All posts by Sampsa Rydman

Herralle Dionysokselle


Roomalainen viinitupa.

Tässä lepään minä, kaikkien tuttu Primus.
Elin Lucrinuksen ostereilla, join Falernumin viiniä.
Vanhenin kera viinin, Venuksen ja kylpyjen.
Niin totta kuin näin tein, olkoon maa kevyt ylläni.
Feniks-lintu vartoo minua Manalassa,
se kanssani kiirehtii syntymään uudelleen.
(Domitius Primuksen hautakivi)

Balnea, vina, Venus: Roomalaisittain hyvään elämään nuo kolme kuuluivat ehdottomasti. Venuksen iloja on näillä sivuilla esitelty enemmänkin, siirrytään siis oraalisista nautinnoista tärkeimpiin: ruokaan ja viiniin. Viinin historia on vanha. 700-luvulla eKr. elänyt varhainen kreikkalainen runoilija Hesiodos kertoo teoksessaan Työt ja päivät, että rypäleet poimittiin ja tuotiin kotiin silloin kun Orion ja Sirius nousevat taivaalle. Niiden annetaan olla auringossa kymmenen vuorokautta, varjossa viisi vuorokautta, minkä jälkeen ne poljetaan mehuksi auloksen soiton tahdissa. Makea rypälemehu siirretään käymisastiaan ja sitten kypsymisastiaan, ja valmis viini avataan talvella tai vasta keväällä.

Roomalaisilla oli tapana kasvattaa viiniköynnöksensä puiden ympärillä. Arvostettu caecubum -viinilaatu kasvoi poppeleiden ympärillä, jotka kuivattivat maata suotuisasti. Toisin kuin nykyään, viinit jaettiin neljään eri väriluokkaan: Mustiin, punaisiin, keltaisiin ja valkoisiin. Mustat viinit olivat erittäin tumman punaisia, voimakastuoksuisia, vahvoja ja täyteläisiä. Viinistä pyrittiin tekemään mahdollisimman väkevää, joten juotavana sitä piti laimentaa yhden suhteessa kahteen, kaikkein väkevimpien viinien tapauksessa peräti yksi osa viiniä kahdeksaan osaan vettä.

Antiikin ajan viinin mausta on paha sanoa mitään varmaa. Ainakaan se ei muistuttanut meidän nykyisiä viinejämme. Viini makeutettiin ilmeisesti säilyvyyssyistä yrteillä, kanelilla, hunajalla tai rusinoilla. Sekoittamaton viini lienee vastannut maultaan ja alkoholipitoisuudeltaan meidän portviiniämme, madeiraa tai sherryä. Makeiden viinien vastapainoksi roomalainen keittiö muistutti huomattavasti nykyistä intialaista tai “itämaista” keittiötä. Ruoka oli vahvasti maustettua. Suosituimmat mausteet olivat hapanimelä kalakastike (garum, liquamen) ja roomankumina eli intialaisittain jeera, joka on garum masala -mausteseoksen tärkein ainesosa. Kumpikin lyötiin pöytään joka aterialla kuin ketsuppipullo tai pippurimylly. Kuka haluaa saada nykyravintolasta mahdollisimman roomalaisen makuelämyksen, tilatkoon siis falafelin ja sen kanssa vesitettyä mausteviiniä.

Tasavallan aikana roomalainen viini oli miltei aina makeaa, mutta 200-luvulla jKr. maku tuntuu muuttuneen kuivempia viinejä suosivaan suuntaan. Joidenkin vanhojen italialaisten köynnösten arvellaan säilyneen meidän päiviimme asti. Vesuviuksen rinteiltä saatavaan vaaleaan Lacryma Christi -viiniin käytettävän coda di volpe -lajikkeen on arveltu olevan samaa, jota Plinius kutsuu nimellä alopecis. Moscato taas lienee sama kuin Pliniuksen ja Columellan mainitsema apiano. Siis “Kristuksen kyyneleitä” lasiin, ja

Herralle Dionysokselle
tahdon kajauttaa
oivan dityrambin
kun tämä viini
salaman lailla lyö
ja mieleni kirkastaa.
(Arkhilokhos, 77)

Viineissä oli toki runsaasti eroa tuolloinkin. Keisari Augustuksen aikana arvostettiin kaikkein eniten jo mainittua caecubumia, jota tuotettiin Roomasta kaakkoon Terracinan ja Sperlongan välisellä alueella. Alue kuitenkin rämettyi ja viininviljely loppui viimeistään Neron aikana. Caecubumin aseman Rooman ykkösviininä peri fiini falernumilaisviini, falernum. Kaikkein parasta oli Opimiuksen konsulivuonna (121 eKr.) valmistettu falernum, joka oli täysin juotavaa yli satavuotiaanakin. Näin vanha falernumilainen, jolla usein maustettiin nuorempaa viiniä, oli väkevän polttavaa. Falernumilainen oli lääkäri Galenoksen mieliviiniä. Athenaioksen mukaan sitä sai kolmena eri versiona: kuivana, makeana ja kevyenä.

Viininviljely oli alun perin Rooman kansalaisten etuoikeus. Vesuviuksen purkautumisen jälkeen 79 jKr. viininviljelyn painopiste levisi läntisiin provinsseihin, Espanjaan ja etelä-Ranskan Narbonensikseen. Keisari Domitianus oli niin huolissaan Italian viininviljelyn tulevaisuudesta, että tukeakseen kotimaista tuotantoa hän kielsi ediktillään vuonna 92 jKr. uusien viljelmien perustamisen ja määräsi ehdottoman katon provinssien viinintuotannolle. Tilanne alkoi helpottua vasta 200-luvulla. Vuonna 212 säädetty Constitutio Antoniniana toi Rooman kansalaisoikeudet kaikille valtakunnan alamaisille, jolloin kuka tahansa saattoi perustaa laillisesti viinitilan. Domitianuksen edikti kumottiin lopullisesti vuonna 280, jolloin illyrialainen keisari M. Aurelius Probus poisti italialaisten viinien tuotesuojan ja antoi määräyksen ekstensiivisten viininviljelysten istuttamisesta Reinin varrelle ja Akvitaniaan jotta alueen taantunut talous saisi uutta potkua. Kiittäköön Ranskan viinintuottajat Probusta iltarukouksissaan.

SEXTILIANUS JUO JÄLLEEN

Sextilianus, juot kuin viisi penkkirivillistä.
Siitä määrästä humaltuisi
vaikka joisi pelkkää vettä.
Vierustovereittesi annokset kahmit,
juot viinit koko katsomolta.

Tämä viini ei ole mitään Paelignin mehua,
eikä se tuli tuskilaisilta kukkuloiltakaan,
vaan nyt terveydeksi juodaan Opimiuksen vuosikertaa,
Massicus-vuoren kellarissa
mustissa ruukuissa kypsynyttä.

Pyydä juomanlaskijalta laletanalaista litkua
jos juot enemmän kuin kymmenen, Sextilius.

(Martialis, 1,26)

Runojen käännös Arto Kivimäki ja Sampo Vesterinen, teoksessa Lainehtiva malja. Jyväskylä, 2004.

Parentalia

Päivitetty 6.3.2007

On helmikuu Idus. Helmikuu on muinaisena vuoden viimeisenä kuuna sovitus- ja hedelmällisyysriittien aikaa, jolloin on järjestettävä suhteet esivanhempiin kuntoon ja turvattava tulevan vuoden hedelmällisyys. Vanhat menot elävät osittain vielä kristillisessä laskiaisperinteessäkin. 13.-21. olivat parentaliaksi (dies parentales) kutsuttua vainajien lepytysjuhlien aikaa.

Veljeni, tulin maitten ja merien takaa
puhumaan sinulle aliseen maailmaan.
Uhraan sinulle, vaikka hauta ei vastaa.
Kohtalo repäisi minut itsestäni
viemällä sinut, veljeni. En viivy kauan.
Toimitan säädetyn uhrin ja itken.
Voi hyvin. jää hyvästi.
(Catullus CI, käännös Jukka Kemppisen)

Jokainen vainajien lepyttämiseen käytetty päivä oli dies religiosus, pahaenteinen päivä, jolloin yksityisten ihmisten ei kannattanut hoitaa mitään tärkeitä asioita. Pahaenteisyys johtui tietenkin vainajien läsnäolosta. Kaikki temppelit pysyivät kiinni parentalia-juhlien ajan eikä häitä saanut viettää. Vaikka parentalia-juhlat alkoivatkin 13. päivänä Vestan neitsyen toimittamalla julkisella uhrilla kuolleiden kunniaksi, niitä vietettiin yksityisesti perhepiirissä. Esivanhempia muisteltiin viemällä haudoille seppeleitä ja uhriksi hieman viljaa, leipä, suolaa, vähän viiniä ja kenties koristukseksi muutaman orvokin. Muistopäiviä vietettiin sukulaisten ja perheen kanssa yhdessä vetäytyen, rauhallisesti ja hiljaisuudessa. Haudoilla käymisestä saattoi muodostua myös suvun yhteinen piknik-retki, kuten karjaisilla on ollut tapana aivan meidän aikoihimme asti.

Lupanar – Sudenpesän salaisuuksia

Päivitetty 5.3.2007
The Times raportoi viime lokakuussa Italiasta, että Pompejin kuuluisin bordelli eli Lupanar, kirjaimellisesti Sudenpesä, on avattu uudelleen restauroituna turisteille. Sen kuuluisat eroottiset freskot vetävät väkeä, mutta Sudenpesässä on muutakin mielenkiintoista.

Lupanar on erikoinen kaksikerroksinen rakennus Vico del Lupanaren ja Vico del Balcone Pensilen teräväkulmaisessa risteyksessä. Alakerroksissa on viisi pientä koppia, joista jokaisessa on kivinen sänky. Yläkerroksessa on viisi erikokoista huonetta, joihin on päässyt parvekkeen kautta. Kaikesta päätellen yläkerta on ollut yksityistä tilaa, kenties työntekijöiden nukkumatiloja tai bordellin ylläpitäjän asunto.

Lupanarissa tutkijoita ovat kiinnostaneet erityisesti sen freskot. Jokaisen bordellin kopin yläpuolelle on maalattu erilainen seksuaaliakti. Kuvat hämmensivät Pompejin varhaisia tutkijoita niin että ne päätyivät pitkäksi aikaa kiellettyihin erityiskokoelmiin. Napolin kuninkaan Francisco I:n “salainen huone”, johon Pompejin eroticaa koottiin vuodesta 1815, avattiin yleisölle vasta vuosituhanteen vaihteessa. Asenneilmapiirin vapautuminen ja kiinnostus arjen historiaan on tehnyt Pompejin pornografiastakin salonkikelpoisen tutkimusaiheen. Freskot ovat innostaneet niin monenlaisiin tulkintoihin että Lupanarin graffitit ovat jääneet niiden jalkoihin; kuitenkin juuri graffitit kertovat bordellin toiminnasta enemmän kuin seinien aistikas kuvitus.

Paikka ei ollut mikään yläluokan hurvittelupaikka. Kopit, joissa prostituoidut ottivat vastaan asiakkaitaan, olivat ahtaita, hinnat kohtuullisia. Useiden Lupanarissa työskennelleiden ilotyttöjen nimet tunnetaan graffitien perusteella: Beronice, Cressa, Drauca, Fabia, Faustilla, Felicia, Fortunata, Mola, Marca, kreetalainen Nika, kauniskasvoinen Restituta. Sanoin tyttöjen, sillä nimet kuuluvat naisille, mutta jotkut kirjoitukset tuntuvat vihjaavan myös miehiin rakkauden ammattilaisina.

On esitetty, että ovien yläpuolella näkyvät maalaukset kuvasivat kunkin prostituoidun erikoiskykyä. Sitä on vaikea uskoa. Prostituoitujen vaihtuvuuden on täytynyt olla kuolleisuus, taudit jne. huomioon ottaen suurta. Myös kuvissa esiintyvät suuret ihanat vuoteet, pehmeät tyynyt ja hopeiset viinikannut tuntuvat olevan räikeässä ristiriidassa Sudenpesän tunkkaisen todellisuuden kanssa.

On myös esitetty, että Lupanarin ovien yläpuolella olevilla seksiakteilla olisi ollut toiminnallinen, asiakkaita palveleva funktio: Kielitaidoton turisti tai merimies olisi saattanut osoittaa toivomuksensa suoraan maalauksesta, tarvitsematta turvautua epämääräiseen elekieleen. Maalaukset olisivat siis olleet eräänlainen ”ruokalista”. Lupanarin sadat latinan- ja kreikankieliset seinätöhryt eivät kyllä tunnu todistavan asiakkaiden kielitaidon puutteesta. Todennäköisempää on että puutteellinen kielitaito koski prostituoituja, jotka usein olivat muualta tuotuja orjia.

Ehkä tuttuuden tunne johtaa nyt katsojaa harhaan. Assosiaatiot, joita kuvat herättävät nykyihmisessä, eivät välttämättä olleet samoja aikalaisilla. Lupanarin freskojen kaltaisia eroottisia kuvia löytyy monista viattomistakin paikoista, kuten kylpylöistä. Eräs Stabiaen kylpylästä löytynyt muraali on herättänyt tutkijoiden keskuudessa erityistä huomiota, koska siinä roomalaisittain ”normaali” sukupuolijärjestys (aktiivinen mies, passiivinen nainen) on käännetty päälaelleen. Kun ottaa huomioon roomalaisten mutkattoman suhtautumisen ruumiillisuuteen ja seksuaalisuuteen, tulee mieleen että kuvien ensisijainen tarkoitus oli vain viihdyttää.

Eroottinen muraali. Stabiaen kylpylä, 1. vuosisata

Marilyn B. Skinner arvelee kirjassaan Sexuality in Greek and Roman culture, että koska kylpylöiden eroottiset freskot oli sijoitettu pukuhuoneisiin, eli paikkoihin, joissa kylpylävieras joutui riisuutumaan ja näin alttiiksi pahalle silmälle sekä muiden arvioiville katseille, niiden tarkoitus oli hilpeästi rentouttaa ujommatkin vieraat. Tämä kuulostaa minusta paljon uskottavammalta kuin ajatus siitä, että eroottis-hassuja kuvia olisi käytetty esimerkiksi muistuttamaan kylpylävieraita siitä, mihin lokeroon he ovat jättäneet vaatteensa.

Ei välttämättä kannata etsiä pitkälle meneviä yhteyksiä eroottisten kuvien ja bordellin käytäntöjen välillä. Uskon että kuvat olivat virittämässä tunnelmaa ja asiakkaiden mielikuvitusta. Freskojen aiheet tyynyineen, viuhkoineen ja viiniastioineen heijastelivat yläluokkaista luksusta, johon porttolan keskivertoasiakkaalla ei ollut varaa. Omalla tavallaan ne siis heijastivat hivenen glamouria muuten niin karuun ympäristöön.

Seinäkirjoitukset ovat oikeastaan kuviakin mielenkiintoisempia. Toisin kuin voisi olettaa, vain alle kolmasosa graffiteista käsittelee suoraan seksiä. Suurin osa niistä on nimiä ja terveisiä, mutta myös mielipiteitä, kommentteja, välihuomautuksia ja keskusteluita. Raapustukset risteilevät huoneissa ja käytävän seinillä eri suuntiin, tuoden mieleen internetin keskustelupalstat.

Kirjoitukset jakaantuvat epätasaisesti bordellin alueelle. Suurin osa on itäpuolen huoneissa ja lähellä uloskäyntiä. Käytettiinkö joitain huoneita enemmän kuin toisia? Voi myös panna merkille, että tiettyjä seksuaaliakteja kuvaavat sanat löytyvät yleensä samasta huoneesta. Lisäksi on huomattava, että prostituoidut ovat itse kirjoittaneet osan graffiteista.

Seinäkirjoitukset oli tarkoitettu ääneen luettavaksi, ja sellaisina ne saattavat sisältää vitsejä. On esimerkiksi mahdotonta tietää, halusiko joku Phoebus kuuluttaa kaikille harjoittavansa pedicatiota, vai kirjoittiko joku muu sen piloillaan. Samoin viittaukset irrumatioon voivat olla yhtä lailla rivoja vitsejä kuin asiakkaiden toiveitakin. Kirjoitusten joukossa on yksi, jossa mies tunnustaa pitävänsä cunnilinguksesta. Ajan tapojen mukaan tämä olisi ollut miehelle alentavaa ja jopa häpeällistä.

Kaiken kaikkiaan kirjoituksista saa sellaisen kuvan, että bordellissa käyminen oli Pompejin miehille sosiaalista toimintaa. Samalla tavalla kuin julkisissa käymälöissä voitiin esteettä käydä porukalla seurustelemassa, myös bordelleihin mentiin kavereiden kanssa jopa vuoteeseen asti. Siinä yhteydessä asiakkaat ovat voineet kerskailla toisilleen mieskunnollaan, lähettää terveisiä isännilleen ja klienteilleen, seurustella ja luoda siteitä toisiinsa. Lupanar ei siis ollut pelkästään paikka, jossa harjoitettiin seksiä.

Prostituutiolla oli antiikin maailmassa oma vanha ja vakiintunut asemansa. Ilotytöillä ja rattopojilla oli festivaalinsa huhti-toukuun vaihteessa Floralian yhteydessä. Ilotytöt saivat kukkaseppeleitä, papuja heiteltiin ihmisten päälle, Circus Maximukselle laskettiin juoksentelemaan jäniksiä ja teattereissa kansalle tarjottiin eroottista ohjelmaa, kaikki kansan hedelmällisyyden takaamiseksi.

Lupanarien lisäksi prostituoidut parveilivat kievareissa (tabernae), motelleissa (casuaria) ja majataloissa (stabulae, diversorium), kuten nykyäänkin. Forariae olivat maaseudun tyttöjä, jotka kaupittelivat itseään kuuluisten roomalaisten teiden varrella. Halvimmat katutytöt tarjosivat nopeita lihallisia iloja amfiteattereiden ja sirkusten holvikaarten (fornix) varjossa. Holvikaarista johdettiin huorinteolle eufemismi fornicatio, joka periytyi lainasanana myös englantiin.

Meretrix oli nimikkeeltään nainen, joka harjoitti prostituutiota virallisena palkkatyönään. Ero kevytkenkäisyyden ja kaupallisen toiminnan välillä ei ollut kuitenkaan ihan selvä. Prostituutiota ei pidetty niinkään ammattina kuin myös moraalisena tilana. Näyttelijöiden, tanssijoiden, katusoittajien ja tarjoilijattarien uskottiin olevan samalla tavalla löyhämoraalisia ihmisiä – ja prostituoituja. Myöhemmin kristillisessä kirjallisuudessa meretrix-nimitystä voitiin soveltaa kehen tahansa seksuaalisesti aktiiviseen naiseen, ei vain kaupallista seksiä harjoittaviin naisiin. Aktiivisuudellaan nainen osoitti olevansa luonnostaan syntinen.

Muutamat aktiiviset naiset pääsivät kuitenkin pitkälle. Keisari Konstantinuksen kunnioitettu äiti ja myöhempi pyhimys oli hutsuksi haukuttu Helena, alun perin bitynialainen baarityttö ja kapakoitsijan tytär. Keisari Justinianuksen vaimo Theodora oli teatteriperheestä. Hän oli entinen burleskinäyttelijä joka oli kohonnut hovikurtisaaniksi. Keisarinnana hän sittemmin puolusti aborttia ja naisten oikeuksia, suojeli prostituoituja ja sai peräti aikaan lain, joka teki raiskauksen rangaistavaksi kuolemalla.

Ameana puella defututa
tota milia me decem poposcit,
ista turpiculo puella naso,
decoctoris amica Formiani.

Pitkänenäinen formialaisten huora,
puhkipantu Ameana,
väittää olevansa saamassa minulta
kymppitonnin “palveluksista”!

(Catullus LXI)

Kravatti

Tukholman matkalla oli Juran kanssa juttua solmioista. Nykyisen miesten solmion esi-isä oli focale, antiikin Roomassa kaulan suojaamiseen käytetty liina. Legioonalaiset käyttivät focalea estääkseen panssarin aiheuttamia hiertymiä. Helteellä focalen saattoi kastaa veteen ja kietoa kaulaan viilentämään oloa. Italiassa focalen käyttö jatkui keskiajalla ja muuttui lopulta uudella ajalla plastroniksi, tuuheaksi silkkisolmukkeeksi joka on osa juhla-asua vielä nykyäänkin. Italian ulkopuolella plastronin suosio on ollut vähäisempi. Sitä on käytetty perinteisesti saketin kanssa.

Rooman armeijan tärkeimmällä värväysalueella Balkanilla focalen käyttö jatkui myös läpi vuosisatojen. Itävallan armeijassa palvelleet kroatialaiset palkkasoturit toivat omat koristeelliset pellava- tai musliinifocalensa mukanaan Ranskaan 1660-luvulla. Ranskalaiset aatelismiehet halusivat matkia sotaisten kroaattien uljasta ulkonäköä ja antoivat räätäleilleen tehtäväksi valmistaa samanlaisia. Ranskalaiset kutsuivat niitä nimellä croates, josta kehittyi pian muoto cravate. Tosin italialainen kuparipiirtäjä Cesare Vecellio käytti jo vuonna 1590 focalesta nimeä cravata, joten sanan etymologia voi olla kyseenalainen. Joka tapauksessa kravatti yleistyi Ludvig XIV:n hovissa joko tavallisena tai monimutkaisesti sidottuna pitsikoristeisena liinana.

Ranskan vallankumous vapautti miehen kaulaa kuristavasta solmiosta. Samalla kiellettiin toinen yläluokan tunnusmerkki, polvihousut – josta nimi sanskulotit, “polvihousuttomat”. Kravatin kulttuurihistoria jatkui Englannissa. Vuoden 1800 paikkeilla muotiguru ja dandyjen isä Beau Brummel teki kravatin tunnetuksi Lontoossa. Hän jäykisti solmionsa tärkkäämällä. Lukemattomat englantilaismiehet alkoivat jäljitellä Brummelin tyyliä. Nykyisen muotonsa kravatti alkoi saada 1800-luvun puolivälissä, jolloin kauluksen kääntäminen kravatin päälle yleistyi ja löyhän solmukkeen tilalle tuli solmu.

Terveisiä Tukkisaaresta


Birger-jaarli

Kun suomalaisturistien kansoittama autolautta saa Tukholmaan, useimmat laivasta purkautuvat vierailijat katselevat kaupungin historiallisia monumentteja mykkinä muukalaisina. Toisen historiakäsityksen omaava suomalainen muistaa, että kuuden vuosisadan ajan, vuoteen 1809 asti Tukholma oli yhtä lailla niin suomalaisten kuin norrlantilaisten, göötanmaalaisten ja skoonelaistenkin pääkaupunki, johon suuntautui voimakas muuttoliike täältäpäin ja joka oli siinä määrin riippuvainen Suomen puolelta tulevista elintarvikkeista ja haloista, että Venäjän keisari käski rauhanneuvottelijan myöntyväisyyteen näissä asioissa, kuten Matti Klinge huomauttaa kirjassaan Romanus sum.

Tukholman kuninkaanlinnaan käytetyt valtionvarat oli koottu kaikkialta valtakunnasta. Se on siis myös meidän historiaamme. Samoin sen varuskamarin (Livrustkammaren) esineet ovat vuotta 1809 edeltävältä ajalta myös meidän henkistä omaisuuttamme: Älkäämme antako itsemme tai ruotsalaisten riistää sitä meiltä. Samalla tavalla saavat ruotsalaisetkin Viaporissa kuvitella kulkevansa omalla maallaan, omassa historiassaan.

Kun Birger Maununpoika 1200-luvulla loi sotimalla suureksi Sveanmaan, ei vielä ollut olemassa Suomea tai Ruotsia. Hedelmällisempää on ajatella valtakuntaa jakamalla se keskukseen ja reuna-alueisiin. Tällöin Turku ja Kalanti kuuluivat valtakunnan ydinmaihin, Kainuu, Karjala, Smoolannin metsät ja Norrlannin korvet periferiaan. Myöhempi sortokaan ei kohdistunut pelkästään suomalaisiin, vaan myös skoonelaisiin ja moniin muihin alamaisiin. Mutta Ruotsin suurvaltasotien Suomea kupanneet väenotot olivat vielä tulevaisuutta, kun Birger perusti Stockholmin, Tukkisaaren linnoituksen.

Nykyinen Tukholma levittäytyy 14 saarelle, mutta suurimman osan historiaansa Tukholma mahtui Stadsholmenille, eli alueelle jota nykyään sanotaan Gamla Staniksi. Sekin koostui alun perin useasta pienestä saaresta ja luodosta. Alueen vanhimmat arkeologiset hirsilöydöt on ajoitettu 1000-luvun alkuun. Saarilla oli strategista merkitystä, sillä vesitietä pitkin viholliset pääsivät helposti tunkeutumaan valtakunnan ydinalueelle. Birger-jaarlin aikomuksena oli perustaa merilinnake joka kontrolloisi pääsyä Mälarenille.

Tukholman syntyyn ja kaupungin nimeen liittyy lukemattomia eponyymisiä legendoja. 1700-luvulla kerrottiin Birkan asukkaiden saaneen jumalilta käskyn siirtyä asumaan sinne, minne kultalangalla sidottu tukki rantautuisi vesille laskettuaan. Toinen legenda liittyy läheisesti myös Suomeen ja suomalaisiin. Vuonna 1187 yhdistynyt virolais-karjalainen laivasto iski Mälarenille ja poltti Ruotsin silloisen pääkaupungin ja piispanistuimen Sigtunan. Sigtunan porvarit kätkivät arvoesineensä ontoksi koverrettuihin hirsiin ja laskivat ne vesille. Minne tukit osuivat, sinne perustettiin uusi pääkaupunki.

Itämerensuomalaisten Sigtunaan tekemä retki on pala sellaista historiaa, jota ei ole enempää Suomessa kuin Ruotsissakaan hirveästi muisteltu. Virossa se tunnetaan paremmin. Nationalistisesti virittyneen historiankirjoituksen aikana sekä venäläiset että virolaiset historioitsijat riitelivät kiihkeästi siitä, tekivätkö kuuluisan ”vastaristiretken” virolaiset vai kenties Novgorodin kanssa liittoutuneet karjalaiset. Suomessa niin Lindqvist (1903), Jaakkola (1958) kuin Kirkinenkin (1962) panivat sen karjalaisten kontolle, mutta Klinge (1983) arvelee hyökkääjien tulleen Viron ja Suomen rannikkoseudulta, mahdollisen ”suomalais-virolaisen meriliiton” alueelta.

Varsinaisesta Sigtunan hävityksestä kertovat lähteet ovat harvat. Visbyn fransiskaaniluostarin vuosikirja mainitsee tekijöiksi ”pakanat”. 1300-luvulla sepitetty Eerikin riimikronikka taas puhuu karjalaisista:

Ruotsil´ oli wastus suur,
Karjalaisist waiwa juur.
He meren yli tulit Mälariin,
Tyynell´ ja myrskyll´ liikuit siin.
He Ruotsin saaristoon pujahdit,
sotajoukoll uljaall´ useinkin.
Kerran juontui heille mielehen,
ett he Sigtunan kaupungin polttaisitt.
Ja he poltti sen niin täydellisest,
ei nouse se koskaan totisest.
Juhana arkkipiispa tapettiin siell´.
Siit moni pakana on hyvällä miell´.

Olaus Petri ja Johannes Magnus yhdistävät 1500-luvun kronikoissaan sotaretken virolaisiin. Mutta kenties sigtunalaisilla ei ollut tarvetta erotella hyökkääjiensä kansallisuutta sen tarkemmin. Virolainen Enn Tarvel mainitsee analogisena esimerkkinä Pihkovan valloituksen ja sytyttämisen palamaan vuonna 1212. Henrikin Liivinmaan kronikka omistaa sen virolaisille, kun taas Novgorodin aikakirja liettualaisille.

Novgorodin aikakirjat eivät muuten puhua pukahda Sigtunan hävityksestä, mikä on kummaa jos karjalaisilla oli asiassa osaa tai arpaa, luettelevathan ne pikkutarkasti karjalaisten retket Hämeeseen. Eerikinkronikka on puolestaan sepitetty 1300-luvulla, jolloin Ruotsi pyrki laajenemaan voimakkaasti juuri Karjalan suuntaan. Nykyään pidetään mahdollisena, että kyse on itse asiassa oman aikansa sotapropagandasta. Kronikalla haluttiin osoittaa, että karjalaisista oli ollut vaaraa ruotsalaisille jo aiemminkin.

Virolaisten ja kuurilaisten ryöstöretket sen sijaan tunnetaan hyvin muista, luotettavammista lähteistä. Saxo Grammaticus kertoo itämerensuomalaisten ja balttilaisten viikinkien yhteishyökkäyksestä Öölantiin vuonna 1170. Merisotaa jatkui ainakin vuoteen 1225 asti, joten vuoden 1187 Sigtunan retki sopii tähän aikajanaan.

Mutta oliko hyökkäys sitten niin tuhoisa kuin Eerikinkronikka antaa ymmärtää? Varmaa on vain, etteivät Sigtunan asukkaat kätkeneet arvoesineitään tukkeihin tai siirtyneet tulevaan Tukholmaan. Sigtunassa on 1990-luvun mittaan tehty laajoja arkeologisia kaivauksia. Mitään merkkejä yhtenäisestä palokerroksesta ei ole löytynyt. Kaupunki jatkoi kasvua ja kukoistustaan kunnes maan kohoaminen heikensi sen liikenneyhteyksiä, ja 1300-luvun jälkipuoliskolla se jäi lopulta Tukholman varjoon. Sigtunan kokemaa hävitystä onkin siis mahdollisesti liioiteltu, jotta oikeutettaisiin ruotsalaisten omat valloitusretket pakanoiden maille.

Täyteen loistoonsa Tukholma nousi vasta 1600-luvulla, jolloin Ruotsin suurvaltapyrkimykset nostivat pikkukaupungin hetkessä eurooppalaiseksi keskukseksi. Itämerestä tuli valtakunnan sisäjärvi; Tukholma katsoi itään. Kaupunki ei ollut vain riippuvainen suomalaisista elintarvikkeista ja polttopuusta, vaan suomalaisia muutti myös pysyvästi työskentelemään pääkaupunkiin. Heitä arvioidaan olleen 10-20 % kaupungin asukasluvusta. Suomalaisilla oli oma kiltatalonsa sillä rinteellä, jossa nyt sijaitsee vanhankaupungin keskellä oleva Saksalainen kirkko.

Pronssinen Birger-jaarli katselee yhä perustamaansa kaupunkia Ridderholman kirkon vierestä, herran itsensä mukaan nimetyllä aukiolla. Mutta Tukholman kasvot ovat muuttumassa: Kansainvälisen ja värikkään kaupungin asukkaista jo joka kuudes on syntynyt Ruotsin ulkopuolella. Niitä, jotka sen sijaan haluavat muistaa historiaa, odottavat Tukholman museot, joista miellyttävän moni on auki myös maanantaisin.

Tukholmassa on yli 60 museota, joista se on syystä kuuluisa. Ne ovat yleisesti ottaen hyvin valaistuja, kiinnostavia ja verrattomalla tavalla tuotteistettuja, sillä museokaupoista voi tehdä löytöjä. Esimerkiksi Medeltidsmuseet on myynyt kopioita keskiaikaisista astioista. Vasa-laiva on minulle ollut aina Tukholman ykköskohde: Vuosisatansa ainoa ehjänä säilynyt purjealus. Ruotsin lippulaiva, joka upposi suoraan satamaan neitsytpurjehduksellaan; siinä on jotain runollista. Laivan sisuksista löytyneestä Paavo Nurmen patsaasta Vasa-museo kuitenkin vaikenee.

Medeltidsmuseet olisi ehdottomasti myös tutustumisen arvoinen, mutta valitettavasti se on suljettu korjaustöiden vuoksi. Uusiutunut museo avaa ovensa keväällä 2009. Sillä välin Medelhavsmuseet tarjoilee palan muinaista Välimerta huokeaan hintaan. Antiikin Kreikan, Rooman, Lähi-idän ja Egyptin kokoelmat eivät ole koolla pilattuja, mutta esillepano on tyylikäs. Näin Medelhavsmuseetissa ensimmäisen kerran omin silmin Egyptin roomalaisaikaisia nk. muumiomuotokuvia, jotka ovat aina säväyttäneet minua näköisyydellään. Museokaupasta voi ostaa kirjojen lisäksi roomalaista saippuaa, palan papyrusta tai puhallettavan muumion.

Tukholman Historiska museetissa voi vielä nähdä yhden palan Suomea, joka tässä yhteydessä on pakko mainita. Nousiaisista vuonna 1770 löydetty kultainen kaularengas eli torc, on hienoin Suomesta löydetty roomalaisaikainen esine. Kun nyt viime aikoina on ollut paljon puhetta arkeologien anastamien esineiden palauttamisesta kotimaihinsa (lähinnä kehitysmaihin), esitän näin päätteeksi vaatimattoman toiveeni siitä, että myös Nousiaisten kaularengas joskus saisi sille kuuluvan paikan Suomen kansallismuseon kokoelmissa.

Arkea ja alhaista tyyliä

eli Pompejin seinäkirjoituksia, osa II.

  • (Keskustelua Priman baarin seinässä)
    [Severus] Successus, se kutoja, rakastaa Iris-nimistä kievarinpitäjän orjatyttöä, mutta Iris ei rakasta häntä. Silti hän anoo tyttöä heltymään edes säälistä… Hänen kilpakosijansa kirjoitti tämän. Moi!
    [Successus] Sinä kateellinen, miksi sekaannut tähän. Tunnusta tappiosi paljon komeammalle miehelle, jota näin kaltoin kohdellaan.
    [Severus] Minulla ei ole muuta sanottavaa. Usko hyvällä: Iris ei rakasta sinua.

  • (Baarissa, oven vasemmalla puolella) Me kaksi miestä, ikuiset ystävykset, kävimme täällä. Jos nimemme kiinnostavat, ne ovat Gaius ja Aulus.
  • (Menanderin talon ulkoseinässä) Satura kävi täällä kolmas syyskuuta
  • (Astyluksen ja Pardaluksen kievarissa) Rakastavaiset ovat kuin mehiläiset: Elävät hunajaista elämää.
  • (Athictuksen baari, oven oikealla puolella) Panin tarjoilijatarta
  • (Gladiaattorien parakissa) Antiochus oli täällä tyttöystävänsä Citheran kanssa
  • (Verecunduksen baarin peristyylissä) Restitutus sanoo: ”Restituta, heitä pois tunikasi ja paljasta meille karvainen häpysi!”
  • (Pascius Hermeksen talo, oven vasemmalla puolella) Sille, joka ulosti tähän: Kirous päällesi! Ja jos tätä kirousta halveksut, pitäköön Jupiter sinua vihamiehenään.
  • (Ulkoseinässä) Gaius Sabinus tervehtii Statiusta. Pompejiin tullaan syömään mutta Nuceriaan mennään juomaan. Nuceriassa viini on parempaa.
  • (Caecilius Iucunduksen talo) Joka rakastaa, kukoistakoon. Joka ei tunne rakkautta, olkoon kirottu. Joka kieltää rakkauden, olkoon kahdesti kirottu.
  • (Vesuviuksen portissa) Marcus rakastaa Spendusaa
  • (Via Consolarella) Gnaeus Alleius Nigidius Maiuksen omistama Arrii Polliin kortteli annetaan vuokrattavaksi 1. kesäkuuta lähtien. Kortteliin kuuluu kauppapuoteja 1. kerroksessa, tasokkaita vuokrahuoneistoja ja laadukas kaupunkitalo. Kiinnostuneita kehotetaan ottamaan yhteyttä Primukseen, Gnaeus Alleius Nigidius Maiuksen orjaan.
  • (Salviuksen baari) Omien juomien nauttiminen kielletty
  • (Potituksen puusepänverstas) Kievarinpitäjä huijaa. Myy vettä viininä ja juo itse sekoittamatonta.
  • (Pinariuksen talon atrium) Jos joku ei usko Venukseen, vilkaiskoon vain minun tyttöäni!
  • (Vibiusten talon seinä, vicolo del Panattiere) Atimetus pani minut paksuksi
  • (Sama seinä) Figulus rakastaa Idaiaa
  • (Hedonen baarin mainos Augustaalien kadulla, porttolan vieressä)
    ”Nyt kolikolla juotavaa,
    kahdella saat parempaa,
    neljällä juot jo falernumilaista!”
  • (Vico d’Eumachia, makuuhuone) Vibius Restitutus makasi täällä yksin ja kaipasi rakastaan Urbanaa
  • (Teatterin ulkoseinässä) Methe, Cominian orjatar Atellasta, rakastaa Chrestusta. Suokoon Venus Pompeiana heille rakkautta, onnea ja harmoniaa!
  • (Meriportin viereisessä penkissä): Atticea antaa 4 sestertiuksella.
  • (Basilika eli oikeustalo) Phileros on eunukki!
  • (sama) Gaius Pumidius Dipilus oli täällä 3.10. (vuonna 78 eKr.)
  • (sama) Pyrrhos kollegalleen Khiokselle: Suren poismenoasi. Jää hyvästi.
  • (sama) Samius Corneliukselle: Painu hirteen!
  • (sama) Lucius Istacidius: Jokainen joka ei kutsu minua syömään on minulle muukalainen
  • (sama) Epaphra on surkea pelimies
  • (sama) Rakkaus hallitsee elämääni ja Eros näyttää minulle tietä, mutta kuolo minut korjatkoon jos jumalat tahtovat että jatkaisin elämääni ilman sinua!
  • (Julkinen käymälä) Secundus kävi täällä paskalla (x 3)
  • (Kylpylä, baaritiskiin raaputettu lasku)
    […] Pähkinät x rahaa,
    Juomat 14
    Leivät 3
    Silava 2
    kolmet leikkeleet 12
    neljä makkaraa 8
    yhteensä 51 rahaa

  • (Vesitornin veinässä) Ulostaminen kadulle kielletty […] denaarin sakon uhalla. Orjat piestään takamukselle.

Pompeji tulee Helsinkiin

Pompeji, miljoonien turistien vuosittain vainoama antiikin tunnetuin maaseutukaupunki, on tulossa kyläilemään Helsinkiin. Amos Anderssonin taidemuseoon rakennetaan keväällä 2008 rekonstruktio pompejilaisen Marcus Lucretiuksen talosta alkuperäisessä loistossaan, freskoineen ja huonekaluineen. Kunnianhimoisen näyttelyn suunnitelmiin kuuluu, että oppaat pukeutuvat roomalaisiin vaatteisiin ja tarjoilevat myös Apiciuksen reseptien mukaan laitettua aikakautista ruokaa.

Mukana ovat Helsingin yliopisto, Evtek, Kymenlaakson ammattikorkeakoulu ja Vantaan ammattioppilaitos, mutta lisää oppilaitoksia on kutsuttu mukaan. Hankkeessa tarvitaan monenlaisia osaajia näyttelyn suunnittelussa ja rakentamisessa, rekonstruktioiden tekemisessä ja konservoinnissa. Näyttely tarvitsee käsikirjoituksen, tiedotusta ja markkinointia, graafisia suunnittelijoita sekä ääni- ja valotekniikkaa.

Pompejissa tehdään turismista huolimatta yhä kansainvälistä arkeologista tutkimusta. Suomalaiset ovat emeritusprofessori Paavo Castrénin johdolla tutkineet vuodesta 2002 lähtien yhtä Via Stabianan varrella sijaitsevaa kaupunkikorttelia, jonka suurin kohde Marcus Lucretiuksen patriisitalo on. Korttelissa on sijainnut myös taverna, leipomo ja pesula. Marcus Lucretius oli oppinut mies, Marsin pappi ja kaupunginvaltuuston jäsen. Kolmenkymmenen huoneen komea talo viesti omistajansa varakkuutta ja poliittista arvovaltaa.

Tutkimustuloksista Castrén on julkaissut syyskuussa 2006 myös kansantajuisen teoksen Pompejilaisia kohtaloita, jonka päähenkilöt ovat Marcus Lucretiuksen lisäksi kaupunginjohtaja Marcus Holconius Priscus ja Pompejin graffiteista tunnettu julkkisnäyttelijätär ja prostituoitu Novellia Primigenia.

Pompejin seinäkirjoituksia

Politiikkaa:

  • Alas nucerialaiset!
  • Gaius Iulius Polybius kaupungin—; valonnäyttäjä, pidä tikapuita pystyssä!
  • Holconius Priscusta kannattavat kaupunginjohtajaksi (duumvir) kaikki amfiteatterinäytäntöjen katselijat.
  • Iulius Trebiusta kannattavat kaikki parturit.
  • Kaikki yöjuopot kannattavat Marcus Cerrinius Vatiaa kaupunginsihteeriksi (aedile).
  • Kultasepät kannattavat Gaius Cuspius Pansaa kaupunginsihteeriksi.
  • Lucius Popilius Ampliatusta kannattaa kaupunginsihteeriksi hänen suojattinsa Montanus ja tammipelikerho.
  • Olen sitä mieltä, että yhteiset varat pitäisi jakaa, sillä kaupunkimme kassassa on paljon rahaa.
  • Valitkaa Gaius Iulius Polybius kaupunginsihteeriksi. Hän tuottaa hyvää leipää. (“panem bonum fert” voidaan mahdollisesti ymmärtää myös kuvainnollisesti, ts. takaa hyvinvoinnin)

Ilmoituksia:

  • Kaupunginsihteeri Aulus Suettius Certuksen gladiaattorijoukkue pitää näytännön Pompejissa 31.5. Ohjelmassa on eläintaistelu, ja katsomoon on varattu aurinkokatos.
  • Huhtikuun 30. päivänä panin kanan haudottavaksi munia.
  • Käyttäydy siivosti ja lykkää vastenmieliset riidat tuonnemmaksi tai lähde kotiin!
  • Majatalo. Täällä vuokrataan ruokasali, jossa on kolme ruokailusohvaa ja kaikki mukavuudet.
  • Pronssivaasi on varastettu tästä majatalosta. 65 sestertiuksen palkinto sille joka palauttaa sen. 20 sestertiusta varkaan kiinniottamiseen ja vaasin löytymiseen johtavista tiedoista.
  • Tammikuun 14. päivänä taloomme tuli kokki.
  • Toukokuun 22. päivänä Lamius pitää huutokaupan.
  • Asiaton oleskelu kielletty. Hus pois, vetelehtijät!

Elämää:

  • Cestilia, Pompejin kuningatar, voi hyvin, suloinen sielu!
  • Crispinuksen morsian on täysin kelvoton naikkonen!
  • Glyco ja Martialis olivat täällä. Aurinko porotti hehkuvan kuumana, ja heidän oli jano.
  • Eulalus, voi hyvin vaimosi Veran kanssa!
  • Jokainen, joka rakastaa, olkoon kirottu!
  • Krouvari Seius, teit kunnon työn lainatessasi minulle tuolin.
  • Kusin sänkyyn. Isännöitsijä, myönnän että tein väärin. Jos kysyt miksi, huoneessa ei ollut yöastiaa.
  • Marcellus rakastaa praenesteläistä tyttöä, mutta tämä ei hänestä välitä.
  • Marcus rakastaa Spendusaa.
  • Mitä minä oikein tekisin teille, te säkenöivät silmät!
  • Nimeni on Montanus, ja olen voittanut kymmenen gladiaattoritaistelua.
  • Perarius, sinä olet varas!
  • Pieni paha kasvaa hyvin suureksi onnettomuudeksi, jos siihen suhtautuu välinpitämättömästi.
  • Pitäkää te hauskaa, minä laulelen! Näin on. Voi hyvin!
  • Primigenius lähettää Successalle terveisiä: voi hyvin, kalaseni!
  • Restitutus on pettänyt useasti monta tyttöä.
  • Saakoon jumalilta kaiken pyytämänsä se, joka maksaa minulle opetustyöstäni palkan!
  • Samius lähettää Corneliukselle terveisiä: painu hirteen!
  • Sarra, et tee kauniisti jättäessäsi minut yksin.
  • Serena inhoaa Isidorusta.
  • Stronnius ei tiedä mitään.
  • Terve, olemme täynnä viiniä kuin leilit!
  • Tyttöjen unelma: traakialainen Celadus.
  • Täällä meitä oli kaksi kaverusta, jotka emme eroa koskaan.
  • Vielä malja setinolaista!
  • Voi minua onnen poikaa!
  • Voikoon hyvin jokainen, joka kutsuu minut syömään!
  • Seinä, ihmettelen ettet ole jo tyystin hajonnut kaikesta siitä paskasta mitä sinuun on raapustettu.

Mark of the Legion


Muistatteko Russel Crowen SPQR-tatuoinnin Gladiaattorissa?

Viime viikolla uutisoitiin Newcastlen yliopiston museon järjestämästä näyttelystä, joka kertoo tatuoinnin historiasta Britanniassa. Lindsay Allason-Jonesin mukaan kaikilla legioonalaisilla ja joillakin Hadrianuksen muurilla palvelleilla apujoukkojen miehillä oli tatuointi. Britanniassa ei tuolta ajalta ole kuitenkaan säilynyt yhtään ehjää ruumista. Allason-Jonesin lähde on roomalaisen sotilasteoreetikon Flavius Vegetius Renatuksen 300-luvun lopussa kirjoittama Epitoma rei militaris (tunnettu myös nimellä De Re Militari).

Vegetius neuvoo, ettei alokasta pitänyt merkitä armeijan merkillä (punctis signorum inscribendus) heti värväydyttyään, vaan vasta kun tämä oli riittävästi koeteltu ja katsottu kelvolliseksi. Vegetiuksen epämääräinen ilmaisu on synnyttänyt monenlaisia tulkintoja: Oliko kyseessä tatuointi vai kankaaseen ommeltava irrotettava merkki, kuten jotkut ovat ehdottaneet? Merkkiä on virheellisesti epäilty joskus myös polttomerkiksi.

Käsitellessään asiaa magnum opuksessaan Later Roman Empire edesmennyt A.H.M. Jones muistuttaa miten tatuointeja halveksittiin kreikkalais-roomalaisessa maailmassa: Ne olivat orjien ja rikollisten merkkejä. Roomassa oli yleinen tapa merkitä orjat tatuoimalla omistajan nimi joko päähän tai käsiin. Aiemmin keisariajalla legioonalaiset saivat ilmeisesti samankaltaisen lyijyisen tuntolevyn (signaculum) kuin nykyaikaiset sotilaat. Tuntolevystä on epämäärinen maininta Maximilianuksen marttyyrikertomuksessa (Acta Santi Maximiliani Martyris).

Vuonna 295 käytiin oikeutta Afrikan prokonsuli Dion edessä. Syytettynä seisoi aseistakieltäytyjä Maximilianus, joka vetosi vakaumukseensa kristittynä. ”En voi palvella armeijassa. En voi tehdä pahaa. Minä olen kristitty.” Kutsuntalääkäri totesi Maximilianuksen kuitenkin terveeksi ja palveluskelpoiseksi, joten prokonsuli määräsi hänet ottamaan vastaan armeijan merkin. Maximilianus vastusteli: ”En voi ottaa vastaan tuntolevyä. En voi palvella sotilaana. Minä olen kristitty. En hyväksy kaulaani maallista merkkiä ja jos minulle sellainen annetaan, murran sen. En voi kantaa kaulassani lyijynpalaa, sillä minä kannan jo Herrani omaa tunnusta.”

Yhtään selvästi armeijan tuntolevyksi tunnistettavaa esinettä ei koko Rooman valtakunnan alueelta ole kuitenkaan löytynyt. Hofheimin roomalaisesta linnakkeesta läheltä Moguntiacumia (nykyään Mainz Saksassa) on löytynyt soikea, rei’itetty lyijylevy, jonka kummallekin puolelle on kaiverrettu sotilaan nimi (IUSTINUS) ja hänen sotilasarvonsa (SCORPIONARI eli heittokoneen käyttäjä). Esine voi olla tuntolevy tai yhtä hyvin mikä tahansa kyltti tai merkki jostain Justinuksen omistamasta esineestä, kuten matka-arkusta. Chesteristä Englannista on löytynyt samankaltaisia omistusmerkkejä, joissa myös sotilasosastot on mainittu (VII C TITIANI, LEG XX IULI CANDIDI).

Kenties tatuoinnit korvasivat tuntolevyt 300-luvulla, kun yhä suurempi osa Rooman legioonista muodostui germaaneista, sarmaateista ja muista heimokansoista joilla oli pitkät perinteet tatuointien käyttämisessä. Rooman apujoukoissa tatuointeja on kenties ollut aina. Hollannista löytyneissä bataaviratsumiesten paraatikypärissä on merkillisiä piste- ja rengaskuvioita kypärän anatomisessa kasvosuojuksessa. Ovatko ne pelkkiä koristeita, vai kuvastavatko ne kantajiensa kasvotatuointeja?

Suosituimmiksi tatuointien paikoiksi sotilailla mainitaan kasvot ja kädet, ei esimerkiksi käsivarret kuten nykyään. Vuoden 395 konstituution mukaan kaikki sotilaat ja keisarillisten asetehtaiden työntekijät saivat tatuoinnin. Tuolloin sotilaskarkuruudesta ja asepalveluksen välttelemisestä oli tullut Vegetiuksen mukaan suorastaan yleinen epidemia, joten kenties tatuointipakko kuvaa myös ajan koventuneita asenteita.