkaan virkakoneiston, suuren armeijan ja laajamittaisten linnoituslaitteiden avulla hädintuskin pitämään yllä rauhaa ja järjestystä. Kenties selitystä on etsittävä ulkoisten ja sisäisten tekijöiden yhteisvaikutuksesta. Ensimmäisen vuosisadan Roomalla ei ollut vahvoja vihollisia, vain paikallisia voimatekijöitä (Arsakidien Parthia, Dekebaloksen Daakia). Neljännellä niitä oli jo joka rintamalla: idässä Sassanidi-Persian suurvalta, pohjoisessa goottien, alemannien, alaanien ja frankkien konfederaatiot, etelässä nuubialainen paimentolaiskansa blemmyt.

Arkeologia on auttanut selvittämään, miten taloudellinen toimeliaisuus on vaihdellut Rooman valtakunnan sisällä. Vielä muutama vuosikymmen sitten tästä oli vain varsin epämääräinen kuva. Nyt ymmärretään, että vaikeudet alkoivat eri puolella eri aikaan, nousut ja taantumat eivät olleet universaaleja. Jo antiikin ihmiset epäilivät, että vauraus ja helppo elämä johti moraaliseen rappioon ja yleiseen välinpitämättömyyteen yhteisistä asioista. Näyttää siltä, että taantuma alkoi sieltä, missä oltiin saavutettu korkein elintaso, eli keskustasta, Italiasta ja Kreikasta, joissa keramiikka- ja viiniteollisuus taantuivat 100-luvulla tuotannon siirtyessä halvemman työvoiman provinsseihin, ensin Galliaan, sitten Hispaniaan ja Pohjois-Afrikkaan. Keskustasta nousukausi ja taantuma loittonivat kuin renkaat vedessä kohti valtakunnan reuna-alueita ja niiden taakse. Pohjois-Afrikka nousi kolmannella vuosisadalla valtakunnan vauraimmaksi alueeksi. Sen kaupungit olivat suurimmillaan neljännen vuosisadan lopulla, Britanniassa hieman aiemmin. Syyriassa talouskasvu jatkui katkeamattomana aina 500-luvun luonnonmullistuksiin asti, ja jatkui sisämaassa vielä arabivallankin aikana.

Joutuiko Rooman valtakunta korkean elintasonsa ja vähenevän väestönsä uhriksi aikana, jolloin siltä olisi odotettu entistä suurempaa dynaamisuutta? Selitys on vetoava, mutta siinä on yksi ilmeinen heikkous: Sekin muistuttaa liikaa omasta ajastamme.

Sittemmin jokainen aika ja aatesuunta on synnyttänyt omat selityksensä, joita eräs tutkija saksalaisella järjestelmällisyydellä laski olevan jo 210 kappaletta, aakkostettuna näppärästi Aberglaubesta aina Zölibatiin ja Zweifrontenkriegiin (A. Demandt: Der Fall Roms. München, 1984). Jokainen uusi eurooppalaispolvi on miettinyt, miten niin vauras ja kehittynyt kulttuuri saattoi taantua ja kadota. Syyt voidaan jakaa ulkoisiin, kuten kansainvaelluksiin ja luonnonkatastrofeihin, ja sisäisiin, kuten sosiaalisiin ja taloudellisiin tekijöihin. Useimmat selitysyritykset kertovat enemmän selittäjästä itsestään ja hänen ajastaan kuin selityksen kohteesta. Vuorollaan ovat syyllisiksi joutuneet diktatuuri, byrokratia, rotupuhtaus, luokkataistelu, eroosio ja luonnonvarojen riisto.

1960-luvulla syntynyt ympäristohistoriallinen koulukunta kiinnitti huomionsa eroosioon, ympäristömyrkkyihin ja sittemmin vääräksi todistettuun mutta yhä sitkeästi elävään myyttiin lyijymyrkytyksestä. ”Suurmiesteorian” jouduttua huonoon huutoon sodan jälkeen tuli muodikkaaksi selittää historian suurten kertomusten syntyvän luonnonilmiöiden ja yhteiskunnallisten voimien tuottaman prosessin tuloksena. Antiikin taloushistorian grand old man A.H.M. Jones palasi takaisin Gibbonin teesiin: hän tarjosi rappion ja tuhon syyksi vähenevien verotulojen ja kasvavien menojen aiheuttaman syöksykierteen, jota pahensi pullataikinan lailla paisuva loismainen hengellinen luokka, joukko ”hyödyttömiä suita”, joka Konstantinuksen jälkeen eli valtion verotuloista nauttien samalla itse verovapautta (A.H.M. Jones: The Later Roman Empire, 284-602: A Social, Economic and Administrative Survey. 1964).

Sittemmin itse rappion ja tuhon käsitteet ovat joutuneet ankaran kritiikin kohteeksi. Viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana on angloamerikkalaisessa tiedemaailmassa noussut vallitsevaksi teoriaksi kulttuurirelativismi, jonka mukaan ei ole itsestään selvää, että ns. ”barbaarit” ovat kehittymättömämpiä kuin kreikkalaiset ja roomalaiset, tai että klassinen antiikki on korkeampi kulttuurimuoto vain siksi, että sitä on aina ihailtu. Lisäksi ”rappio” ja ”tuho” ovat arvolatautuneita sanoja ja siksi vältettäviä. Oxfordin yliopiston myöhäisantiikin professori Dame Averil Cameronin mukaan

”…there is a kind of consensus today that the concept of crisis is somehow no longer appropriate these days, and that instead we should use terms that are value-free, such as change or transformation.” (A. Cameron: The perception of crisis. 1998)

Tämän aatesuunnan edustajat ovat olleet erityisen tuotteliaita viimeisen kymmenen vuoden aikana, jolloin se on tullut vallitsevaksi myös populaarihistoriassa ja tv-dokumenteissa. Uusi historia on ollut mielestäni ansiokkainta silloin, kun se on mm. viimeaikaisiin arkeologisiin kaivauksiin pohjautuen tuonut valoa ennen huonosti tunnettuun myöhäisantiikin elämään ja ihmisten arkisiin kokemuksiin, mutta se on tuottanut myös ylilyöntejä, kuten Terry Jonesin dokumenttisarja Barbarians (BBC, 2006).

Pyrkiessään osoittamaan ”barbaareina” pidettyjen kansojen erinomaisuuden roomalaisiin verrattuna Jones itse asiassa nujertaa vain koko joukon itse luomiaan olkiukkoja, perustaa teesinsä muutamaan yksittäiseen arkeologiseen löytöön ja jättää sopivasti huomiotta määrällisesti paljon suuremman todistusaineiston, joka sotii hänen teesiään vastaan. Eivät roomalaiset itsekään pitäneet persialaisia ”sivistymättöminä”, tai germaaneja huonompina ihmisinä. Tacituksen kaltaiset historioitsijat pitivät itse asiassa barbaareja moraalisessa mielessä esikuvallisina. Samoin on vaurauden laita: ei liene kellekään historiaa lukeneelle epäselvää, etteivät roomalaisten kukistamat kansat suinkaan eläneet puissa ja syöneet rupia polvistaan. Paitsi ehkä juuri britit – arkeologisen aineiston mukaan roomalaiset toivat Britanniaan pavut, herneet, linssit, oliivit, viinin ja useimmat viljat.

Paradigman muutoksen huomaa myös kouluopetuksessa. Kun Grimbergin maailmanhistoriassa saatettiin ylistää vapauttaan puolustaneiden kreikkalaisten voittoa ”itäisestä despotiasta” Salamiin ja Marathonin taisteluissa, sama tarina kerrottiin minulle 90-luvulla Työväen Akatemiassa ”monikulttuurisuuden edut ymmärtäneiden persialaisten” taisteluna rasistisia kreikkalaisia peräkammarin poikia vastaan. Aiempi vinouma on korvattu toisella vinoumalla, vähän niin kuin Peter Brown (Late Antiquity: A Guide to the post-classical world. Cambridge, 1999) väistää sivilisaation romahduksen lännessä retorisesti siirtämällä näkökulmansa oikealla hetkellä Anatoliaan ja Syyriaan, jossa hyvinvointi todellakin lisääntyi koko 500- ja 600-lukujen ajan myös arabivallan alla.

Brownin ja kumppanien lanseeraama näkökulman muutos on ollut raikas tuulahdus aiemmin täysin länsikeskeiselle antiikintutkimukselle. En silti menisi niin pitkälle, että julistaisin T.F.X. Noblen tavoin ajatuksen ”roomalaiset alistaneista vihamielisistä valloittajalaumoista olevan nyt turvallisesti lakaistu syrjään” (Noble: From Roman Provinces to Medieval Kingdoms. London, 2006). Vaikka romahdus olisikin koskettanut vain läntisintä osaa Euroopasta, se oli silti todellinen ja alkuperäislähteiden mukaan kokijoilleen dramaattinen tapahtuma. Yritykset sitoa germaanien kansainvaellukset vuorovaikutuksen, rauhanomaisen maahanmuuton ja monikulttuurisuuden käsitteisiin eivät ole saavuttaneet vielä mainittavaa kannatusta. Liiallisen relativismin ja ruusuisen myöhäisantiikin kriitikoiksi ovat nousseet mm. Bryan Wark-Perkins (The Fall of Rome and the End of Civilization. Oxford, 2005) ja Wolfgang Liebeschuetz (Decline and Change in Late Antiquity. Rejection of ‘decline’ and multiculturalism. 2006). Debatti jatkuu.

Kenties koko kysymyksenasettelu on virheellinen. Erilaiset kulttuurisykliset teoriat olettavat, että jokainen sivilisaatio kulkee luonnollista elinkaartaan kasvusta kukoistukseen ja rappioon. Sen joka syntyy, on myös kuoltava, sanoo myös arkikokemuksemme. Tällöin ei ole mielekästä kysyä, miksi Rooman valtakunta kukistui, vaan miksi se ei kukistunut aiemmin? Miten yksi valtio saattoi säilyä elinvoimaisena niin pitkään?

Ajatus ”roomalaisuudesta” ja universaalista keisariudesta hallitsi eurooppalaista poliittista ajattelua vielä vuosisatoja sen jälkeen kun Caesarien perilliset olivat hallinneet länttä Roomasta käsin. Paavien kirkko edusti väestölle uskonnon, kulttuurin ja kielen jatkuvuutta. Kun Kaarle Suuri kruunattiin frankkien keisariksi vuonna 800, hänestä tuli nimenomaan Rooman keisari. Latina säilyi oppineiden yhteisenä kielenä 1700-luvulle asti, jolloin ranska ja saksa korvasivat sen. Keskiajan bysanttilaiset pitivät itseään yhä roomalaisina ja valtakuntaansa Romaniana (Basileíā tôn Rhōmaíōn). Balkanilla roomalaisvaikutus näkyy yhä romaanista kieltä puhuvina kansansirpaleina, kuten aromaaneina ja romanialaisina. Richard Dawkinsin informaatioteoriaa lainatakseni roomalaisuus oli siis harvinaisen sitkeä meemi.

Edward Luttwak on tarttunut ajatukseen ja tarjoaa selitykseksi adaptaatiota, mukautumiskykyä. Teknisessä ja yhteiskunnallisessa mielessä roomalaiset eivät olleet mitenkään edistyksellisempiä kuin muut ympäröivät rautakautiset kulttuurit. Sodassa he usein kohtasivat vihollisia, jotka olivat mies miestä vastaan rohkeampia ja paremmin varustettuja taistelijoita. Mutta roomalaisilla oli puolellaan muita parempi logistiikka, organisointitaito ja lähes hämmästyttävä kyky selvitä tuhoisista vastoinkäymisistä mukautumalla ja oppimalla virheistään. (E. Luttwak: The Grand Strategy of the Roman Empire. Baltimore, 1976. E. Luttwak: The Grand Strategy of the Byzantine Empire. Cambridge, 2009).

Uskonnolliset tapansa ja insinööritieteensä he omaksuivat etruskeilta, taiteet kreikkalaisilta. Legioonalaisten rengaspaidat saatiin gallialaisilta, lyhyt ja terävä gladius-miekka oli kopio hispanialaisesta vastaavasta. Roomalaiset olivat hellenismin japanilaisia: he omaksuivat innokkaasti kaikki tieteellis-tekniset saavutukset, pitivät ne jotka toimivat, hylkäsivät ne jotka eivät toimineet, ja kehittivät kaikista omat versionsa, jotka olivat hivenen parempia kuin alkuperäiset. Roomalainen yhteiskunta oli inklusiivinen, se sulki sisäänsä kaiken. Tasavallan aikana oli olemassa erityinen evocatio-riitti jolla houkuteltiin vihollisen jumalia omalle puolelle lupaamalla näille suitsutusta ja temppeleitä. Menestyksen myötä vieraiden palvontamenojen määrä Rooman kaupungissa kasvoi hurjasti. Suvaitsevaisuus ei myöskään ollut sokeaa: kutsumatta ja salavihkaisesti tulleita kultteja rajoitettiin tarvittaessa oikeustoimin (bakkhantit, orfilaiset, kristityt).

Toinen nykyään ihailtava piirre roomalaisessa yhteiskunnassa oli sen suhtautuminen rotuun ja syntyperään. Roomalaisen käsityksen mukaan maailmassa oli vain kahdenlaisia ihmisiä: roomalaisia ja barbaareja. Ensimmäiseen ryhmään kuuluivat kaikki ne, jotka puhuivat latinaa ja tunnustivat roomalaisen yhteiskuntajärjestyksen. Jälkimmäiseen kuuluivat kaikki muut. Säätykierto oli ripeää. Tunnetaan tapauksia, joissa vapautettujen orjien lapsenlapset ovat nousseet senaattoreiksi. Ihonväriin perustuva syrjintä oli tuiki tuntematonta. Monet tunnetuimmista toisen ja kolmannen vuosisadan roomalaisista kirjailijoista olivat syntyperältään pohjois-Afrikan berbereitä. Keisareiksikin nousi enimmäkseen provinssien miehiä: hispanialaisia, illyyrialaisia, puunilaisia, syyrialaisia ja ainakin yksi arabi, mahdollisesti jemeniläistä syntyperää ollut pretoriaanikaartin prefekti M. Julius Filippus.

Joidenkin tutkijoiden yritykset projisoida rasismin tai nationalismin kaltaisia 1800-luvun ilmiöitä antiikin elämään eivät ole olleet kovin onnistuneita. Sellaiset teokset kuten Benjamin Isaacin The Invention of Racism in Classical Antiquity (Princeton, 2004) syyllistyvät usein tahattomiin anakronismeihin ja valikoivaan lähdemateriaaliin. Lisäksi hukassa on kuva-aineiston tulkitsemiseen tarvittava taidehistoriallinen koulutus: antiikin kuvailmaisussa sukupuolten välistä eroa korostettiin maalaamalla naisten iho vaaleaksi ja miesten päivettyneeksi. Kyseessä on siis kuvallinen topos, josta ei pitäisi tehdä mitään rotuun viittaavia johtopäätöksiä. Ainakin graffitien perusteella voi sanoa, ettei roomatarten uhaksi mielletty mustia miehiä vaan mm. vaaleita, ”isoaseisia traakialaisia” (CIL IV, 439). Tämän kaltaiset etniset stereotypiat ovat koko ihmiskunnan yhteistä omaisuutta, eikä niillä ole mitään tekemistä järjestelmällisen sorron kanssa.

Kortteliarkeologiaa

Toisin kuin useimmat museot, jotka keskittyvät tiettyyn aikakauteen tai esinetyyppiin, Crypta Balbi tarjoaa veitsenterävän dissektion yhden korttelin historiasta Rooman tasavallan ajalta  1700-luvulle asti ja opettaa samalla laajemmin, millaiset prosessit muovaavat kaupunkikuvaa. Itseäni ovat pitkään kiehtoneet nuo välivaiheet, joista harvemmin puhutaan. Miltä ikuinen kaupunki näytti keskiajalla? Missä vaiheessa ja kuinka nopeasti keisarillisen Rooman rakennukset hylättiin ja mitä niille tapahtui? Crypta Balbi onnistuu vastaamaan kaikkiin näihin kysymyksiin esinein, tarinoin ja rekonstruktioin. Itse asiassa Crypta Balbi taitaa olla Rooman ainoa moderni arkeologinen museo joka kohtelee kaikkia aikakausia samanarvoisina.

Crypta tarkoitti alunperin luolaa tai käytävää, mutta Augustuksen aikana se yleistyi kuvaamaan myös maanpäällisiä ihmisen rakentamia hämäriä tiloja, kuten peristyylipihan syviä pylväskäytäviä. Museon crypta on toiminut Lucius Cornelius Balbus nuoremman rakennuttaman teatterin vilpolana. Balbuksen teatteri Marcelluksen ja Pompeiuksen teattereihin verrattuna pieni, mutta erityisen korkeatasoinen. Vilpola ja piha temppeleineen (näyttelijät kävivät siellä rukoilemassa suotuisia arvosteluja) olivat teatterin backstage, yhtä olennainen osa roomalaista teatterikompleksia kuin popcorn-myymälä elokuvateatterille. Pitkien näytäntöjen ja luentojen väliajalla niissä käytiin naukkaamassa syötävää ja juotavaa, hieromassa kauppoja ja bongaamassa julkkiksia. Rahvaan teattereiden peristyyleissä oli myymälöitä, hienommissa taidenäyttelyitä. Balbuksen teatterin crypta kuului jälkimmäiseen luokkaan.

Myöhäisantiikin aikana teatteri ja crypta jäivät pois käytöstä ja rakennus sai muuta käyttöä. Crypta muutettiin ensin Mithran pyhätöksi (Mithraeum), sitten talleiksi ja puodeiksi. Sen viralliseksi nimeksi tuli Botteghe obscura hämärien holvikaarten raunioissa päivystäneiden kaupustelijoiden mukaan, ja sillä nimellä viereinen katu tunnetaan tänäkin päivänä. Peristyylipihan temppelistä tuli pieni luostari. Keskiajalla kalkinpolttajien kasvava ammattikunta valtasi koko kompleksin itselleen ja alkoi käyttää raaka-aineenaan marmoripatsaita, koristeita ja rakennusten pinnoitteita. Crypta Balbin kalkkiuuni oli niin suuri, että koko kaupunginosaa alettiin kutsumaan sen mukaan Calcararioksi.

Keisareiden marmorikaupunki kuorittiin huolellisesti pala palalta ja muutettiin kalkiksi, tuoksi elintärkeäksi lannoitteeksi ja laastin ainesosaksi. Uunit sauhusivat vuosisatojen ajan; välillä paavin edusmiehet kävivät valikoimassa erityisen kauniita patsaita Vatikaanin kokoelmiin. Antiikin Rooman muinaisesta loistosta kertoo paljon se, että järjestelmällisestä hävityksestä huolimatta marmoria riitti vielä kierrätettäväksi Rooman satojen barokkikirkkojen rakentamiseen.

Kun Vatikaaniin ei jaksa jonottaa ja Palazzo Massimo on kuluttanut jalat loppuun, kannattaa hemmotella itseään Crypta Balbilla. Ainoa pieni miinus tulee siitä, että ainakin elokuussa 2008 Mithraeum-sali oli vielä keskeneräinen, multimediaesitys rikki ja englanninkieliset tekstit uupuivat.

• Avoinna kello 9.00 – 19.45 (suljettu maanantaisin, jouluna ja uutenavuotena).  Via della Botteghe Oscura 31, Largo Argentinan vieressä.

Vuonna 115 jaa. historioitsija Tacitus kirjoitti paheksuvasti miten keisari Nero antoi haudata vaimonsa Poppaean balsamoituna kuten vierasmaalaiset kuninkaat, eikä roviolla poltettuna kuten roomalainen tapa (mos Romanus) velvoitti. Kolmesataa vuotta myöhemmin Ambrosius Theodosius Macrobius kirjoitti, ettei kukaan enää tuntenut polttohausta muuten kuin kirjallisuudesta (Saturnalia, 7.5.5.)

Oliko siirtyminen ruumishautaukseen osoitus mysteeriuskontojen vaikutuksesta, kreikkalaisten tapojen leviämisestä vai pelkkä muodin oikku? Kysymykseen ei ole yksiselitteistä vastausta.  Samantyyppinen ongelma kohtaisi tulevaisuuden historioitsijaa, joka yrittäisi selvittää miksi polttohautaus alkoi yleistyä 1900-luvulla syrjäyttäen paikoin ruumishautauksen, joka oli pitänyt pintansa Macrobiuksen päivistä lähtien. Vuonna 1885 Iso-Britanniassa suoritettiin vain kolme polttohautausta, mutta 1976 jopa 62 % kaikista ruumiista kävi krematorion kautta (Ian Morris: Death-ritual and social structure in classical antiquity. Cambridge, 1992).

Lyykiassa suuria mullistuksia ei noteerattu, sillä ruumishautaus oli ollut pysyvä osa anatolialaista kulttuuria ainakin varhaismetallikaudelta lähtien. Lyykialaiset rakensivat vuorenseinämiin ja rinteille mahtavia luolahautoja. Toisin kuin Kreikassa ja Roomassa, jossa kuolleiden hautaaminen lähelle elävien asuinsijoja oli tabu, Lyykiassa vainajat asuivat elävien keskellä sulassa sovussa yhteisön erottamattomana osana. Lyykialaisilla oli myös kummallinen uskomus, jonka mukaan siivekäs seireenimäinen hahmo kävi noutamaan kuolleiden sielut tuonpuoleiseen, joten haudat rakennettiin mieluiten kallioille ja rannoille, joilta oli hyvä pyrähtää lentoon. Tämä psykopompos lienee yksi monista kristillisten enkelien esikuvista.

Varakkaat lyykialaiset hylkäsivät pikku hiljaa perinteisen muotoiset kiviarkkunsa ja siirtyivät rikkaasti koristeltuihin kreikkalais-roomalaisiin sarkofageihin. Anatolialaiset sarkofagit ovat korkeita marmoriarkkuja, joiden kansi muistuttaa lepovuodettta (klīne) jolla vainaja tai pariskunta lepää. Itse arkku on koristeltu näyttämään mausoleumilta pienoiskoossa. Päätyyn on kuvattuna haudan suljettu ovi (eli tuonelan portti) jota kaksi sukulaista vartioi, sivuilla garlandeja ja teatterinaamioita (viittaus esi-isien kuolinnaamioihin)  tai standardisoituja tarunomaisia tapahtumia, kuten vaiheita Dionysoksen elämästä ja Herakleen uroteoista. Näitä erittäin korkeatasoisia sarkofageja tuotettiin suurissa käsityöpajoissa massatuotantona niin että vainajien päät jätettiin työstämättä. Kuoleman lähestyessä toinen kuvanveistäjä viimeisteli muotokuvan vainajan piirteiden mukaan. Joskus rahanpuute, avioero tai äkillinen kuolema aiheutti sen, ettei kuvaa saatu koskaan työstettyä loppuun.

Antalyan museossa oli yksi tällainen erikoinen sarkofagi. Aurelia Botaine Demetria, varakas ja vaikutusvaltainen nainen Antoninusten ajan Pergessä, oli tilannut itselleen ja aviomiehelleen haudan. Syystä tai toisesta Demetria kuitenkin haudattiin yksin, ja miehen pääksi jäi pelkkä kivimöntti. Sarkofagin pitkällä sivulla kun kuvattu oppineita miehiä ja naisia kirjakääröineen, kääntöpuolella on kolme kohtausta Troijan sodasta. Samanlaisia taidokkaita 200-luvun sarkofageja löytyi myös Hierapoliin museosta Pamukkalesta, joukossaan yksi pienoinen yllätys: Yhden sarkofagin päädyn ovet repsottivat sepposen selällään ja vainaja itse  oli kuvattu astelemassa kuin Lasarus – tai Jeesus – ulos tuonelasta. Uskoiko vainaja ylösnousemukseen?

Dionyysinen sarkofagi, Perge (Antalya Müzesi).

Aurelia Botaine Demetrian sarkofagi, Perge (Antalya Müzesi).

Yksityiskohta sarkofagista. Hierapolis.

Tuonelan portit kiinni ja auki. Hierapolis.

Museon tärkein attraktio on läheisen Pergen kaupungin roomalaisen teatterin koristelu patsaineen ja friiseineen kaikkineen. Turkkilaiset arkeologit tutkivat ja kaivoivat tämän harvinaisen ehjänä säilyneen 20,000 hengen teatterin vuosina 1985-1993 ja siirsivät kaiken säilyneen koristelun turvaan Antalyan museoon. Itse teatterin rakennustyöt on aloitettu noin  vuonna 170 ja se on viimeistelty Aleksanteri Severuksen (222-253) tai Maximinus Thraxin (235-238) hallituskaudella. Se käy malliesimerkistä Antoninusten kauden lopun ekspressionistisesta barokkityylistä, jolle on tyypillistä dramaattiset ilmeet, syvään uurretut reliefit ja koukeroiset, rönsyilevät koristeet.

Jumalten hallissa on esillä useita Attaleiasta ja Pergestä löytyneitä kulttikuvia, niiden joukossa yksi jumalaksi julistettu Trajanus ja kaksi jumalaksi julistettua Hadrianusta, toinen hellenistiseen tapaan herooisessa alastomuudessa. Useimmat jumalankuvat eivät ole kärsineet niinkään maanjäristyksistä kuin kristityistä kuvainraastajista 400- ja 500-luvuilla. Hurskas taltta on nakutellut lähes kaikilta jumalilta ja jumalattarilta kasvot ja sukuelimet hajalle, minkä uskottiin tekevän vaarattomiksi patsaissa asuneet pahat henget.

En tiedä ovatko lyykialaiset kärsineet pahanlaatuisesta hybriksestä, mutta esille laitettujen jumalattarien joukossa Nemesis esiintyi neljä kertaa useammin kuin Afrodite. Nemesiksen patsaat olivat myös parhaiten säilyneiden joukossa terävine nenineen, julmine ilmeineen ja puristettuine nyrkkeineen.

Kolme nymfiä. Neitojen päät, nännit ja hävyt on hakattu taltalla rikki.

Isis-jumalatar imettää Horus-lasta: Kaikkien Neitsyt Marioiden kantaäiti.

Köyhien alttaritaidetta.  “Dea Matronae“ Lyykiassa?

Roomalaisaikainen keittiötaso.

Kauneudenhoidossa käytettyjä lasiastioita.

Museon lopussa odottaa valikoitu joukko sarkofageja ja hautamuistomerkkejä ensimmäiseltä, toiselta ja kolmannelta vuosisadalta. Upeimmat haudat – rikkaasti kuvitetut tonnien painoiset marmorisarkofagit – ovat Antoninusten ajalta ja noudattavat aikansa kreikkalais-roomalaista makua. Koko museossa oli esillä vain yksi perinteinen lyykialainen  pystykattoinen sarkofagi, sekin ulkona sisäänkäynnin lähellä. Museon sisäpiha oli tosin käyntini aikana suljettu remontin vuoksi, joten voi olla että sarkofageja on siellä vielä lisää. Haudat ovat kuitenkin niin kiehtova aihe, että vaativat kokonaan oman kirjoituksensa. Näytän nyt vain yhden, joka on koskettavuudessaan aivan omaa luokkaansa.

“Tähän on haudattu Rhodopeen ilo, koira Stefanos, jonka tuoni vei äkkiä ja arvaamatta. Rhodope itki perääni ja hautasi minut kuin ihmisen. Minä, koira Stefanos, makaan tässä.”

Ajattelin vain muinaisia pyhiinvaeltajia, noita antiikin turisteja, joita varten kreikkalaiset mainosmiehet lanseerasivat “maailman seitsemän ihmettä”: Uteliaita kuhnureita ja demimondeja jotka maksoivat siitä että saivat syöttää Krokodilopoliin pyhiä krokotiileja, osallistuivat Niilin risteilylle, kuuntelivat Memnonin patsaan numeenista laulua ja huusivat kuorossa: “Suuri on Efeson Artemis!” kun Jumalattaren ihmeellistä kuvaa kannettiin riemusaatossa. Eksotiikannälkäisille roomalaisille ja helleeneille ne olivat Θαύματα, asioita jotka on pakko nähdä, mutta myös mahdollisuuksia pyhyyden kohtaamiseen. Jos Baiaen rantalomia ei lasketa, ei antiikin turistia voi erottaa pyhiinvaeltajasta eikä pyhiinvaeltajaa turistista. Heillä on liikaa yhteisiä nimittäjiä.

Minäkin halusin pyhiinvaeltaa, ja Anatolia on siihen ihanteellinen määränpää: Siellä ovat Didyman ja Kolofonin Apollot, Efeson rauniot ja pyhä kaupunki Hierapolis, tulivuoria, kalkkikivialtaita, Çatalhöyükin luolat. Suufilaisen runoilijan ja pyörivien dervissien perustajan Jalal ad-Din al-Rumin hauta Iconiumissa (nyk. Konya) kerää edelleenkin vuosittain luokseen kaksi miljoonaa pyhiinvaeltajaa.  Vaeltajan on kuitenkin syytä valita matkustusajankohtansa paremmin, sillä heinäkuun helteessä (+44 °C) pelkkä raahautuminen hotellista kahvilaan muuttuu Herakleen uroteoksi.

Yhdessä mielessä antiikin turisti-pyhiinvaeltajat eivät eronneet kristillisistä tai muhamettilaisista seuraajistaan. Heitäkin elähdytti nähdä jäännöksiä ja todisteita ihailemiensa ja palvomiensa henkilöiden elämästä. Akilleen, Ajaxin ja Aleksanteri Suuren haudat olivat suosittuja pyhiinvaelluskohteita. Caligula ryösti Aleksanteri Suuren rintapanssarin hänen mausoleumistaan Aleksandriasta; myöhemmin kerrotaan Caracallan kiinnostuneen Aleksanterin reliikeistä ja kristityn sotapäällikön Belisariuksen käyttäneen panssaria sotaretkellään vandaaleja vastaan.

Hurskaita väärennöksiä sikisi kaikkialla. Orestes oli nähtävästi kuollut kaksi kertaa, sillä hänen luitaan säilytettiin sekä Spartassa että Dianan lehdossa Aricciassa. Lyykian maaherra Gaius Licinius Mucianus kertoo muistelmissaan, miten paikalliset asukkaat olivat ylpeinä esitelleet hänelle papyruskirjettä jonka oli  kirjoittanut Iliaassa mainittu Lyykian ruhtinas Sarpedon Troijan sodan aikaan. Mucianuksen muistelmat ovat kadonneet, mutta Plinius  Vanhempi siteeraa tarinaa Luonnonhistoriassaan (Naturalis Historia, 13.88) ja huomauttaa skeptisesti, ettei papyrusta Troijan sodan aikaan tunnettu Egyptin ulkopuolella.

Hierapolis, yksi Anatolian pyhiinvaelluskohteista.

Mucianus oli itse erään sortin pyhiinvaeltaja. Hän oli sotapäällikkö, valtiomies ja kirjailija, joka tunsi Vähän-Aasian hyvin  toimittuaan siellä useissa virkatehtävissä. Jostain jälkipolville tuntemattomasta syystä Mucianus oli ollut siellä nuoruudessaan myös maanpaossa, jolloin hänellä oli ollut hyvin aikaa tutustua sen kaikkiin ihmeisiin. Mucianus oli oppinut ja hurskas mies. Hänelle kreikan topografia oli ennen kaikkea pyhää topografiaa. Ylivoimainen osa hänen muistelmiensa säilyneistä merkinnöistä on peräisin pyhiinvaelluskohteista.

Andros, Knidos, Lindos, Efesos, Lyykian Arados – kaikkialla Mucianus kulki jumalten kanssa ja merkitsi huolellisesti muistiin kuulemansa tarinat sellaisenaan, ilman Pliniuksen kriittisiä reunamerkintöjä. Androksessa Dionysoksen temppelissä hänelle näytettiin, miten papit muuttivat vettä viiniksi. Knidoksen kuulussa Afroditen pyhäkössä Mucianukselle kerrottiin, miksi jumalattarelle omistettiin näkinkenkiä: Nuo urheat nilviäiset olivat eläissään estäneet tyranni Periandrosta kastroimasta kaupungin poikia tarrautumalla  hänen laivansa pohjaan – myöhäinen mutaatio sadusta, jonka alkulähde on Herodotos (George Williamson: Mucianus and a Touch of the Miraculous: Pilgrimage and Tourism in Roman Asia Minor, 2005).

Mucianuksen kaltaisten yksityishenkilöiden lisäksi Rooman valtakunnan teillä vaelsi suuri joukko yhteisöllisiä pyhiinvaeltajia, jos tätä ilmaisua voi käyttää: Kreikan kielessä sana on tuntematon. Lähin vastine on theōria (θεωρία), joka voi tarkoittaa paitsi kulttimenojen todistamista ja siitä seuraavaa valaistumista, myös koko instituutiota jossa kaupunkivaltiot lähettävät lähetystönsä osallistumaan tietyn jumalan kunniaksi järjestettyihin riitteihin (Jaś Elsner and Ian Rutherford, eds.: Pilgrimage in Graeco-Roman and Early Christian Antiquity. Oxford, 2005). Polyteistinen pyhiinvaellus oli siis perinteisesti yhteisöllinen aktio, josta oinoandalaisten lähetystö Kolofonin Apollon luo käyköön esimerkistä.

Anatoliassa oli tapana, että Apollon temppelin lapsikuorot tekivät kuoronjohtajansa opastuksella vuosittaisen pyhiinvaelluksen johonkin Apollon suurista palvontakeskuksista, kuten Miletukseen tai Kolofoniin. Joillekin pyhiinvaeltamisesta tuli suorastaan elämäntapa. Klaroksen piirtokirjoituksista tunnetaan miehiä, jotka ovat 200-luvulla jKr. käyneet Apollon temppelissä ensin lapsina kuoron mukana ja palanneet myöhemmin kuoronjohtajina tai kaupunkinsa lähettiläinä ja tehneet pyhiinvaelluksen vähintään 29 kertaa ja heidän lapsensakin ainakin viisitoista kertaa: Suoritus jolle keskiajan hurskainkin munkki olisi kateellinen (Robin Lane Fox: Pagans and Christians. New York, 1987).

Vielä 1900-luvun alussa esitettiin että pakanuus olisi  keisariaikana “rappeutunut” tai “muuttunut hengettömäksi”. Väitettä on vaikea sulattaa. Oraakkeleiden suosio tuntuu kokeneen suoranaisen renessanssin 100- ja 200-luvuilla. Temppeleitä rakennettiin enemmän kuin koskaan. 100-luvun alkupuolella eräs anatolialaisen Herakleian kaupungin pyhäkuoron jäsen Titus Statilius Solon teki kuoronsa mukana useita pyhiinvaelluksia Apollon pyhättöön Klarokseen. Aikuistuttuaan tämä nuori mies liittyi Rooman armeijaan ja  sadanpäämieheksi ylenneenä kaiversi luotetulle jumalalleen piirtokirjoituksen Hadrianuksen muuriin. Kaksikymmentä vuotta sateisessa ja kylmässä Skotlannissa ei ollut vienyt kaarialaisen Solonin luottamusta Apollon suojelukseen, mikä minusta on melkoinen osoitus jumalan vetovoimasta.

Jumalatar runsaudensarvineen ja pyhien esineiden säilytyslippaineen ottaa vastaan härkäuhrin. Pergen teatterin arkkitraavi (Antalya Müzesi).

Ajatus korkeimmasta jumalasta ei ollut aikalaisille sinänsä vieras. Juutalaisten yksi jumala, Jahve, oli yleisesti tunnettu ja ajoittain jopa muodikas, sillä kerrotaan “jumalaapelkäävistä” roomalaisista jotka kiinnostuneina notkuivat synagogan liepeillä seuraten palvontamenoja ja rabbien väittelyitä. Juutalaiset olivat levittäytyneet menestykselliesesti kaikkiin Välimeren ja Lähi-idän kaupunkeihin. On epäselvää, harjoittivatko juutalaiset proselytismiä. Villeimpien väitteiden mukaan keisariajalla jopa kymmenesosa valtakunnan asukkaista olisi harjoittanut juutalaista uskoa.

Kulttitoimituksissa ja mysteereissä kulloistakin jumalaa puhuteltiin usein “korkeimpina”. Jumaltensynnyttäjä   Isis, Demeter, Apollo, Dionysos ja Mithras ovat kaikki kulttitoimitustensa ja rukoustensa ajan ylimpiä jumalia, mutta paradoksaalisesti eivät sulkeneet toisiaan pois: Pakanallinen teologia ei ollut sen johdonmukaisempaa kuin kristityidenkään. Roomalaisten ankara isä Juppiter oli optimus maximus, mutta ei sen takia että hän olisi luonut maailman tai säätänyt miten kuuluu elää, kuten Marcus Tullius Cicero kirjoittaa (de natura deorum, 3,87.3):

Emme sano Juppiteria parhaaksi ja suurimmaksi siksi, että hän tekisi meistä oikeudenmukaisia, vakavamielisiä tai viisaita, vaan siksi, että hän tekee meidät terveiksi, rikkaiksi ja kukoistaviksi.

Toisaalta helleeninen filosofia oli jo vuosisatojen ajan puhunut ensimmäisestä liikuttajasta, korkeimmasta jumalasta tai maailman luojasta, demiurgista, eräänlaisesta käsityöläisestä joka muovasi maailman saaden vaikutteensa platonilaisesta ideamaailmasta. Toisin kuin zarathustralaisuudesta vaikutteita saaneet gnostikot, jotka uskoivat demiurgin pahuuttaan tai tietämättömyyttään luoneen turmeltuneen maailman, pakanat uskoivat maailman olevan kaunein ja paras mahdollinen.

Monoteistiset pyrkimykset nousevat pintaan samoihin aikoihin kun hajanaisesta Rooman valtapiiristä alkaa muotoutua ensi kertaa yksi valtio, jolla on selkeät rajat, kieli ja identiteetti. Kriisissä olevan valtakunnan yhtenäisyyden takeeksi valjastettiin myös uskonto. Oli totuttu ajattelemaan, että jokaisen keisarin mahtavuuden ja kyvykkyyden takana oli jumalallinen suojelija. Caesar oli ollut Venuksen lempilapsi, Augustus otti johtotähdekseen Apollon. 200-luvulla vakautta haettiin sekä jumalallisen keisarin kultista että auringonpalvonnasta. Keisari Aurelianus kohotti voittamattoman auringon (Sol Invictus) Rooman korkeimmaksi jumalaksi, jota kaikki alamaiset voisivat palvoa pettämättä omia perinteitään.

Jo aikaisemmin 260-luvulla keisari Gallienus oli omaksunut hallintonsa ideologiaksi uusplatonismin, joka opetti Ykseyden olevan kaiken olevaisen takana (Porfyrios, Vita Plotini). Uusplatonismi oli liian monimutkainen filosofia vedotakseen massoihin, mutta vaikutti merkittävästi oman aikansa jumaluusopillisiin pohdintoihin., niin pakanoihin kuin kristittyihin. Samaisella 260-luvulla syrjäisen Oinoandan kaupungin asukkaat Lyykiassa lähettivät joukon pyhiinvaeltajia Kolofonin Apollon pyhättöön Klarokseen etsimään vastausta kysymykseen: “Mikä on Jumala?”. Oraakkelin vastaus ikuistettiin Oinoandan vanhaan kaupunginmuuriin:

Jumala on itsesynty, äiditön, itseoppinut, horjumaton,
nimetön ja moni-niminen, tulessa-asuva:
me, hänen enkelinsä, olemme osa Jumalaa.
Näin vastasi kysyjille Jumalan luonnosta jumala,
puhutellen häntä kaikennäkeväksi Eetteriksi:
Häneen turvaa ja rukoile aamunkoitteessa
katsoen itään.

Piirtokirjoituksen alle on Kromatis-niminen nainen omistanut lampunpidikkeen ja alttarin Kaikkein Korkeimmalle Jumalalle. Zarathustralaisten tavoin ovat oinoandalaiset heränneet ennen kukonlaulua ruokkimaan pyhää tulta ja rukoilemaan kohti aamunkajoa, kohti nousevaa Jumalaa, eivätkä he olleet yksin: Suurin Apollo, Apollo Megistos, oli jo usean sadan vuoden ajan saanut anatolialaiset pyhiinvaeltamaan oraakkeleidensa luokse, julkaisemaan jumalan antamat vastaukset ja ripustamaan Apollon kuvan kaupunginporttinsa yläpuolelle kuin pyhän ikonin, uskoen sen pitävän taudit ja viholliset loitolla (Robin Lane Fox: Pagans and Christians, 1987).

Apollo vastaa oinoandalaisille sanankääntein jotka ovat yhteisiä myös juutalaisille ja kristityille. Itsesyntyisyys, itseoppineisuus ja itseriittoisuus ovat jumalan luonnehdintoina vanhoja kuin Herakleitos. Enkelitkään eivät ole tavattomia: Oraattori Aelius Aristides käyttää sanaa “angeloi” vähäisemmistä jumalista, joille Athene antaa käskyjään. Platonistit taas käyttivät sitä niistä olennoista jotka liikkuvat ihmisten ja jumalten maailman välissä. Useita roomalaisia ja anatolialaisia abstrakteja jumaluuksia voi hyvällä syyllä kutsua enkeleiksi.

Apollo samastui keisarilliseen auringonjumalaan, joka samastui filosofien korkeimpaan jumalaan, joka taas samastui kristittyjen ja juutalaisten Jumalaan. Kuten muistamme, myös Konstantinus oli alunperin auringonpalvoja ja sai näkyjä Apollolta. Jäljestäpäin katsottuna näyttää siltä, kuin kaikki purot virtaisivat yhteen suureen jokeen. Se herättää ajatuksen: jos kristinusko ei olisi voittanut – tai se olisi kukistettu samalla tavalla kuin buddhalaisuus Tang-dynastian Kiinassa, olisiko Roomasta silti voinut tulla lopulta yksijumalainen valtakunta?

“Jos viet sokean miehen Lyykiaan, hän tietää tuoksusta minne hän on tullut: väkevä villiminttu, timjami ja pisteliäs laventeli lavertelevat sen hänelle.” -Cevat Şakir Kabaağaçlı

Itäisellä Välimerellä, Anatolian etelänpuoleisella rannikolla oli Lyykian maa. Kreikkalaisen historiankirjoituksen isä Herodotos satuili (Historiateos i,173) sen saaneen nimensä Lykokselta, Pandionin pojalta, ja tavalla mikä ei eroa yhdestäkään muusta perustajamyytistä. Lykos tarkoittaa kreikaksi sutta ja vuorenrinnettä alas syöksyvää puroa, mutta susien maa lienee kreikkalaiseen korvaan istuva väännös maan muinaisesta nimestä Lukka.

Lukka oli merivalta jo varhaispronssikaudella; se oli riittävän voimakas tullakseen mainituksi faraon vihollisten joukossa. Heettiläisiä he eivät olleet, egyptiläisiksi he eivät tahtoneet tulla, joten he päättivät olla lyykialaisia ja säilyttivät sekä oman kielensä että kirjaimistonsa aina kolmannelle vuosisadalle eaa. asti, jolloin kansainvälinen kreikka eli koinē syrjäytti sen. Poliittisesti Lyykia tasapainotteli Persian ja Kreikan välillä, sen mukaan kuka oli niskan päällä. Aleksanteri Suuren seuraajat taistelivat Lyykiasta ankarasti. Lopulta roomalaiset tulivat väliin ja vuonna 168 eaa. palauttivat Lyykian itsenäisyyden. Lyykian liittovaltio sai demokraattisen ja federalistisen perustuslain joka pysyi voimassa myös sen jälkeen kun Lyykiasta muodostettiin Rooman provinssi vuonna 43.

Jälkimmäiseen vaikutti vahvasti se että itsenäiset ja itsepäiset lyykialaiset olivat merisusia, pahamaineisia kaappareita ja merirosvoja joita Pompeius Magnuksenkin oli täytynyt läksyttää. Mutta samaan aikaan Lyykia oli myös Anatolian Sveitsi: Ahkerien ja ylpeiden ihmisten asuttama vauras, puolueeton vuoristomaa. Lyykian kaupunkien liitto unohtuisi vasta neljä vuosisataa myöhemmin, jolloin keisari Theodosiuksen aloittama aluehallinnon uudelleenjärjestely eteni itäiselle Välimerelle. Kansalaisten demokraattiset pyrinnöt olivat kuolleet jo aikaisemmin. Samalla maa kristillistyi. Lyykian pääkaupungin Myran piispa Nikolaos Ihmeidentekijä hämmästytti kansaa hyväntekeväisyydellään ja sai kreikkalaisessa kansanperinteessä joulupukin roolin. Nikolaoksen pyhimyskultti alkoi levitä yhtä nopeasti kuin Anatolian Suuren Äidin pakanallinen kultti aikoinaan. Itäisessa kirkossa Pyhä Nikolaos jäikin jälkeen vain Neitsyt Mariasta, Anatolian äitijumalattaren uudesta inkarnaatiosta.

Niin Lyykian elämä kulki rauhaisesti puolipäivän korkeudelle ylös ja kallistui rauhallisesti alas illan lepoon monen tuhannen kultaisen auringon kiertäessä, kunnes vuonna 809 islaminuskoisten kalifi Harun al-Rashid valloitti vähäksi aikaa koko maan. P. Nikolaoksen haudan jääminen vääräuskoisten käsiin innoitti napolilaisen Johannes Diaconuksen kirjoittamaan pyhimyksestä mielikuvituksellisen hagiografian Vita S. Nicolai, joka sai yhtä ennennäkemättömän suosion. P. Nikolaoksen kultti jatkoi voittokulkuaan. Hänen ihmeitätekevä ruumiinsa lepäsi haudassaan Myrassa, jossa munkit annostelivat hänen ruumiistaan erittyvää pyhää mannaa. Ja jälleen palaamme mereen ja susiin: Lyykian suuri poika P. Nikolaos on paitsi lasten, myös susien, rosvojen ja merenkävijöiden suojeluspyhimys.

Italiassa apulialaisen Barin kaupungin asukkaat olivat vähintään yhtä ylpeitä ryöväriperinteestään kuin lyykialaiset. Vaan rutiköyhältä Barilta puuttui se tärkein, mikä keskiajalla antoi kaupungille henkistä ja aineellista pääomaa: Oma pyhimys. Onneksi sattui niin, että P. Nikolaoksen hauta Myrassa joutui jälleen muslimeille, tällä kertaa turkkilaisille seldžukeille. Barin asukkaat keksivät ryöstää Nikolaoksen reliikit itselleen. He lähettivät asialle kaksi kauppiasta, jotka munkeiksi naamioituneena tunkeutuivat yön pimeydessä luostariin ja kilkuttivat tiensä sarkofagin läpi. Pyhimys ei estänyt konnantyötä, joten sitä pidettiin varmana todisteena teon jumalallisesta mielisuosiosta. Siitä lähtien Lyykian P. Nikolaos on maannut Barin San Nicolan kirkossa, jossa mafiosi rukoilevat häntä tänäkin päivänä.

Pyhimys meni, merirosvot palasivat. Lyykian kallioiset poukamat tarjosivat loistavia tukikohtia johanniittaritareille, jotka ryöstivät niin muslimeja kuin kristittyjäkin. Sodat arabeja vastaan olivat autioittaneet lähes koko maan. Tähän tyhjiöön tulivat turkkilaiset, mutta hekään eivät pitkään aikaan uskaltautuneet rannikoille asumaan. He jäivät kukkuloille nauttimaan vehmaista metsistä, metsästämään aavikkoilveksiä ja runoilemaan tuhansista tuoksuvista yrteistä. Pikku hiljaa metsät hupenivat, pedot kävivät vähiin ja merirosvojen tilalle tuli modernin aikamme vitsaus, massaturismi. Mutta ilma, toivoakseni, tuoksuu yhä.

•  Jan Bremmer: Wolves and werewolves in Greek Thought
• Ann Killebrew, Daniel Mack: The Lukka

Konstantinus I:n lyöttämä pronssiraha vuodelta 337 jKr, kääntöpuolella uusi sotamerkki Labarum. Kuva: CNG Coins.

27. päivä lokakuuta vuonna 312 kaksi vallantavoittelijaa kohtasi toisensa Roomaan johtavalla Milviuksen sillalla. Kummankin isä oli ollut Rooman keisari. Toinen heistä oli Flavius Constantinus, jolla oli puolellaan Gallian, Britannian ja Germanian kaupunkien tuki. Häntä odottamassa oli Marcus Aurelius Valerius Maxentius, joka hallitsi Italiaa, Sisiliaa ja pohjois-Afrikkaa. Edessä oli ratkaisutaistelu, siitä ei kellään ollut epäilystä. Taistelua edeltävänä päivänä kumpikin osapuoli pyrki saamaan korkeampien voimien tuen itselleen.

Maxentius, vakaumuksellinen polyteisti, käski avata Apollon temppelissä Palatinus-kukkulalla säilytettävät Sibyllan oraakkelikirjat, joista vuosisatojen ajan oli hädän hetkellä haettu apua tiukassa tilanteessa. Oraakkeli loihe lausumaan: “Rooman vihollinen tulee tuhoutumaan”. Vakuuttuneena Maxentius marssi joukkoineen kaupungin muurien suojasta kohdatakseen vihollisensa kasvoista kasvoihin. Mutta samana yönä Konstantinus oli nähnyt unen jonka innoittamana hän käski kaikkien sotilaidensa maalata kilpiinsä maagisen monogrammin ☧, yhtä kuin Khii (χ) ja Rhoo (ρ): ΧΡΙΣΤΟΣ, eli Kristus. Kumpikin armeija taisteli koko päivän urheasti, mutta Jumalan tahdosta Konstantinus lopulta voitti. Tai näin meille kertoo aikalaiskirjailija ja kristitty apologeetta Lactantius (De mortibus persecutorum, 44), joka kirjoitti teoksensa Vainoojien kuolemasta heti seuraavana vuonna.

Konstantinuksesta tuli keisari ja hänen päätöksellään Kristus-monogrammi syrjäytti Juppiterin kotkat ja salamat muuttuen Rooman valtakunnan sotamerkiksi, Labarumiksi.  Mutta mitä todella tapahtui kohtalokkaana vuonna 312, joka muutti symboliikan historian? Eusebios Kesarealaisen Kirkkohistoriassa ei mainita unta eikä ihmettä. Kun hänellä parikymmentä vuotta myöhemmin oli tilaisuus kirjoittaa keisaria imarteleva elämäkerta (Vita Constantini), Eusebios kertoo Konstantinuksen jo marssiessaan Gallian läpi Italiaan miettineen, miten onnettomuudet ovat kohdanneet sotapäälliköitä jotka ovat kutsuneet avukseen monia jumalia, ja päättänyt turvautua yhteen ainoaan jumalaan. Pian päätöksensä jälkeen hän oli nähnyt taivaalla auringossa ristin ja kreikankielisen tekstin: Τούτω Νίκα! – tällä merkillä  olet voittava.

Tämän myöhäisen lisäyksen lähde saattaa olla Konstantinus itse, sen jälkeen kun hän oli vanhemmalla iällä kääntynyt kristityksi. Tiedämme näet varmasti että vuonna 309 Konstantinus sai ilmestyksen, mutta Apollo-jumalalta, sillä se mainitaan vain pari viikkoa myöhemmin Konstantinukselle Trierissä (Augusta Treverorum) esitetyssä ylistyspuheessa (Panegyrici Latini 7 (6) 21.4-5). Konstantinuksen omistautumisen Augustuksen suojelijalle ja Auringon jumalalle Apollo Sol Invictukselle vahvistavat myös rahat. Vuonna 313 lyödyissä kultarahoissa Konstantinus esiintyy Voittamattoman Auringon jumalallisessa suojeluksessa.

Konstantinuksen ei tarvinnut olla kristitty jo vuonna 312 käyttääkseen ☧-monogrammia; sitä oli vuosikymmenien ajan käytetty auringonjumala Sol Invictuksen kultissa. Polyteistit lukivat sen toisin: Aurinkoa symboloivaan kuusisakaraiseen tähteen oli lisätty käänteinen C kuunsirpiksi (A. Schütze, Mithrasmysterien und Urchristentum, 1972). Myös kreikkalaiset kirjurit käyttivät ennen ajanlaskun alkua rutiininomaisesti ☧-symbolia marginaaleissa kiinnittääkseen huomiota erityisen merkittävään kappaleeseen: Khii ja Rhoo luetaan tässä tapauksessa khrēston, “hyvää” (M. Grant, The Emperor Constantine, 1993).

Symbolin valinta osoitti Konstantinukselta harvinaislaatuista poliittista pelisilmää: Hän saattoi samaan aikaan esiintyä sekä kristittyjen että perinteisen uskonnon esitaistelijana. Samaten tämä alunperin auringonjumalalle vihitty sotilas saattoi myöhemmällä iällä kääntyä kristityksi vaikuttamatta takinkääntäjältä. Vai onko tämä liian kyyninen tulkinta? Pitäisikö meidän paremminkin nähdä Konstantinus syvästi uskonnollisena, mutta epävarmana etsijänä? Lactantius kertoo näet myös Konstantinuksen toisen kilpakumppanin keisari Liciniuksen nähneen samanlaisen enneunen, jonka perusteella hän rukoili tuekseen Korkeinta Jumalaa. Suuri osa Rooman valtakunnan ylimyksistä näyttää olleen tähän maailmanaikaan vakuuttuneita jonkunlaisen korkeimman jumalan olemassaolosta, olivatpa sitten kristittyjä, uusplatonisteja tai auringonpalvojia. Se ainakin on varmaa, että kirkkohistorian ylläpitämä perinteinen pakanuus vs. kristinusko -vastakkainasettelu antaa turhan mustavalkoisen kuvan myöhäisantiikin hengellisestä elämästä.