Kategoria: uskonto

Lemmekäs satyyri ja kiimainen kuttu

Kun tuhkaan ja laavaan hautautunutta Pompejin kaupunkia alettiin ensimmäisen kerran kaivaa auki 1700-luvun lopulla, ensimmäisenä esiin tuli aineistoa joka nykyään luokiteltaisiin pornografiseksi. Koska suorasukainen seksuaalisuus oli ajalle suoranainen mahdottomuus eikä se muutenkaan sopinut ihannoituun Winckelmannilaiseen kuvaan antiikista (”Edle Einfalt und stille Größe” – jalo yksinkertaisuus ja hiljainen suuruus), eroottiset freskot peitettiin uudelleen ja pornografiset esineet lukittiin huolellisesti piiloon. Itse asiassa näin tehtiin ilmeisesti jo toiseen kertaan, sillä jo Pompeijin vuonna 1599 löytäneen arkkitehti Fontanan epäillään saaneen käsiinsä vahingossa eroottisaiheisia muinaisjäänteitä ja haudanneen ne kaikessa hiljaisuudessa takaisin maan poveen.

Napolin kuningas Francisco I tuohtui löydöksistä vuonna 1815 niin, että määräsi esineet suljettavaksi salaiseen huoneeseen, johon saattoi päästä käymään poikkeusluvalla ainoastaan ”moraaliltaan luja ja äärimmäisen hurskas mies”. Myöhemmät Napolin kuninkaat kuitenkin keräsivät Pompejin eroticaa omiin yksityiskokoelmiinsa. Muutamia poikkeuksia lukuunottamatta Pompejin pornografinen esineistö on pysynyt lukkojen takana tähän päivään asti, sillä säilyneet kokoelmat avattiin yleisölle vasta vuonna 2000. Sekin aiheutti katolisen kirkon parissa pahennusta.

Pompejin erotiikka on aiheuttanut päänvaivaa myös meidän aikamme tutkijoille. Arkeologit antoivat esiin kaivamilleen rakennuksille nimen ja funktion säilyneen esineistön tai maalausten perusteella; näin sai nimensä esimerkiksi salaisia vihkimysmenoja kuvaavista seinämaalauksistaan tunnettu Villa de Misteri, Mysteerien huvila. Seiniin raaputettujen rivousten ja eroottisten seinämaalausten perusteella pienessä Pompejin maaseutukaupungissa oli kuitenkin enemmän porttoloita kuin leipomoita: peräti 25 kappaletta.

Kirjallisten lähteiden perusteella Pompeji ei ollut minkään Napolinlahden hurvittelukeskus. Pikemminkin se oli vanha, hieman unelias etruskien perustama 20 000 asukkaan kauppapaikka, ei edes lomakeskus siinä missä naapurinsa Herculaneum. Ehkä se tuttuuden tunne johon törmää Pompejin, Herculaneumin tai Stabiaen kaupungeissa johtaa katsojaa harhaan. Akateemisessa mielessä on vaarallista olettaa, että mielikuvat ja assosiaatiot joita tietyt kuvat ja esineet herättävät nykyihmisessä pätivät myös aikalaisiin. Myös ne perusteet joilla talojen oletetaan olleen porttoloita ovat toisinaan kyseenalaisia. Ajatusleikkinä: Kuinka monesta nykytaloudesta voisi tulevaisuuden arkeologi löytää eroottista taidetta ja välineistöä?

Ilmeisesti kyse onkin siitä, että seksuaalisuuden julkinen esittäminen ei ollut roomalaisille tabu, vaan luonnollinen osa elämää. Muitakaan luonnollisia ruumiintoimintoja ei pahemmin peitelty, vaan ne jaettiin. Kerrostaloissa ei asuntoihin kuulunut yleensä omaa keittiötä ja käymälää. Syötiin joko ulkona tai sitten ruoka ostettiin torilta ja valmistettiin yhteiskeittiössä. Julkisissa käymälöissä käytiin yhdessä, niissä seurusteltiin ja puhuttiin politiikkaa. Sama koskee peseytymistä. Isommissa kylpylöissä oli tosin nykyisten uimahallien tapaan naisten ja miesten puku- ja saunaosastot erikseen, tai sitten erilliset vuorot. Pompejin kylpylä oli yhteiskylpylä, joten sukupuolten erottelukaan ei voi olla syynä siihen, että se on kuuluisa ainoista säilyneistä lesboseksimosaiikeistaan.

Hic habeat felicitas

Roomalaisten kylpylöiden pukuhuoneiden lattioita ja kattoja koristavat usein eroottiset mosaiikit. Miksi? Varmastikaan tarkoitus ei ollut asiakkaiden kiihottaminen. Erään teorian mukaan panokuvien alastomilla vartaloilla haluttiin kertoa, että kyseessä oli riisuutumistila. Selitys ei tunnu kauhean vakuuttavalta. Kuvat eivät myöskään olennaisesti eroa monien porttoloiksi merkittyjen asuntojen kuvituksesta. Ehkä kuvien tarkoitus oli vain viihdyttää? Kenties erilaiset seksiaktit kertoivat roomalaisille vain hauskanpidosta ja onnesta. Yksityisasunnotkin suojattiin ”pahalta silmältä” ja onnettomuuksilta tomerasti jöpöttävillä falloksen kuvilla. Varmemmaksi vakuudeksi esimerkkikuvassa on falloksen viereen kirjoitettu: Hic habeat felicitas, ts. tämä talo on onnellinen talo.

Uudempi kriittinen arviointi on pudottanut Pompejin porttoloiden määrän yhdeksään. Näissä paikoissa myös rakennusten arkkitehtuuri ja muut löydökset tukevat käyttötarkoitusta: Tyttöjen pikkuruiset huoneet tai kopit, joissa he ovat ottaneet vastaan asiakkaitaan; tyydytettyjen asiakkaiden arviot akteista ulkoseiniin raaputettuina. Hic ego nunc futui formosam forma puellam, laudatam a multis, sed lutus intus erat. ”Nain täällä äsken hyvännäköistä tyttöä, muotovaliota ja monien ylistämää, mutta sisällä tyttö olikin ihan paska.” Piirtokirjoitus keskustan basilican, roomalaisten oikeusistuimen ja ostoskeskuksen, seinässä mainostaa seuranpuutteesta kärsiville matkalaisille, että kaupungin tytöt ovat auliita ja ystävällisiä, ja antaa ohjeita mistä heitä voi löytää. Porttoloiden seiniin oli mainosmielessä maalattu myös tyttöjen taksat selvästi esille. Kenties moraali ei ollut yhtään löyhempi kuin nykyään, mutta suhtautuminen seksuaalisuuteen paljon avoimempaa ja suorasukaisempaa.

Siivekäs Mutinus

Roomalaisten alkuperäinen hedelmällisyyden- jumala oli etruskilaista alkuperää oleva Mutinus Tutinus, jolla oli oma pyhäkkönsä Rooman kaupungissa. Sanotaan, että vastanaineet naiset kävivät ennen hääyötään lahjoittamassa neitsyytensä pyhäkössä pönöttävän Mutinus (tai Mutenus)-jumalankuvan kiviselle erektiolle. Teko takasi avio-onnen ja varmaankin myös hedelmällisyyden. Yleensä Mutinus, jonka nimi juontuu miehistä elintä tarkoittavasta latinan sanasta, esiintyy siivekkään falloksen muodossa. Näitä onnenkaluja naiset kantoivat kaulassaan suojana demoneita vastaan.

Varsinainen Mutinus Tutinuksen palvonta näyttää sekoittuneen jo varhaisessa vaiheessa Priapukseen, jonka koti oli kreikkalaisessa Lampsakoksessa Vähässä-Aasiassa. Hänestä Gaius Valerius Catullus on sepittänyt nämä säkeet:

Omistan, pyhitän tämän lehdon sinulle, Siittimen jumala,
jonka koto ja metsämaat ovat Lampsacuksessa;
siellä, Hellespontoksen rannikkokaupungeissa
sinua palvotaan suurimmin.
Siellä rannat ovat ostereista rikkaat!
(Catullus XVIII, käännös Jukka Kemppisen)

Onnea tuova Mutinus Tutinus esiintyy myös muissa muodoissa, joista kummallisimpia on oikealla kuvattu siivekäs ratsu. Pompejista niitä on löytynyt sekä tavallisina pienoisveistoksina että tuulikelloina. Falloksia ei selvästi pidetty uhkaavina tai pelottavina, sillä eräässä tuulikellossa Mutinuksen kulliruumiin päällä ratsastaa pieni amoriini, rakkaudenjumala.

Roomalaisten harjoittamalle sukupuolimagialle oli useimpien eurooppalaisten kansanuskojen tapaan ominaista se, että ”voimapaikan” näyttäminen karkotti pahan. Roomalaisilla ”voimaelin” kuului miehelle. Itämerensuomalaisten maagisissa tavoissa miehinen elin on sen sijaan onneton ja heikko. Sen suojaamisvoima on olematon verrattuna naisen väkeen, joka löytyi hameen alta. Tällä voimalla suojattiin karja, torjuttiin kirouksia ja kateita, ja saatettiinpa sitä käyttää vahingoittamiseenkin. Miehet nimittäin pelkäsivät, että naiset saattaisivat äksylle päälle sattuessaan lähettää heillekin vitun vihat, kuukautiset. Tältä vaaralta suojasivat ainoastaan tietäjän loitsu, joka sisälsi voimapaikan syntysanat.

Mutinus on antanut nimensä uudella ajalla kokonaiselle sienien suvulle, joista esimerkiksi kelpaa mutinus caninus, kansanomaiselta nimeltään koirankyrpäsieni.