All posts by Sampsa Rydman

Hurskasta arkeologiaa II

Roomasta kuuluu taas kummia. Nyt kohu-uutista legendaarisen Lupercal-luolan löytymisestä on korjattu hieman. Mahdollisesti kyseessä onkin keisari Neron ensimmäiseen, tuhoutuneeseen palatsiin kuuluva sali. Hyvä että heitettiin jäitä hattuun, sillä on liiankin helppo munata maineensa esittämällä mahdottoman hyviä tutkimustuloksia, ellei todistusaineisto ole ehdottoman sitovaa.

Viimeksi kerroin Vatikaanin arkeologien “löytäneen” Callixtuksen katakombeista tuhat Neron vainojen uhria ehjine vaatteineen. Tästä hurskaasta keksinnöstä ei ole sen koommin kuultu. Viimeisimmässä Archaeology-lehdessä Eric H. Cline kirjoittaa “hurskaan arkeologian” suosion kasvusta viime aikoina ja siitä, miten oikeiden tutkijoiden pitäisi valloittaa Raamatun arkeologia takaisin tieteelle. Todellakin, sillä viimeisten kymmenen vuoden aikana oman elämänsä Indiana Jonesit ovat kaivaneet esille sellaisen määrän pyhäinjäännöksiä, että itse Kaarle IV:n relikvaariokin joutuisi häpeään: Jaakobin ossuaari, Liiton arkki, Jeesuksen hauta, Nooan arkki…

Välillä tulee mieleen, että uskovaisilta pitäisi ylipäätään kieltää Raamatun ajan arkeologian tutkimus. Eivät tarinat siitä huonone, vaikkei niillä välttämättä olisikaan historiallista pohjaa. Kaksituhatta vuotta vanhojen kirjoitusten ja samanaikaisten fyysisten jäänteiden yhdistäminen ei ole aina helppoa. Israelissa tämä huomattiin, kun kuninkaat Salomo ja Daavid loistavine kuningaskuntineen paljastuivat kaivauksissa jokseenkin yhtä historiallisiksi kuin Väinämöinen.

Rajuja johtopäätöksiä tehdään toki myös toiseen suuntaan. Seuraava on eräs suosikkini.

200-luvulla elänyt pakanallinen filosofi Celsus kirjoitti kiistakirjoituksessaan kristityistä, että palvotun juutalaisen puusepän syntytarina on valheellinen ja että Jeesus oli tavallinen äpäräpoika: Teini-ikäinen Maria oli tullut raskaaksi roomalaiselle Pantera-nimiselle sotilaalle. No, Saksasta on löytynyt hautakivi joka kuuluu samoihin aikoihin elelleelle syyrialaissyntyiselle jousimiehelle Tiberius Julius Abdes Panteralle. Jeesuksen syntymän aikoihin Panteran yksikön Cohors I Sagittarianorumin tiedetään olleen sijoitettuna Juudeaan… Tämän nokkelan yhteyden tarjoilee Marcello Craveri’s kirjassaan La vita di Gesù (1966).

“Kaikki liittyy kaikkeen, meidän tehtävänämme on vain löytää yhteydet.” (Umberto Eco, Foucaultin heiluri)

Virtuaalinen illallinen


Moderni pöytä, vanhat astiat.

Olen aloittanut uudessa koulussani 3d-mallintamisen opiskelun. Uudet tietotekniset mahdollisuudet ovat tulleet myös arkeologiaan. Pompejissa EVTEKin opiskelijat ovat tehneet Marcus Lucretiuksen talosta millintarkan 3d-mallin laserskannauksen ja digikuvaamisen avulla. Ylläoleva näkymä syntyi vain kahden viikon harjoittelun jälkeen. Kattaus pitää sisällään tyypillisiä Pompejista löytyneitä amforoita, samian ware- ja terra sigillata -astioita. Seinämaalaus on Vettiusten talosta (VI, 15, 1, oecus q, wall N).

Papyruksen käryä

Tempus omnia revelat jatkaa antiikin ja historian popularisointiaan. Tänään on vuorossa yksi tärkeimmistä antiikintutkimuksen haaroista, papyrologia. Papyrologia tutkii pehmeälle, orgaaniselle materiaalille tuotettuja tekstejä. Tieteenalan käsittämä aikaskaala on varsin laaja: Paperille nimensä antaneita papyruksia on tuotettu Egyptissä jo 3000 vuotta ennen ajanlaskun alkua, ja sen käyttö on jatkunut ainakin tuhatluvulle asti, ellei pidemmällekin.

Papyruskaislasta (cyperus papyrus) valmistetut, kuivatut arkit liitettiin toisiinsa niin, että ne muodostivat pitkän liuskan. Yhtä rullaa kutsuttiin kirjaksi (byblos). Yhden leikatun papyrusarkin koko on kuulemma hyvin lähellä aanelosta! Oli se sattumaa tai ei, paperiarkin koko ei ole ainoa historiallinen standardi. Urbaanin legendan mukaan kapearaiteisen rautatien raideleveyskin periytyy monen polven kautta roomalaisten kärryjen vaunujen leveydestä.

Papyrus oli levinnyt antiikissa koko Välimeren alueelle, mutta säilyneitä papyruksia on löydetty lähinnä Egyptissä, jossa kuiva ilmasto on estänyt kasviperäisen aineksen lahoamisen. Papyrus oli ainoa tapa tuottaa kirjallisuutta suuressa mittakaavassa aina 100-luvulle eKr. asti, jolloin kreikkalaisessa Pergamonissa (nyk. turkkilainen Bergama) alettiin papyruksen puutteessa tuottaa nahasta pergamenttia. Vasikannahkainen, aivan ohueksi hiottu vellum oli valtavasti papyrusta kalliimpaa, eikä koskaan korvannut sitä laaja-alaisessa käytössä – 300-luvulta lähtien jKr. arvostettu ja hieno nahka oli kuitenkin ilmiselvä valinta arvokkaimpia käsikirjoituksia kuten Raamattuja varten.

Itse papyrologiasta alettiin kiinnostua vasta 1700-luvulla. Siihen asti antiikintutkijoiden mielenkiinto oli ollut patsaissa ja taide-esineissä. Ensimmäinen papyruskäärö tuotiin Eurooppaan vuonna 1778 (Carta Borgiana). Mikä pettymys olikaan, kun sisältö paljastui korkeakirjallisuuden sijaan tuiki tavalliseksi verolistaksi! Pikku hiljaa Oxfordiin, Cambridgeen, Wieniin, Kölniin ja muihinkin Euroopan tärkeimpiin yliopistoihin perustettiin omat papyruskirjastot, ja kääröjä alkoi virrata Egyptistä tutkijoiden saataville. Varhaisia alan tutkijoita olivat mm. W. M. Flinders Petrie (joka oli erityisen kiinnostunut Oxyrynkhoksesta ja Faijunista), B. P. Grenfeld, A. S. Hunt, Giacomo Vitelli, Ulrich Wilcken ja Ludwig Mitteis.

Egyptiläiset haistoivat papyruksissa hyvän bisneksen. Paikalliset asukkaat saalistivat lähes koko säilyneen papyrusmateriaalin ja möivät sen tutkijoille riihikuivaa vastaan – osissa ja pala kerrallaan. Uusia merkittäviä papyruslöytöjä ei viime vuosikymmeninä ole enää nähty. Sen sijaan uudeksi tutkimuskohteeksi on noussut 1980-luvulta alkaen palaneiden ja hiiltyneiden papyrusten tutkimus. Palaessaan sitkeä papyrus hiiltyy nopeasti ja yksittäiset papyrusliuskat säilyvät äärimmäisen ohuiksi puristuneena. Samalla muste palaa sivuihin kiinni, joten kääröt ovat nykyisin menetelmin osittain yhä tulkittavissa. Alan uranuurtaja on ollut Helsingin yliopiston Jaakko Frösen. Helsingin lisäksi hiiltyneitä papyruksia on tutkittu erityisesti Wienissä.

Suurin osa kaikista tuotetuista ja säilyneistä papyruksista on ollut jollain tavalla talouteen liittyviä: Verolistoja, yksityiskirjeitä, julistuksia, virkamiesten asetuksia, anomuksia, testamentteja jne. Kirjallisuuttakin, uskonnollista ja maallista, on löytynyt. Papyrustieto on mullistanut antiikin taloushistorian – ja mullistus jatkuu yhä. Siellä minne ei saatu papyrusta, käytettiin puutauluja, joita on löytynyt yllättäen mm. Hadrianuksen muurin luota Vindolandan roomalaisvaruskunnasta. ”Cambridgen koulukunnan” marxilaiset teesit antiikin talousjärjestelmän alkukantaisuudesta ovat saaneet kelpo kolauksia. Uudet papyrukset ja puutaulut puhuvat tavaran ja pääomien tavattoman laaja-alaisen liikkumisen puolesta.

Taloushistoria ei ole ollut ainoa ala joka on hyötynyt papyruksista. Yksityiset papyruskirjeet yhdessä Pompejin seinäraaputusten kanssa ovat paljastaneet paljon siitä, miten ihmiset itse käyttivät kieltä arkipäiväisissä tilanteissa. Tälläkin alalla suomalaiset ovat olleet pioneereja, Villa Lanten entinen johtaja Veikko Väänänenhän lanseerasi sittemmin yleisesti käytetyn mutta hieman onnahtavan ”vulgaarilatina”-termin. Itseäni on kiinnostanut lähinnä yksityinen kirjeenvaihto, joka avaa mielenkiintoisen ikkunan – tai pitäisikö sanoa paremminkin kurkistusaukon – antiikin arkeen. Vähän tuntuu pohjimmiltaan ihminen muuttuneen, niin tutuilta kuulostavat muun muassa legioonalainen Claudius Terentianuksen isälleen Claudius Tiberiukselle asemapaikaltaan Karaniksesta (Arsinoën nomoksesta) lähettämänsä kirjeet: Faija, anna fyrkkaa.

Reliikki

Vuonna 1520 Wittenbergissä Martin Luther julkaisi nimettömän pamfletin, jossa tehtiin räävitöntä pilaa Mainzin arkkipiispan pyhäinjäännöskokoelmasta. Pilakirjoituksen mukaan kokoelmiin kuului “palanen Mooseksen vasemmasta sarvesta, kolme liekkiä Siinain vuoren palavasta pensaasta sekä kaksi höyhentä ja muna Pyhältä Hengeltä”. Arkkipiispan oma reliikkiluettelo tosin oli ainakin yhtä hauska. Kokoelmiin kuului lusikallinen maata, jonka päällä Jeesus seisoi opettaessaan Isä medän -rukouksen, yksi Juudaksen kolmestakymmenestä hopearahasta, kaksi viinitynnyriä Kaanaan häistä sekä mannaa, jota israelilaiset söivät autiomaassa.

Keskiajan kulttuurille ominainen taipumus keräilyyn, inventaarioihin ja menneisyyden kulttuurin jäännöksillä käytyyn kollaasityöhön tulee parhaiten ilmi juuri kirkkoruhtinaiden aarrekammioissa, joihin erottelematta päätyneistä kokoelmista saattoi löytää mitä tahansa, kuten Jeesuksen orjantappurakruunun okaan, toisen munan sisältä löytyneen munan, basiliskin, yksisarvisen sarven, pullollisen Marian maitoa, Pyhän Joosefin kihlasormuksen, kookospähkinän ja Johannes Kastajan pääkallon 12-vuotiaana (koska Jumala oli ihmeellinen ja järjellä mittaamaton). Umberto Eco rinnasti esseessään Kohti uutta keskiaikaa (1972) luostarien inventaariot pop-taiteen näyttelykuvauksiin, kuin riemukkaana ivana nykytaiteen alati jatkuvalle uusprimitivismille.

Aarrekammioiden kokoelmilla oli muutakin kuin kuriositeettiarvoa: Se, joka omisti pyhäinjäännöksiä, pystyi käyttämään niiden antamaa hengellistä valtaa ja suojelusta oman poliittisen valtansa pönkittämiseksi. Kruunupäät olivat valmiita maksamaan reliikkien tuomasta prestiisistä huimia summia. Ranskan Ludvig IX Pyhä (1215-70) uskoi onnistuneensa ostamaan vuonna 1238 Konstantinopolin latinalaiselta kuninkaalta Baudoinilta Jeesuksen koko orjantappurakruunun 135 000 kultapunnan maksua vastaan. Ludvigin muihin harvinaisiin hankintoihin kuului mm. tippa Jeesuksen verta (sic!).

1300-luvun innokkain reliikkien kerääjä oli Böömin kuningas ja Saksalais-roomalaisen valtakunnan keisari Kaarle IV (1348-78), joka määräsi kokoelmansa kunniaksi Prahassa järjestettäväksi vuosittaiset pyhäinjäännösjuhlat ja -markkinat. Kaarlen aarrekammio sisälsi mm. seuraavat esineet: Pyhän Adalbertin pääkallo, Pyhän Stefanuksen miekka, Jeesuksen ristin palasia, Viimeisen ehtoollisen pöytäliina, Pyhän Margareetan hammas, Pyhän Vitaliksen luunpalanen, Pyhän Sofian kylkiluu, Pyhän Eobanuksen leukaluu, valaan kylkiluu, elefantin torahammas, Mooseksen sauva, Pyhän Neitsyen vaatteet.

Pyhäinjäännöksillä uskottiin olevan voimaa suojella sitä aluetta tai kaupunkia, jossa ne sijaitsivat. Paradoksaalisesti reliikki ei kuitenkaan kyennyt suojaamaan itseään ryöstetyksi tulemiselta. Reliikin pyhän voiman siirto, translaatio, uuteen paikkaan tapahtui pyhimyksen itsensä suostumuksella; jos reliikin ryöstö onnistui, oli Jumalan tahto että pyhäinjäännös vaihtoi majaa. Venetsialaiset toteuttivat historian suurimman organisoidun reliikkien ryöstön vuonna 1204, kun Jerusalemin sijasta Konstantinopoliin ohjattu ristiretkeläisarmeija puhdisti Itä-Rooman pääkaupungin järjestelmällisesti sinne kerätyistä, kristikunnan suurimmista reliikkikokoelmista, joita oli kartutettu jo 300-luvulta lähtien jolloin keisari Konstantinuksen äiti Helena oli “löytänyt” Golgatan ja Pyhän Ristin. Ristiretkeläisten mukana liikkuneet papit ja munkit tiesivät mitä etsivät: heillä oli mukanaan jopa täydellisiä “ostoslistoja”.

Samanlaisella järjestelmällisyydellä oli tosin toiminut jo tuhat vuotta aikaisemmin keisari Konstantinus poikineen. Byzantiumiin rakennettuun hautakappeliinsa Apostoleioniin Konstantinus pyrki keräämään kaikkien apostolien luut ja heidän elämäänsä liittyvät jäännökset. Apostoleionin keskelle pystytetyssä sarkofagissa ensimmäisen kristityn keisarin oli määrä uinua ikiuntaan Rooman valtakunnan mahtavimpien pyhäinjäännösten keskellä, niitten suojeluksessa. Kuten myöhempi Kaarle IV, myös Konstantinus ei ollut pelkästään kiinnostunut kristillisistä pyhäinjäännöksistä. Hän antoi myös ryöstää kulttikuvat Kreikan tärkeimmistä helleenisistä kulttipaikoista, mm. Feidiaan veistämän kultaisen Zeun patsaan Olympiasta. Kristuksen ristin ja apostolien luiden joukkoon päätyi ilmeisesti myös Rooman pyhistä pyhin eli Palladion, pieni puinen patsas jonka Aeneas oli tuonut mukanaan Troijasta ja jota oli vuosisatojen ajan säilytetty Vestan temppelissä.

totam hodie Romam circus capit

Satiirikko Juvenaliksen mielestä Rooma oli yhtä kuin sirkuksessa vellova massa. Valta, joka alun perin kuului kansalle, katosi uusrikkaiden taskuihin; kansa prostituoi valtansa ja antoi vaihtaa sen leipään ja sirkushuveihin (panem et circenses). Tai näin ainakin kerrotaan. Hupeja oli Roomassa monenlaisia, mutta mitkään eivät olleet niin suosittuja kuin kilpa-ajot (ludi circenses), joihin Juvenaliksenkin syyttävä sormi osoitti.

Silti roomalainen proletariaatti ei yksinvaltiuden aikana antanut täysin kastroida itseään. Valtakunnan suurimmalla areenalla Circus Maximuksella oli poliittinen kaksoisrooli: siellä kansa kohtasi keisarin ja keisari oli kosketuksissa kansaan, eikä kilpa-ajojen ylenkatsominen tuonut suosiota. Areenalla kansalaiset saattoivat esittää vetoomuksensa ja protestinsakin suoraan hallitsijalle. Circus korvasi comitiumin, kansankokouksen. Sekään ei ollut sattumaa, että keisarillinen palatsi oli sekä Roomassa että myöhemmin Konstantinopolissa suoraan yhteydessä areenaan.

Vihreiden puolueeseen kuuluva kilpa-ajaja (Quattro Aurighe, Museo Nazionale Romano). Huomaa myös ajajan näyttävät tatuoinnit.

Sirkuspuolueet

Areenalla kilpailtiin kaksi- ja nelivaljakoilla, erikoistapauksissa hevosvoimia saattoi olla jopa kymmenen. Augustuksen aikaan kilpa-ajoja järjestettiin seitsemänätoista päivänä vuodessa. Myöhemmin kisoja alettiin järjestämään edesmenneiden keisareiden syntymäpäivinä, ja lähtöjen määräkin kasvoi kahdestatoista kahteenkymmeneen neljään.

Kilpa-ajojen järjestäminen oli vaaleilla valittujen virkamiesten (ensin preetorien, myöhemmin konsulien) velvollisuutena. Juhlallisuudet kävivät niin kalliiksi, että keisareiden täytyi jo varhaisessa vaiheessa myöntää niihin valtiollista avustusta. Kilpa-ajoihin oli vapaa pääsy, eikä valtion puolesta järjestetty edes virallista veikkausta, jolla menoja olisi voitu peittää. Preetorin virka tuli ajan kuluessa taloudellisesti niin raskaaksi, että tehtävään piti määrätä ihmisiä.

Hevosista, varusteista ja käytännön järjestelyistä huolehtivat tallit, joita oli neljä: Punaiset, valkoiset, siniset ja vihreät. Joukkueista tuli poliittisia ja taloudellisia mahtitekijöitä, jotka keräsivät itselleen fanaattiset kannattajakunnat. Talleja alettiin kutsua samalla nimellä kuin tasavallan ajan poliittisia puolueita, factiones. Nämä nk. sirkuspuolueet kehittyivät ja vaikuttivat kaikkialla valtakunnassa jossa kilpa-ajoja vietettiin, ja myöhäisantiikissa niiden vaikutusvalta vain lisääntyi.

Monet keisaritkin tunnustivat väriä: Vitellius ja Caracalla olivat sinisiä, vihreitä kannattivat keisarillisen Rooman kauhukakarat Caligula, Nero, Domitianus, Commodus ja Heliogabalus. Factiot kilpailivat keskenään ajajista (aurigae), joista maksettiin huimaavia summia. Menestyneimmät kilpa-ajajat olivat nykyisten formulakuskien tavoin miljonäärejä ja kansallissankareita.

Vaikka sinisten ja vihreiden sanotaankin muodostuneen johtaviksi talleiksi, melkein kaikki meidän nimeltä tuntemamme huippuajajat saavuttivat voittonsa punaisissa. Yksi heistä on Hispaniassa syntynyt Gaius Apuleius Diocles, joka aloitti uransa 18-vuotiaana valkoisissa, siirtyi kuuden vuoden jälkeen vihreisiin ja kolmen vuoden päästä lopulta punaisiin, joissa hän kilpaili seuraavat 15 vuotta.

Diocles ajoi 4257 nelivaljakkolähtöä, joista hän voitti 1462 ja ansaitsi lähes 36 miljoonaa sestertiusta jäädessään eläkkeelle 42-vuotiaana. Diocleen ura aurigana oli harvinaisen pitkä: Monet ajureista kuolivat nuorena, sillä kilpa-ajot olivat formuloitakin vaarallisempia. Martialis kirjoitti epigrammin 25-vuotiaana kuolleelle tähtiajajalle Scorpiukselle, joka saavutti eläissään 2048 voittoa. Piirtokirjoituksista tunnetaan monia muitakin nuorena kuolleita ajajia, kuten Fuscus (24), Crescens (22) ja Aurelius Mollicus (20).

Voittajahevosia juhlittiin lähes yhtä paljon kuin ajajiakin. Punaisissa ajaneen Polyduksen johtajahevonen Compressor on ikuistettu Trierin (Augusta Treverorum) keisarillisen kylpylän voitokkaita kilpa-ajajia kuvaaviin mosaiikkeihin. Hevosilta vaadittiin kestävyyttä ja herkkyyttä; paras hevonen valjastettiin valjakon vasemmalle reunalle, jossa se saattoi ohjata tiukoissa kaarteissa muitakin. Kilpahevosille kustannettiin jopa hienoja hautakiviä. Useimmat kilpahevoset olivat oreja, mutta ainakin yksi piirtokirjoituksista tunnettu hevonen, pohjoisafrikkalainen Spedusa, oli tamma.

Mytologisesti nimettyjä ravihevosia: Diomedes ja Alcides. Mosaiikki on peräisin Tunisiasta, josta monet parhaimmat hevosetkin tulivat.

Menestys areenalla oli urheiluun fanaattisesti suhtautuville roomalaisille elämän ja kuoleman kysymys. Kisojen lopputulokseen yritettiin vaikuttaa kaikin keinoin, eikä tuomarien lahjonta tai tulosten peukalointi ollut tavatonta. Tunteet purkautuivat areenan ulkopuolella verisenä huliganismina. Epätoivoisimmat kannattajat turvautuivat jopa mustaan magiaan. Arkeologit ovat löytäneet useita kiroustauluja (defixio), joilla vastustajan suosikkeja on yritetty noitua.

 

“Alamaailman jumalat, auttakaa minua Circuksella 8. marraskuuta. Kirotkaa punaisten puolueen vaununajajat, Olympuksen, Olympianuksen, Scortiuksen ja Juventuksen. Sitokaa heidän jänteensä ja jäsenensä. Lukitkaa heidän olkapäänsä ja nilkkansa. Piinatkaa heidän mieltänsä, tuhotkaa heidän älynsä niin etteivät he tiedä mitä tekevät, ja sokaiskaa heidän silmänsä jotteivät he näe minne ajavat.”


Circus Maximuksen vaarallinen kääntöpaikka eli meta, jossa pienikin harhaliike saattoi merkitä johtopaikan menettämistä, murskautumista tai jopa kuolemaa. Circuksen keskeltä jakavalla spinalla oli lukuisia koristeita, alttareita ja jopa jumalien pyhättöjä. Augustuksen ja Konstantinuksen tuomat obeliskit olivat koristeista mahtavimpia.


Circus Maximus täydessä loistossaan myöhäisantiikin aikana. Kaiken kaikkiaan areenalle mahtui seisomapaikat mukaanluettuna jopa 250 000 katsojaa. Vasemmalla Aventinus-kukula, oikealla Palatiumin keisaripalatsit.

Lisää aiheesta:

Pasta la fiesta

Pasta e vino, nuo taivaan lahjat ihmiskunnalle. Ja taivaalla tarkoitan tässä tapauksessa Italiaa, joka on ikuisesti ihana maa, vaikka kaikki italialaiset eivät aina olisikaan. Viinistä kirjoitin jo aiemmin, joten siirrytään suoraan pastaan. Pasta ja pizza ovat kaikkialle maailmalle rynnistäneen italialaisen ruokakulttuurin tunnetuimmat muodot. Mutta kuinka kauan Italiassa on kokattu pastaa ja pyöräytetty pizzaa? Tunsivatko muinaiset roomalaiset spaghetin?

Pizza on näistä kahdesta uudempi ja historialtaan selvempi. Ensimmäinen pizzeria (Antica Pizzeria Port’Alba) on perustettu Napolissa 1830 ja on toiminnassa yhä. Napolilaiset keksivät käyttää täytteenä Uudelta mantereelta tuotua erikoista punaista hedelmää, tomaattia, jota muuten luultiin myrkylliseksi. Köyhästä etelä-Italiasta muutti 1800-luvulla satoja tuhansia siirtolaisia Amerikkaan, ja heidän mukanaan amerikkalaiset saivat pizzan.

Ennen tomaatin tuloakin syötiin pizza fornarinaa: Siinä ei ole täytettä lainkaan, vaan taikinan päälle on ripoteltu rosmariinia, oliiviöljyä ja karkeaa merisuolaa. Fornarina on herkullinen matkaeväs, jonka voi myös kääriä turvallisesti. Antiikin aikana sotilaat saattoivat tehdä marssien aikana jauhoista, vedestä ja öljystä suuria litteitä leipiä jotka he paistoivat kilpiensä päällä ja kuorruttivat juustolla ja taateleilla. Nykyään syötävistä täytetyistä litteistä leivistä turkkilainen ‘pida’ ja italialainen focaccia periytyvät ilmeisesti jo roomalaisajalta.

Mutta entäpä sitten pasta? Kiinalaiset ovat syöneet riisinuudeleita jo ainakin vuodesta 2000 eKr. lähtien. Legendan mukaan tunnettu valehtelija Marco Polo toi spaghetin Kiinasta Italiaan, mutta tarina ei voi pitää paikkaansa. Pastaa on syöty Italiassa yleisesti jo 1100-luvulla, jolloin arabialainen maantieteilijä Al-Idrisi raportoi Sisiliasta vietävän kuivapastaa sekä kristittyihin että muhamettilaisiin maihin. Ilmeisesti pasta on keksitty monien muiden ilmiöiden tapaan samanaikaisesti ympäri maapalloa.

Al-Idrisi käyttää pastasta sanaa ‘itriyya’, kreikaksi itrion, latinaksi tria. Pastasta puhutaan vasta kun se on jo yleisesti tunnettu asia, joten kronikoitsijoista ei ole apua: Historiankirjoittajia ovat aina kiinnostaneet sodat ja hallitsijat enemmän kuin se, millä rahvas kupunsa täytti. Väliin jää monta tuntematonta vuosisataa, sillä Al-Idrisiä edeltävä lähde on herkkusuu Apiciuksen nimiin pantu De re coquinaria, myöhäisantiikkinen reseptikokoelma ammattikokeille, josta pyöri vielä 500-luvulla goottien hovissa Ravennassa lyhennelmiä.

Apiciuksen resepteissä mainitaan ensinnäkin lagana, jonkinlaisia taikinalevyjä ja kastiketta sisältävä ruoka, joka on ilmeisesti nykyisen lasagnen esi-isä. Toiseksi mainitaan salaperäinen ‘tracta’. Sana polveutuu verbistä ‘trahere’, vetää, venyttää. Onko siis kyseessä pasta, itria? Mutta missään nimessä se ei voinut muistuttaa nykyistä kuivapastaa, sillä roomalaiset suosivat durumvehnän sijaan paremmin leiväksi ja puuroksi sopivia lajikkeita. Roomalainen ‘tracta’ on ilmeisesti muistuttanut nykyistä munapastaa, jos on.

Prima Portan Augustus


Prima Portan Augustus ja rekonstruoidut värit

Syntyessään hänen nimensä oli Gaius Octavius. Kun Caesar adoptoi hänet testamentissaan pojakseen ja perijäkseen hänestä tuli Gaius Julius Caesar Octavianus. Senaatin julistettua hänen ottoisänsä jumalaksi ja myönnettyä Octavianukselle kunnianimen Augustus, hänen lopullinen nimensä tuli olemaan Imperator Ceasar divi filius Augustus, jumalan poika.

Augustus ei ollut keisari samassa mielessä kuin esimerkiksi Persian shaahi, “kuninkaiden kuningas”. Rooma oli edelleen virallisesti tasavalta, sitä hallittiin tasavaltaisen perustuslain puitteissa. Tasavallan puolustajista puhdistettu Rooman senaatti teki kompromissin, jossa Augustukselle myönnettiin henkilökohtaisesti Rooman korkeimpien virkamiesten oikeudet ja auktoriteetti. Tämä teki toisaalta vallanperimyksestä pysyvän ongelman. Keisarius ei ollut perinnöllistä; senaatti oli edelleen muodollisesti päättävä elin, Augustuksella oli vain korkein auctoritas.

Keisarius syntyi siis monien pienempien ja suurempien laillisten valtuuksien ryppäästä. Jatkuvuus ratkaistiin niin että perijälle, oli tämä sitten oma poika tai adoptoitu, myönnettiin pikku hiljaa Augustuksen aikanaan saamat poikkeusvaltuudet, joista tärkeimmät oli kansantribuunin valta (oikeus puhua ensimmäisenä, oikeus esittää asioita senaatille ja kansankokoukselle, veto-oikeus senaatin päätöksiin), censorin valta (oikeus laatia moraalia koskevia sääntöjä, oikeus järjestää väestönlasku ja päättää senaatin jäsenistöstä) sekä prokonsulaarinen imperium maius kaikissa provinsseisa, käytännössä Rooman kaikkien asevoimien ylipäällikkyys.

Augustuksen valtapropaganda oli tehokasta. Hänen tunnetuin säilynyt virallinen muotokuvansa on hänen vaimonsa Livian huvilasta, Rooman Prima Portasta 20.4.1863 löytynyt marmorikopio. Alkuperäinen patsas on ollut pronssia ja todennäköisesti tehty vuonna 15 jKr., vuosi Augustuksen kuoleman jälkeen. Marmoripatsas kuuluu nyt Vatikaanin museon kokoelmiin. Sen pinnasta paljastui punaisia ja sinisiä värihiukkasia, joiden perusteella patsaan ulkonäöstä on tehty arveluita. Eräs versio on täällä, yllä olevan olen tehnyt toisen saksalaisen rekonstruktion perusteella photoshopilla.

Elegantissa kontrapostoasennossa seisova Prima Portan Augustus on hieman luonnollista kokoa suurempi, ikuisesti nuori, voittoisa sotapäällikkö. Hän paljain jaloin, mikä kenties vihjaa paitsi Augustuksen olevan jo kuollut, mutta myös jumalaksi julistettu. Yliluonnolliseen alkuperään viittaa myös pyöriäisellä ratsastava pieni Cupido hänen jaloissaan, sillä hänen ottoisänsä G. Julius Caesar väitti itse Venuksen olevan sukunsa kantaäiti. Rintapanssarissa Parthian kuningas ojentaa Carrhaessa saamansa sotamerkit takaisin roomalaiselle, jota seuraa susi. Ylhäällä taivaan sfäärit aukenevat, Apollo ajaa aurinkovaunuillaan taivaankannen poikki, Diana ratsastaa hirvellä ja Äiti Maa lepää vuoteella runsaudensarvi sylissään. Sellaisena jumalten lellikkinä Augustus halusi tulla muistetuksi.

Kun käytte Roomassa, käykää ehdottomasti Vatikaanin ja Capitoliumin museoissa – mutta muistakaa, että jokainen eteerisen valkoinen marmoripatsas jonka näette, on kerran ollut värillinen. 1800-luvulla British Museumissa antiikin patsaita jopa pestiin puhtaiksi, jotta niiden marmoripinta saataisiin esiin…

Keisarillinen muotinäytös



Roomalaisia keisareita viideltä vuosisadalta. Piirrokset Graham Sumner ja Richard Hook.

Jokainen joka ajattelee roomalaisen keisarin patsasta, loihtii mieleensä todennäköisesti ensimmäisenä Prima Portan Augustuksen, joka koristaa useimpien historian oppikirjojen sivuja. Antiikin kuvanveistolle oli ominaista pitäytyä samoihin, vuosisatojen ajan toistettuihin tyylikeinoihin. Hyvä esimerkki on käytännössä kaikkiin aikakauden reliefeihin roomalaisille sotilaille kuvattu hellenistinen attikalaiskypärä, joka ei ilmeisesti ainakaan arkeologisten löytöjen perusteella ole ollut koskaan käytössä Roomassa. Se oli kuvallinen topos, yleisesti sovittu tapa esittää kypärä.

Samalla tavalla oli olemassa vakiintunut tapa kuvata keisari, huolimatta siitä kuka hän oli tai millaisia vaatteita hän todellisuudessa käytti. Itse asiassa hallitsijaa esittävissä patsaissa saattoi olla vaihdettava irtopää, sillä 200-luvun pahimpina kriisiaikoina keisarit ja vastakeisarit vaihtuivat kuin tuuli. Prima Portan Augustus esittää keisaria sotapäällikkönä (imperator) lorica musculataan pukeutuneena. Toinen yleinen tapa oli kuvata hallitsija hellenistiseen tapaan herooisessa alastomuudessa.

Miltä roomalainen keisari sitten näytti?

Roomalainen sivilisaatio ei elänyt missään umpiossa, vaan jatkuvassa muutoksen tilassa. Silmämääräisesti tarkastellen 100-luvun keisarilla ja 600-luvun keisarilla hyvin vähän yhteistä. Tarkemmin tutkittuna keisarillisesta regaliasta löytyy yksityiskohtia, kuten pterugat, jotka säilyvät hämmästyttävät sitkeästi aina viimeiseen roomalaisten basileiaan eli ns. bysanttilaiseen vaiheeseen asti. Olen poiminut tähän kirjoitukseen viisi esimerkkiä keisarillisesta pukeutumisesta viiden vuosisadan ajalta Ospreyn erinomaisista pukuhistorian kirjoista.

Ensimmäisenä vasemmalla on keisari M. Ulpius Trajanus (53-117), kuvattuna samanlaiseen imperaattorin lorica musculataan kuin Prima Portan Augustus. Kuva perustuu Trajanuksen pylvääseen kuvattuun kohtaukseen. Roomalaisen sotapäällikön asu on täynnä hellenistisiä vaikutteita. Yksi niistä on merkillinen pahoilta voimilta ja taikuudelta suojeleva nk. Herakleensolmu, pellavainen tai kenties silkkinen nauha joka on solmittu kiinni ylävatsan kohdalle. Herakleensolmu on selkeästi korkeamman upseerin merkki, mutta ketkä sitä saivat kantaa ja missä yhteydessä, ei ole tiedossa. Joistain patsaissa säilyneistä värihippusista on voitu päätellä, että nauhoja on ollut ainakin sinisiä, punaisia ja purppuraisia. Purppurainen nauha oli todennäköisesti varattu keisarille. Nauhan alle on pujotettu parazonium, hellenistinen “upseerinmiekka” huotrineen, joka käytännössä oli pelkkä koriste-esine.

Pteruges (yks. pterugerion), rintapanssarin alta näkyvät tupsupäiset kaitaleet ovat kehittyneet kreikkalaisesta linothoraxista, laminoidusta pellavasta valmistetusta panssarista. Olkapäitä ja alavartaloa suojelevat kaistaleet olivat todennäköisesti joko nahkaa tai moninkertaista kangasta. Trajanuksen päällä on pitkä sotilasviitta paludamentum, joka on kiinnitetty olkapäälle soljella, tässä tapauksessa 2. vuosisadalle yleisellä pyöreällä kukkakuvioidulla fibulalla. Plinius Vanhempi kertoo, että roomalaisten sotapäälliköiden viitat oli värjätty kirkkaanpunaisiksi. Ainoastaan keisarilla oli oikeus kantaa purppuraviittaa, joka itse asiassa oli ainoa keisarillisen aseman näkyvä tunnus. Vielä Trajanuksen aikana Rooman keisari, augustus, oli teoriassa (joskaan ei käytännössä) ensimmäinen kansalainen, princeps, paras vertaistensa joukossa.

Toinen kuva esittää yhtä 200-luvun illyrialaisista sotilaskeisareista, M. Aurelius Carusta (230-283). Antoninusten dynastian jälkeen koko Augustuksen luoma hienovarainen valtarakenne romahti. Viidenkymmenen vuoden ajan valtakunta oli pysyvässä kriisitilassa. Barbaarien hävitysretket, epidemiat, nälänhätä, inflaatio ja erityisesti lähes pysyvä sisällissota aiheuttivat kulttuurillisen katkoksen lähes koko Välimeren piirissä. Poliittinen velvollisuudentunto kitui pois, vuosisatojen ajan jatkunut rahatalous katosi, perinteisten uskontojen suosio romahti.

Voidaan sanoa, että Rooma selviytyminen 3. vuosisadan kriisistä oli Balkanin alueelta kotoisin olevan sotilasjuntan ansiota: Virtuus illyrici, kuten ajan ylistyspuheissa sanottiin. Mukanaan nämä karun ja rahvaanomaisen Illyrian kasvatit toivat omat maansa vaateparren. 200-luvun lopun roomalaiseen sotilasmuotiin kuului illyrialaiseen tapaan lyhyt parta, pitkähihainen dalmatialainen tunica (dalmatica), pitkät housut, tukevat varsikengät ja tunnusomainen pillerihattu, paenula. Kuvassa Caruksen puppurainen, hapsukoristeinen paludamentum on kiinnitetty muodikkaalla hakaristikoristeisella fibulalla.

Keskimmäinen kuva esittää 300-luvun M. A. Valerius Maxentiusta (278-312). Keisari Diocletianus loi järjestelmän, jossa valta siirtyi useiden keisarien kollegiolle jota on kutsuttu myös tetrarkiaksi. Tetrarkkikauden taide on jähmeää ja juhlallista. Maxentiuksen muotokuva perustuu Venetsian San Marcossa tällä hetkellä olevaan tetrarkkeja esittävään porfyyripatsaaseen, joka on ryöstetty 1204 Konstantinopolista. Maxentiuksella on yhä tuon ajan sotilaiden tunnusmerkki, illyrialainen pillerihattu. Edellisten keisarien tapaan hän kantaa harteillaan purppuraista paludamentumia, mutta solkimuoti on kokenut selkeän muutoksen: Pyöreä solki on korvautunut jalokivin koristellulla, koko varhaiskeskiajalle tyypillisellä varsijousisoljella.

Panssarin alla Maxentiuksella on silkkinen, kultakirjailtu tiukka tunika. Vaatteiden kirjailujen määrä ja prameus kasvaa ajan funktiona mitä pidemmälle edetään. Tetrarkkina Maxentius kantaa muutenkin päällään enemmän kultaa ja koristeita kuin yksikään hänen edeltäjänsä. 300-luvulla tulee muotiin panssareiden kultaaminen, samoin varusesineiden koristeleminen kiviupotuksin.

Maxentius meni ja hävisi 28.10.312 Milviuksen sillalla eräälle Konstantinukselle, joka antoi kristinuskolle keisarillisen siunauksensa. Hänen jälkeläisensä hallitsivat Roomaa täydellisinä yksinvaltiaina. Keisari ei ollut enää princeps tai augustus, vaan dominus noster, koko maanpiirin monarkki. Neljännessä kuvassa on Konstantinuksen kolmas poika, Flavius Claudius Constantius II (317-361), joka käy hyvästä esimerkistä myös 400-luvun kristillisistä hallitsijoista.

Ammianus Marcellinus kuvailee Constantiuksen vaatteiden olleen eräänlaista kultabrokadia. Sotilaallinen pillerihattu on kutistunut kultakirjailluksi pipoksi ja miekkavyöstä ei nahkaa enää näe kultauksen ja hiomattomien jalokivien alta. Viimeinen pakanallinen keisari Julianus (331-363) yritti vielä paluuta vaatimattomampiin roomalaisiin hyveisiin, mutta se yritys – kuten pakanallisten kulttien elvyttäminenkin – tyrehtyivät hänen mukanaan.

Viimeinen kuvan roomalaisista keisareista on samalla viimeinen, joka käytti latinankielistä arvonimeä Augustus. Hän on Flavius Heraclius (575-641) eli Herakleios, jonka aikana latinan kielestä luovuttiin lopullisesti ja valtakunnasta – jota tähän aikaan kutsuttiin Romaniaksi – tuli luonteeltaan puhtaasti kreikkalainen ja itämainen valtio. Herakleioksen titulatuurassa hän oli roomalaisten basileus ja kuninkaitten kuningas, shaahi. Ensimmäisessä kuvassa olevan Trajanuksen tavoin hän on pukeutunut voittoisan kenraalin asuun. 600-luvulla siihen kuului lorica musculatan sijaan kreikkalaistyylinen herooinen rintapanssari (thorakion heroikon).

Persiasta saavuttamansa voiton jälken Herakleios kantoi riikinkukonsulista tehtyä päähinettä (toupha) ja pukeutui kultakirjailtuun purppuraiseen khitoniin. Purppuraviitta on sävyltään tavallista tummempi (ardens murex) ja siihen on kiinnitetty kultalangasta ja silkistä kirjailtuja pyöreitä koristeita. Herakleioksen punaiset sotilaskengät ovat samantyyppiset varsikengät (cothurni) kuin Caruksella, mutta koristeltu suurin helmin.

Trajanuksesta Heracliukseen on varsin pitkä matka. Silti roomalainen valtio säilyi jossain muodossa vielä lähes tuhannen vuoden ajan, muuttaen koko ajan muotoaan. Ehkäpä myös näyteltyjen TV-dokumenttien tekijät ja historiallisten elokuvien puvustajat vielä jonain päivänä oppivat, että muoti on muuttuvaista, eivätkä kaikki roomalaiset pukeutuneet togaan…