Huhtikuussa 2010 Englannista löytyi merkittävä roomalainen rahakätkö. Maan alle haudattuun amforaan oli kaadettu 160 kiloa kolikoita, yhteensä 52 503 kappaletta. Rahat olivat kolmannen vuosisadan lopun ”huononnettua” rahaa, hopeoituja pronssi- ja kuparikolikoita, jotka oli lyöty neljänkymmenen vuoden aikana, 253-293. Rahojen ostovoiman on arvioitu vastanneen legioonalaisen neljän vuoden palkkaa. Sata vuotta aiemmin tuntemattomat hautaajat olisivat selvinneet vähemmällä vaivalla. Marcus Aureliuksen aikana legioonalaisen neljän vuoden palkka oli 1200 hopeadenaaria eli 4800 sestertiusta, jotka eivät olisi painaneet muutamaa kiloa enempää.
Kolmannen vuosisadan lopulla roomalainen rahajärjestelmä oli sekaisin. Denaari, joka oli alunperin ollut 98 % hopeaa, sisälsi ennen katoamistaan 270-luvulla enää kaksi prosenttia hopeaa. Hinnat ja palkat olivat nousseet Augustuksen aikaan verrattuna kaksikymmentäkertaisiksi, paikoitellen jopa viisikymmentäkertaisiksi. Vielä ajanlaskun alussa voitiin pitää nyrkkisääntönä sitä, että yksi denaari vastasi kouluttamattoman työmiehen päiväpalkkaa, jolla hän kykeni ruokkimaan itsensä ja perheensä. 270-luvulla sillä ei saanut edes huonointa mahdollista leipää. Mitä oli tapahtunut? Yrittääksemme ymmärtää kolmannen vuosisadan talouskriisiä on perehdyttävä syvällisemmin rahan arvon muodostumiseen, inflaatiomekanismiin ja koko roomalaiseen rahajärjestelmään.
Clivus Argentarius, rahanlainaajien katu, oli keisariajan Rooman Wall Street. Se alkoi Forumilta ja päättyi Capitolinus-kukkulalle rahapajan eli Juno Monetan temppelin luokse. Junon temppelin nimestä periytyy termi monetaarinen ja useimpien länsimaalaisten kielien rahaa tarkoittava sana. Kuva: (c) Bill Thayer.
Ennen kolmannen vuosisadan suurta talouskriisiä Rooman valtakunta oli luonnollisesti kokenut useita taloudellisia häiriötiloja. Kriisien ratkaisussa kansa ja senaatti katsoivat keisariin. Augustuksen ajoista lähtien keisarin odotettiin tulevan väliin ja käyttävän omia huomattavia taloudellisia voimavarojaan kulloisenkin kriisin lievittämiseksi. Rooman keisari oli paitsi valtionpäämies, myös valtakunnan rikkain yksityishenkilö. Keisarin henkilökohtainen varallisuus perustui niihin suunnattomiin maaomaisuuksiin jotka Julius Caesar ja hänen adoptoitu perillisensä Augustus olivat haalineet käsiinsä ja takavarikoineet sisällissotien aikana.(1) Myöhemmin keisarin henkilökohtainen omaisuus, patrimonium, lisääntyi vielä testamenttilahjoitusten ja majesteettirikosoikeudenkäyntien ansiosta. Tavan mukaan jokaisen kansalaisen kuului muistaa keisaria omassa testamentissaan, mistä myöhemmin tuli lakiin kirjattu perintövero.
Valtion varojen hoito oli jaettu kahteen osaan. Keisarillinen rahasto eli fiscus täyttyi keisarin suoraan hallitsemien provinssien ja maatilojen tuotosta. Sen johdossa oli rahaministeri, rationalis, joka alunperin oli vapautettu orja. Rahaministerin apuna toimi lainopillinen asiantuntija, praetor fiscalis, jonka tehtävänä oli huolehtia fiscuksen toimintaan liittyvästä lainsäädännöstä. Keisarillisen rahaston varat toimivat tarvittaessa puskurina, jolla paikattiin valtionrahaston puutteita. Myöhemmin keisarin henkilökohtainen omaisuus irroitettiin fiscuksesta omaksi laitoksekseen. Valtionrahasto, aerarium, sijaitsi Saturnuksen temppelissä Rooman kaupungissa. Sen alaisuudessa toimi vielä kaksi erillistä rahastoa. Aerarium sanctis oli reservirahasto, jota ylläpidettiin orjien vapauttamisesta maksettavan viiden prosentin liikevaihtoveron avulla. Aerarium militaris oli Augustuksen perustama sotakassa, joka piti sisällään kaikki armeijan ylläpitoon tarvittavat varat sekä sotilaiden eläkekassan.
Myös antiikin aikana ymmärrettiin, että kulta ja hopea olivat itsessään kauppatavaroita joiden arvo muuttui kysynnän ja tarjonnan lakien mukaan. Varhaisella keisariajalla rahan puute oli suurempi ongelma kuin sen paljous. Kun Augustus toi Egyptin kultavarat Rooman, korot laskivat 60 %. Käteisen rahan puutteen vuoksi edellisessä luvussa mainitut pienlainoittajat olivat ensiarvoisen tärkeitä. Monilla pienillä Välimeren saarilla rahaa ei käytetty juuri lainkaan. Yksityiset sijoittajat perustivat yhtiöitä maksamaan tällaisten köyhien alueiden verot. Toinen vihje rahan puutteesta on väärennettyjen roomalaisten pikkurahojen suuri määrä vaikeakulkuisissa provinsseissa, kuten Galliassa ja Britanniassa. Keisari Tiberiuksen aikana vuonna 33 rahan puute johti vakavaan luottokriisiin, josta Tacitus raportoi annaaleissaan (Tac. Annales VI.16–17).
Kriisi lähti liikkeelle siitä, että muutamat opportunistit alkoivat käyttää hyväkseen oikeudessa lähes sata vuotta vanhaa ja ahkerasti kierrettyä lakia koronkiskonnasta esittääkseen syytteitä useita senaattoreja vastaan. Laki rajoitti koron ylärajan 5 %:ksi ja kielsi lainanoton korkeammalla korolla vanhan velan maksamiseksi. Lakia ei oltu noudatettu pitkään aikaan. Useimmilla yläluokan jäsenillä oli velkaa tai he olivat myöntäneet korkeakorkoista lainaa. Senaatti joutui myöntämään syytteet oikeaksi ja antoi kaikille syytetyille 18 kuukautta aikaa saattaa raha-asiansa järjestykseen lain vaatimusten mukaisesti. Tacitus jatkaa:
“Tämä aiheutti kuitenkin rahan puutetta, sillä kaikki velat vaadittiin samanaikaisesti takaisin. Rahaa oli myös valtion ja keisarin rahastossa poissa liikkeestä koska niin monia henkilöitä oli tuomittu ja heidän omaisuutensa takavarikoitu. Korjatakseen tämän epäkohdan oli senaatti päättänyt, että lainanantajien tulisi sijoittaa 2/3 pääomastaan maaomaisuuteen Italiassa ja velallisten maksaa samansuuruinen osa veloistaan. Mutta lainanantajat velkoivat heti koko lainasumman takaisin, eivätkä velalliset voineet heikentää luottoaan. Niipä aluksi rynnättiin yhden lainanantajan luota toisen luo anomaan rahaa, ja sitten alkoi preetorin tuomistuin kaikua valituksista. Parannuskeinoksi aiotulla, maan ostoa ja myyntiä vaativalla määräyksellä oli päinvastainen vaikutus, sillä koronkiskojat panivat kaiken keräämänsä rahan syrjään maan ostoa varten.”
Kun kaikki velalliset ryntäsivät myymään samanaikaisesti tiluksiaan, seurauksena oli maan ja kiinteistöjen hinnan romahtaminen. Monet joutuivat myymään omaisuutensa murto-osalla siitä hinnasta, joka siitä oli maksettu. Markkinat saturoituivat myymättömistä kartanoista. Luottokriisi katkesi vasta keisarilliseen väliintuloon.
“Keisari Tiberius luovutti varta vasten perustetuille pankeille 100 miljoonaa sestertiusta annettavaksi korottomina kolmen vuoden lainoina mikäli velallinen antoi kansalle takuina maaomaisuuttaan kaksi kertaa velan määrän. Tällä tavoin luotto palautui, ja vähitellen alkoi yksityisiäkin lainanantajia ilmaantua. Maan myynti ei kuitenkaan sujunut senaatin päätöksen mukaisesti.”
Vuoden 33 luottokriisi paljasti missä määrin Rooman senaattori– ja ritariluokka oli riippuvainen lainansaannista rahoittaakseen sosiaaliset velvoitteensa, kuten rikkaan elämäntyylin, rahalahjoitukset, sirkushupien järjestämisen ja julkisten virkojen hoidon. Kriisi oli luonteeltaan paikallinen ja sitä pahensivat sekä käteisen rahan puute että lainanannolle asetetut keinotekoisen tiukat vaatimukset. Rahan puute johtui osaltaan Tiberiuksen säästäväisestä talouspolitiikasta. Tiberius oli leikannut julkisia menoja eikä käyttänyt valtion varoja julkiseen rakentamiseen tai näytäntöihin, mikä olisi palauttanut rahaa takaisin kiertoon.
Jotain oli kuitenkin opittu, sillä luottokriisin jälkeen valtion jalometalliharkkoja alettiin lyömään rahaksi kovaa tahtia. Denaarien tuotanto kahdeksankertaistui ja kultaraha aureuksen tuotanto lähes kolminkertaistui edeltävään aikaan verrattuna. Havaittavaa inflaatiota ei syntynyt, joten rahan määrän lisäys näyttää vastanneen kysyntää, eli talouden kasvua (Duncan-Jones: Money and Government in the Roman Empire. 1998). Varsinaisesta hyperinflaatiota ja denaarin ostovoiman muutoksista otamme selvää ensi kerralla.
Tiberiuksen aikainen hopeadenaari (“Tiberius Caesar, jumalan poika”). Rooman rahapaja sijaitsi tuohon aikaan Lugdunumissa.
Keisarin henkilökohtaisiin tiluksiin sisältyi esimerkiksi lähes koko Egypti. Augustus takavarikoi Kleopatra VII:n kuoleman jälkeen Ptolemaiosten kuninkaalliset maat ja teki Egyptistä oman provinssinsa, jota keisarin nimittämät prefektit ja prokuraattorit kaitsivat. Keisarillinen patromonium periytyi aina uudelle keisarille oikeudellisen fiktion kautta, sillä aikaisemman keisarin oletettiin adoptoineen seuraajansa, joskus postuumisti. 200-luvun loppupuolella ero valtion varojen ja keisarin henkilökohtaisten varojen välillä sumeni ja lopulta ne yhdistettiin toisiinsa.
Lucius Caecilius Iucundus (c. 20 – 62) oli pankkiiri ja liikemies joka eli ensimmäisen vuosisadan Pompejissa. Hänen isänsä oli vapautettu orja nimeltään Felix, rahanlainaaja hänkin. Liiketoiminnalla itsensä elättäminen oli tuohon aikaan ylimystön mielestä rahvaanomaista, joten rikkaiden miesten taloutta pyörittivät nykyiset ja entiset orjat. Tällaisen orjan asema oli melko hyvä, verrattavissa ehkä toimitusjohtajaan. Iucundus kuului siis Rooman valtakunnan säätykierrossa kohonneeseen, rikastuneeseen keskiluokkaan. Hänen arkistostaan on säilynyt 153 vahataulua, jotka ovat suurelta osin kuitteja huutokaupoista joissa Iucundus on toiminut välimiehenä.
Iucundus oli pienlainoittaja, argentarius. Hän osallistui valtiollisiin ja kunnallisiin huutokauppoihin ja maksoi likviditeetin puutteesta kärsivien asiakkaidensa puolesta. Säilyneiden kuittien mukaan hänen asiakkaillaan oli kuudesta kahteentoista kuukautta aikaa maksaa lainasumma takaisin. Palkakseen pienlainoittaja sai summalle korkoa sekä komission (merces). Jos Iucundus ei saanut rahojaan sovitussa ajassa takaisin, hän saattoi aina turvautua alaisiinsa, “ammattimaisiin velkasuhteiden selvittäjiin” (coactores argentarii).
Pankkiirin talon rauniot ovat yhä nähtävissä Pompejissa. Se seiniä ovat aikanaan koristaneet taidokkaat ja aistilliset maalauksetIucundus taisi olla myös vinttikoiran onnellinen omistaja. Canis vertragus rodulleen ominaisessa avonaisessa keräasennossa on ikuistettu uinumassa talon porstuaan.
Vaikka historiankirjat puhuvatkin pelkästään sotapäälliköistä, lakimiehistä ja kirkkoisistä, todellisuudessa Rooman valtakunnan kansalaisten onni ja vauraus olivat yhtä lailla Iucunduksen kaltaisten miesten varassa. Taloustieteen kannalta katsoen imperiumi oli sangen takapajuinen. Valtakunnan voimavarojen hyödyntäminen oli satunnaista; veroaste oli jatkuvista valituksista huolimatta hyvin alhainen (kokonaisveroasteen on arvioitu olleen jotain yhden ja kolmen prosentin väliltä). Talouden tasapainottaminen oli vaikeaa. Mikäli vuoden verotuotto jäi oletettua pienemmäksi, vaje jouduttiin kattamaan joko säästöistä tai myymällä valtion omaisuutta. Valtion velka oli käytännöllisesti katsoen tuntematon käsite. Roomassa ei ollut pankkeja, joilta keisari olisi voinut lainata riittävässä määrin rahaa erimerkiksi tulevia verotuloja vastaan. Inflaation mekanismiakaan ei täysin ymmärretty.
Yksityiset sijoittajat ja rahanlainaajat ylläpitivät kehittynyttä rahataloutta maalla ja kaupungeissa. Heidän ansiostaan talonpojat saattoivat kehittää maittensa tuottoa ja maksaa veronsa kylmänä käteisenä. Käsityöläiset tarvitsivat heitä tehdäkseen investointeja, jopa suuret valtiolliset alihankkijat tarvitsivat heitä kerätäkseen riittävästi pääomaa toiminnalleen. Kun Rooma ajautui 200-luvulla talouskriisiin, Iucunduksen edustama ammattikunta kärsi vakavan iskun.
Kriisillä ei ollut yhtä ainoaa selittävää tekijää. Se aiheutui monien tekijöiden summasta. Rooman valtakunta joutui 100-luvun lopulla jatkuvan ulkoisen uhan kohteeksi usealla rintamalla samanaikaisesti; valtion menot kasvoivat nopeammin kuin tulot; vallanperimysongelmat johtivat vuosikausia kestäneeseen epävakauden tilaan joka joka rampautti keskushallinnon ja näversi Augustuksen luoman keisarillisen instituution arvovallan. Tärkeintä kuitenkin oli, että hyperinflaatio teki sestertiuksesta arvottoman. Yksittäiset talonpojat ja maanviljelijät eivät kärsineet niin pahasti, elleivät sitten vihollisarmeijat kävelleet heidän maittensa poikki: maa kantoi yhä viljaa, viiniä ja oliiveja. Sen sijaan rahataloudessa elänyt kaupunkien käsityöläis– ja liikemiesluokka menetti omaisuutensa, näivettyi ja paikoin jopa katosi.
Ne, jotka selvisivät 200-luvun kurimuksesta, verotettiin seuraavalla vuosisadalla hengiltä. Keisarit Diokletianus ja Konstantinus asettivat kaupunkien koko omistavan luokan yhteisvastuuseen verojen maksamisesta. Jos riittävästi veroa ei saatu kannettua, kunnanvaltuutetut eli decuriot vastasivat koko summasta omalla omaisuudellaan. Ajan myötä rahatalous ja kultakanta vakiinnutettiin uudelleen, mutta krooninen pikkurahan puute kertoo paljon muuttuneesta ajasta. Nyt verot kerättiin enenevässä määrin tavarana. Valtio ei enää kerännyt veroja rahassa ja sitten käyttänyt samoja rahoja maksaakseen työläisille ja korporaatioille näiden tuotteista, vaan korporaatiot määrättiin tuottamaan suoraan tietty määrä hyödykkeitä ja palveluja valtiolle. Hätätilassa turvauduttiin työvoiman pakko-ottoihin.
Varallisuus jakautui yhä epätasaisemmin. Miljonäärit kykenivät yhä rikastumaan ja saivat haltuunsa entistä suurempia maa-alueita. 300-luvun lopun eliitti oli sekä merkittävästi rikkaampi että merkittävästi pienempi kuin Augustuksen aikaan, ja maksoi entistä vähemmän veroja. Samaan aikaan keskiluokan ja talonpoikien verorasitusta kasvatettiin ja heihin kohdistettiin yhä enemmän pakkotoimia, jolloin köyhimmät talonpojat vajosivat maaorjuuteen.
Iucundusten puutteessa kaupungeissa oli yhä vähemmän ihmisiä, joilla oli rahaa käytettäväksi muotokuvapatsaisiin tai seinämaalauksiin. Kysynnän huvetessa ja toimivan rahatalouden romahtaessa ammattimaisten arkkitehtien, muurareitten, kuvanveistäjien, mosaiikkimestareiden ja maalareiden määrä hupeni, mistä seurasi myöhäisantiikille tyypillinen tapa kierrättää vanhoja patsaita, pylväitä ja rakennuskiviä. Kuvaavaa kyllä, Konstantinus – yksi suurimmista vanhojen rakennusten ryöstelijöistä – julisti käytännön laittomaksi vuonna 333. Jopa Rooman kaupungin suuret tiilitehtaat olivat lopettaneet toimintansa. Keisarit joutuivat tuottamaan ammattimiehiä sieltä missä niitä vielä oli, kuten Britanniasta, jota kriisi oli kohodellut lempeämmin.
Barbaarit tai vihollisarmeijat eivät nitistäneet antiikin kaupunkikulttuuria. Sen teki talouskriisi, joka iski kaikkein voimakkaimmin keskiluokkaan ja sitä kautta koko valtakunnan liike– ja sivistyselämään. Lucius Caecilius Iucundus ja tuhannet hänen kaltaisensa miehet olivat olleet antiikin kaupunkien käyttövoima: he osallistuivat politiikkaan, harjoittivat hyväntekeväisyyttä, kuluttivat taidetta, ylläpitivät julkisia rakennuksia ja kaikkia niitä jotka olivat heistä taloudellisesti riippuvaisia: käsityöläisiä ja palveluntuottajia.
Kaikki ylläoleva on tietenkin kärjistystä. Tiedämme edelleenkin harmillisen vähän antiikin Rooman talouselämästä jotta voisimme sanoa siitä mitään suurella varmuudella. Olkoon tämä kuitenkin yksi näkökulma niihin prosesseihin, jotka muovasivat aikansa suurinta maailmanvaltaa sen asukkaiden arvaamatta. Mitä keisarit ja heidän hallituksensa ymmärsivät talouskriisistä ja sen vaikutuksista? Siitä lisää ensi kerralla.
Aiheesta lisää:
A. H. M. Jones: The Later Roman Empire, 284–602: A Social, Economic and Administrative Survey (1964)
Ramsay MacMullen: Roman Goverment’s Response to Crisis (1976)
Richard Ducan-Jones: Money and Government in the Roman Empire (1998)
Koiratietous oli antiikissa korkealla tasolla, kuten olemme aiemmin voineet todeta. Varhaiset kreikkalaiset auktorit erottivat koirat lähinnä käyttötarkoituksen mukaan, mutta viimeistään hellenistisen ajan loppupuolella koiria alettiin luokitella selkeästi toisistaan eroaviin rotuihin.
Yhteensä antiikin aikaisia koirarotuja tiedetään nimeltä kuusitoista, joskin perustyyppejä on nähtävästi ollut vain neljä. Niistä tunnetuin on suurikokoinen molossi, joka esiintynee useissa säilyneissä pompejilaisissa ”varo koiraa” –kylteissä. Molossin arvellaan muistuttaneen jossain määrin rottweileria tai ehkä irlanninsusikoiraa, varmuutta asiasta ei ole. Lakonialainen eli spartalainen koira oli Ksenofonin Cynegetican mukaan molossia nopeampi ajokoira, joka metsästi hajuaistinsa perusteella.
Maltalainen koira oli pienikokoinen, pitkäkarvainen ja lyhytjalkainen sylikoira. Neljäs rotu oli canis vertragus, kelttiläinen koira, jonka synnyinkodiksi Grattius ja Lucius Flavius Arrianus sanovat Britannian ja Gallian. Vertrageja pidetään nykyisten englanninvinttikoirien suorina edeltäjinä. Aikaisemmin on ajateltu, että foinikialaiset tai ehkä roomalaiset itse olisivat tuoneet vinttikoirat Britanniaan Lähi-idästä, mutta viimeaikainen DNA-tutkimus (Parker et al., 2004) on paljastanut, että englanninvinttikoirat ovat Lähi-idän salukien sijaan lähempää sukua paimenkoirille, ja siten todennäköisesti kotoperäisiä.
Koirat ovat antiikin ajan taiteessa suosittu aihe. Nähtävästi niitä pidettiin lemmikkeinä kaikissa sosiaaliluokissa orjista senaattoreihin(1). Julius Caesarin sanotaan kerran valittaneen kansalaisten hoitavan koiriaan paremmin kuin lapsiaan. Jossain vaiheessa ylhäisönaisten oli muodikasta lähteä forumille koiranpentu pukunsa laskoksissa. Paimen–, vartio– ja seurakoirat ovat kuitenkin jättäneet jälkeensä vähänlaisesti kuvallista todistusaineistoa verrattuna metsästyksessä käytettyihin rotuihin. Vinttikoiraharrastuksen grand old manin eli Arrianuksen mielestä vertragi oli koirista jaloin: “Koirien joukossa ei ole nopsempaa eikä muodoltaan kauniimpaa kuin vertragus”.(2)
Näköaistin perusteella metsästävien vinttikoirien yleistyminen muutti roomalaista metsästyskulttuuria. Viimeistään 200-luvulle tultaessa vertragit olivat levinneet kelttien keskuudesta koko roomalaisen yhteiskunnan ylistetyksi omaisuudeksi. Rodun pääasiallinen käyttötarkoitus oli coursing, hupimetsästys, jossa koirat kilpailivat paremmuudesta jäniksen, ketun tai peuran jahdissa. Pääasia ei ollut saaliissa, vaan reilussa kilvassa, jota omistajat seurasivat hevosen selästä. Arrianuksen mukaan coursingia eivät harrastaneet vain rikkaat, vaan se oli suosittua hupia myös rahvaan keskuudessa.
Korkea elintaso teki mahdolliseksi myös koirien jalostamisen hyvin samaan tapaan kuin nykyaikana. Archaeology-lehdessä 2010 julkaistun artikkelin mukaan pienikokoisia koira alettiin Rooman keisariajalla suosia suurten kustannuksella, mikä on selkeä indikaattori seurakoirien kasvaneesta suosiosta yhteiskunnassa. Hampaista ja luista on voitu nähdä miten koirista jalostettiin nopeassa tahdissa yhä pienempiä ja pienempiä, mikä on saattanut johtaa nykyisen italianvinttikoiran syntyyn.
Alla valikoima koira-aiheista taidetta Rooman keisariajalta. Mosaiikkityöt ovat kiintoisimpia, sillä ne paljastavat asioita myös vinttikoirien värityksestä.
(1) Kirkonmiehetkin pitivät koiria. Synesios, Kyrenen piispa, kirjoittaa eräässä säilyneessä kirjeessään Hypatia Aleksandrialaiselle, että “koirakirjani katosi kotoani, en ymmärrä miten” (Synesios, Ep. 154).
(2) On tosin myönnettävä, että kuten jokainen koiranomistaja, Arrianus on asiassa todennäköisesti varsin puolueellinen todistaja. Puhtaasti seurakoirien omistajat ja omistajattaret eivät joko kirjoittaneet koiristaan, tai sitten niiden kopioimista ei pidetty keskiajalla merkittävänä, joten ns. tissinvälikoirat eivät ole saaneet omaa puolestapuhujaansa.
Kun tarjoat sitä vanhaa falernumilaista,
tee minulle tylymmät sekoitukset,
sellaiset mitä Postumia käskee aina tehdä.
Se nainen on viiniinmenevämpi kuin viinirypäle.
Vedet, kaikotkaa
viiniä pilaamasta!
Tosikkojen tykö muuttakaa!
Vain puhdasta Bacchusta tähän maljaan.
(Catullus, 27)
Kirjoitin aikaisemmin (2007) ylistystä herralle Dionysokselle, eli viininviljelystä ja viinikulttuurista antiikin Roomassa. Mutta koska viini on yhtä erottamaton osa Välimeren rantojen elämää kuin oliiviöljy, ei ole pahasta puhua viinistä hieman lisää. Kreikkalaiset ovat juoneet viiniä arvatenkin niin kauan kuin kreikkalaisia on ollut olemassa, eli jostain mykeneläisen kulttuurin hämäristä lähtien. Asennoitumisesta viiniin kertoo hyvin Platonin ajatus, että voidakseen tuntea toisen ihmisen todellisen luonteen on juotava viiniä hänen kanssaan.
Viini tuotti ihmiselle toisenlaisen tietoisuuden tilan, joka ei ollut vailla vaaroja. Opetustarinana kerrottiin viininjumala Dionysoksen kulttiin liittyvää myyttiä Ikarioksesta, ensimmäisestä viininviljelijästä, joka sai köynnöksen ja viininteon lahjan jumalalta itseltään. Ikarios tykästyi suuresti juomaan ja tarjosi hyvää hyvyyttään sitä myös lähellä asuville paimenille. Runsaan juomisen tuloksena alkoholiin tottumattomat paimenet luulivat Ikarioksen myrkyttäneen heidät, ja kivittivät viattoman Ikarioksen hengiltä. Vasta aamulla selvittyään paimenet tajusivat toimineensa tyhmästi. Ikarioksen myytti opettaa, millainen voima viiniin sisältyy, jos siihen ei osata suhtautua asianmukaisesti.
Juodessaan viiniä ihmiseen meni jokin, joka saa käyttäytymään oudolla tavalla. Varmaankin ihmeteltiin, mikä tuo jokin oli. Vastattiin: jumala meni ihmiseen. Juodessaan ihminen loi jumalan. Ihminen joi jumalaa, ja henki asettui häneen. Miljoonat katoliset käyvät läpi tämän saman mystisen riitin joka ehtoollisella. Viini on jumalan verta. Siksi Dionysokseen suhtauduttiin muinaisessa Kreikassa hyvin vakavasti. Hänen vuosittaista juhlaansa vietettiin samaan aikaan kun kevään ensimmäiset viiniruukut avattiin, ja Dionysoksen mukana kaupunkeihin saapui voima, joka horjutti vallitsevia normeja ja yleistä rauhaa. Humalan jumalan kuljettua ohi saatettiin jälleen palata normaaliin järjestykseen.
Säilyvyyssyistä antiikin ajan viinit tehtiin usein verrattaen makeiksi ja väkeviksi. Alkoholia niissä arvioidaan olleen tilavuusprosentteina mitattuna nykyisten väkevien viinien verran eli 15–20 %. Siksi viiniä oli tapana laimentaa, jottei se nousisi päähän niin nopeasti. Kreikkalaisissa juomingeissa eli symposionissa (sana tarkoittaa kirjaimellisesti ”yhdessä juomista”) sekoitussuhteen määräsi illan juomamestari eli symposiarkki, roomalaisittain rexbibendi. Viini sekoitettiin veteen ja mausteisiin booliastian kaltaisessa sekomaljassa eli krateerissa. Jostain on mieleeni jäänyt myös väite, että kreikkalaiset laimensivat viiniään myös merivedellä. Pitääkö tämä paikkaansa?
Ainoat löytämäni viinin suolaamisesta kertovat teokset ovat Plinius vanhemman Luonnonhistoria ja Marcus Porcius Caton De agri cultura. Kosin saarella alettiin joskus neljännellä vuosisadalla eaa. sekoittaa käymisvaiheessa viinimehuun suolavettä, joka antoi paikalliselle valkoviinille pikantin lisämaun. Roomassa kosilaistyyppiset suolatut viinit eivät kuitenkaan olleet kovin suosittuja. Caton De agri cultura (jonka Paavo Castrén on erinomaisella tavalla suomentanut ”herrasmiesmaanviljelijän käsikirjaksi”) antaa ohjeen, jolla nuuka tilanherra voi valmistaa Kosin viiniä:
Kaada 20 amforaa (250 l) viinimehua kupari- tai lyijykattilaan ja pane se tulelle. Kun viini kiehahtaa, sammuta tuli. Kun viini on jäähtynyt, kaada se 40 urnaa (520 l) vetävään viiniastiaan. Kaada siitä erillään toiseen astiaan amfora (26 l) makeaa vettä ja 1 modius (8,7 l) suojaa ja sekoita se suolavedeksi. Kun suolavesi on valmista, kaada se samaan viiniastiaan. Hienonna huhmareessa sitruunaruohoa ja kalmojuurta, kunnes saat sitä yhden sextariuksen (0,5 l). Pane se samaan viiniastiaan, jotta viini tuoksuisi hyvälle. Sulje viiniastia tiiviisti 30 päivän kuluttua.
Valkoviiniin lisätyllä suolalla saattoi olla jotain tekemistä viinin viilentämisen kanssa, koska väitetysti se nopeuttaa jäähtymistä. Välimeren auringon paahteessa viini nautittiin mieluiten kylmennettynä. Vaikka yleensä puhutaan viinin laimentamisesta vedellä, antiikin aikana useimmin tehtiin toisinpäin: juomaveteen sekoitettiin viiniä tai viinietikkaa.
Paavali kehottaa kirjeessään (1. Tim. 5:23) Timoteusta seuraavasti: ”Älä enää juo vain vettä, vaan käytä vähän viiniä vatsasi tähden ja usein uudistuvien vaivojesi vuoksi.” Juomavesi oli harvoin puhdasta ja punaviinillä on tunnettuja antibakteerisia ominaisuuksia. Tämän vuoksi roomalaisille sotilaille annettiin juotavaksi hapanviiniä eli viinietikan ja veden sekoitusta, joka oli maustettu hunajalla ja korianterilla (mikäli saatavilla). Juuri tuota juomaa sotilaat tarjoavat myös janoiselle Jeesukselle. Myöhemmin tarina on kenties ymmärretty hieman väärin: hapanviinin tarjoaminen viinin sijasta ei ollut sotilaiden pilkkaa. Sen sijaan pilkkaa saattoi olla se, että se nostettiin Jeesukselle ruo’on päässä olevan sienen avulla (Joh. 19:29) – sehän muistuttaa kovasti roomalaista toalettitarviketta eli perseensutia(käytön jälkeen sienet desinfioitiin nimenomaan viinietikalla).
Juomavesi puhdistettiin viinillä ja ruokaviinit laimennettiin vedellä, mutta mikäli roomalaisia runoilijoita on uskominen, iltaisin kreisibailattiin sekoittamattomalla kamalla. ”Täällä hallitsee sekoittamaton jumala!” julistaa Catullus Jukka Kemppisen suulla ja kaataa vanhaa falernolaista kuppiin raakana. Silloin riehakas Dionysos karkottaa pois huolet ja murheet, sillä onhan kirjoitettu:
Miksi tuoksuvia kukkia jättää kuolleille?
Haudallesiko ne haluat säästää?
Ota laimentamatonta, tartu noppaan!
Perikato sille joka huomisesta huolta kantaa.
Kuolema korvasta kiskoo, muistuttaa:
”Eläkää nyt, minä tulen!”
Thamesin mudasta löytyi äskettäin harvinainen roomalainen rahake, joka ylitti uutiskynnyksen niin paikan päällä kuin Suomessakin. Harrastaja-arkeologin metallinpaljastimeen osuneen pronssisen poletin etupuolella on kuva yhdynnästä, takapuolella luku XIIII eli 14. Koska mikään ei kiinnosta ihmistä alapääjuttuja enempää, rietas rahake on saanut arkeologien mielikuvituksen lentämään. Oletetaan, että kyseessä oli 14 assia eli kuparipenniä maksanut pääsylippu bordelliin. On myös ajateltu, että koska brittiläiset seksiorjat eivät puhuneet latinaa ainakaan kovin sujuvasti, ostaja ehkä valikoi poletin kuvan sen mukaan, mitä hän orjalta halusi. Vielä pidemmälle menevän ajatusleikin mukaan kääntöpuolen numero oli kunkin poletin kuvan esittämän toimituksen hinta.
Tällainen ajattelutapa on suoraa sukua teorialle, jonka mukaan Pompejin bordellien maalaukset olisivat samanlainen “ruokalista”, ja jota vastaan olen jo argumentoinut aikaisemmin. Mitä Thamesin mudasta tarkkaan ottaen löytyi? Numismaatikot kutsuvat näitä roomalaisia rahakkeita nimellä spintria. Vaikka Putneyn panopoletti on ensimmäinen laatuaan Britanniassa, samanlaisia yksilöitä on löytynyt runsaasti muun muassa Pompejista. Ne olivat käytössä ilmeisesti lähinnä prinsipaatin aikana ensimmäisellä vuosisadalla. Rahakkeiden etupuolella on yleensä riehakas, iloluontoinen seksikuva. Kääntöpuolella on luku väliltä I – XVI. Koska asseja meni yhteen denaariin juuri kuusitoista, on varsin luonnollista ajatella, että luku tarkoittaa rahakkeen nimellisarvoa. Sattumalta historiallisista lähteistä tiedämme että prostituoitujen palvelukset maksoivat tuona aikana 2-10 assia, joten yhdellä poletilla voisi hyvinkin saada koko hoidon.
Mutta juttu ei mene niin yksinkertaisesti. Aivan ensimmäisenä voidaan kumota ajatus siitä, että luku olisi kyseisen seksitoimituksen hinta. Kuvien ja lukujen välillä ei ole havaittu mitään yhteyttä; saman kuvan takana voi olla mikä tahansa numero. Toiseksi, samalta ajalta on löytynyt yhtäläisesti numeroituja rahakkeita, joihin on kuvattu lemmiskelyn sijasta keisariperheen jäseniä! Tämä on hieman hämmentävää: Eräs perusteluista sille että ilotaloissa käytettiin rahan sijasta poletteja, on Suetoniuksen väite että keisari Tiberius teki keisarin kuvalla varustetun rahan viemisestä bordellliin majesteettirikoksen. (Suet. Tib. 58)
Runoilija Martialis mainitsee keisari Domitianuksen järjestämien näytäntöjuhlien yhteydessä jotakin, joka voi olla yhdistettävissä näihin rahakkeisiin. Hän kertoo, miten kansalle jaettiin “leikkisiä/hekumallisia/riehakkaita rahakkeita” eli lasciva nomismata (Mart. Epig. 8.78,9). Mitä näillä poleteilla sai, on sen sijaan epäselvää. Ne saattoivat olla roomalainen vastine pelirahalle, liikuntaseteleille, teatterilipuille, sosiaaliavustukselle – tai pääsylippuja bordelliin. Kaikkia edellämainittuja on ehdotettu. Ei ole edes itsestäänselvää, että polettien numerot viittaisivat suoraan rahaan. Esimerkiksi pääsyliput teatteriin on voitu numeroida sisäänkäyntien mukaan. (Fishburne, 2007)
On tietysti käytännönläheisiä perusteluja sille, että rahakkeita käytettiin bordelleissa. Niiden käyttö ehkäisee suurten rahasummien joutumisen orjien käsiin. Asiakkaat ostavat käteisellä poletteja ja vaihtavat ne palveluksiin orjatyttöjen ja –poikien kanssa. Sitten prostituoidut palauttavat ne parittajilleen, ehkä pientä korvausta vastaan. Prostituutio oli Rooman valtakunnassa laajalti hyväksytty ja tehokkaasti verotettu elinkeino. Lisäksi voidaan aina vedota historialliseen esikuvaan: bordellipoletteihin, joita käytettiin Amerikassa 1800-luvulla. Mutta nyt tarina menee entistä hullummaksi.
Tosiasiassa kaikki väitetyt 1800-luvun bordellipoletit ovat 1960–1980 -luvuilla tehtyjä väärennöksiä. Nämä fantasiarahat ovat dollarin kokoisia rahakkeita, joihin on lyöty väitetty ilotalon nimi ja sijainti (esimerkiksi Gem Saloon, Tombstone) sekä teksti GOOD FOR ONE SCREW. Hämmentävää kyllä, näitä leikkirahoja on tehty satoja erilaisia, ja keräilijät nykyään keräilevät niitä. Oikeat historialliset bordellirahakkeet ovat hyvin harvinaisia.
Mutta palataan spintrioihin. Mitä ne oikein olivat? Ehkä rahakkeita ilotaloihin, ehkä ei. Suetonius vahvistaa keisari Domitianuksen ja keisari Neron jakaneen kansalle muiden lahjojen, kuten vaatteiden, korujen, hopearahojen ja vetojuhtien lisäksi kasapäin rahakkeita, jotka voitiin vaihtaa suoraan viljaan valtion numeroiduilla “sosiaalitoimistoilla” (statio annona). Tällöin rahakkeiden todellinen sisältö olisikin numero. Kuvat olisi valittu onnea, ilonpitoa ja hedelmällisyyttä ajatellen. Varmastikin kansakunta, joka piti juhlakunnossa seisovien kalujen kuvia onnea tuottavina amuletteina ja koristeli uimahallinsa suuseksikuvilla, ei olisi ollut liian häveliäs käyttääkseen samanlaista kuvastoa poletissa kuin poletissa.
Hieman aikaisemmin oli puhetta leipureista ja valtion aliurakoitsijoista. Tänään haluaisin jatkaa hieman leivän jakamisesta kansalle: roomalaisesta sosiaaliturvasta. Ylläoleva maalaus on peräisin Pompejista (VII,3,30), pienen talon tablinumista eli isännän työ– ja vastaanottohuoneesta. Kun se identifioitiin ensimmäisen kerran vuonna 1864, maalauksen ajateltiin esittävän leipomon myyntitiskiä. Sittemmin jotkut tutkijat ovat tulleet toisiin ajatuksiin (John R. Clarke: Art in the lives of ordinary Romans, 2006). Maalauksen kompositio, sijainti talon parhaalla paikalla, rahojen ja mittojen puute, jopa kuvassa olevien henkilöiden vaatteet tuntuvat vihjaavan siihen, että maalaus saattaa esittää jotain päivittäistä myyntityötä merkittävämpää. Thomas Fröhlich ainakin on vakuuttunut siitä, että kyseessä on leivän jakaminen kansalle.
Cambridge University Press on julkaissut Richard TalbertinRome’s World: The Peutinger Table Reconsidered-teoksen kylkiäisenä koko Tabula Peutingerianan virtuaalisena ja helposti tutkittavana versiona. Kyseessä on keskiaikainen kopio roomalaisesta itineraariosta, reittikartasta, johon on merkitty kaikki cursus publicuksen käyttämät tiet, tärkeimmät pysähdyspaikat ja niiden väliset etäisyydet Gibraltarilta aina Intiaan ja Sri Lankaan asti. Itse “kartta” on 680 x 33 cm mitoiltaan oleva, helposti mukana kulkeva pergamenttikäärö. Kartan muoto on pakottanut kartturin venyttämään maantieteelliset muodot lähes tunnistamattomiksi.
Toki antiikin aikana osattiin laatia myös tarkkoja geografisia karttoja. Sellaisilla oli kuitenkin hyvin vähän merkitystä sotapäälliköiden, kauppiaiden tai turistien kannalta. Paljon tärkeämpää oli tietää, mikä tie oli valittava jos halusi matkustaa esimerkiksi Noviomaguksesta Nikaiaan tai Amfipoliista Antiokiaan, kauanko matka kesti ja mitä palveluita tai nähtävyyksiä matkan varrella oli. Peutingerin kartta on kopioitu keskiajalla roomalaisesta originaalista, joka on kartassa esiintyvien paikannimien perusteella voitu ajoittaa 300-luvulle. Kyseessä on itse asiassa ollut päivitetty versio vieläkin varhaisemmasta, Augustuksen aikaisesta reittikartasta – Peutingerin kartasta löytyy myös Pompeji, jotka tuhoutui vuonna 79 jKr.
Yhteensä 200 000 kilometriä teitä, 555 kaupunkia ja 3 500 muuta paikannimeä sisältävä reittikartta on nykyisin niin huonossa kunnossa, että sitä on säilytettävä jatkuvasti valolta suojattuna. Kunnollista, selityksin varustettua näköispainosta on odotettu pitkään, joten The Peutinger Map Reconsidered on tervetullut uutuus. Talbert käy huolellisesti läpi kartan aiemman julkaisu- ja tutkimushistorian, mutta professorin omiin johtopäätöksiin minun on vaikea yhtyä suoralta kädeltä: Talbertin oman teesin mukaan Tabula Peutingeriana ei ole kartta laisinkaan, vaan propagandaväline, jonka tarkoitus on havainnollistaa Rooman imperiumin ylivaltaa. Talbertin mukaan Tabulan ajatteleminen muinaisuuden metrokarttana kertoo enemmän modernin ihmisen käytännönläheisestä mielestä kuin antiikin ajatuksista.
Ehkä näinkin. Ripustettiinhan Tabula Peutingerianan muinainen esikuva, Vipsanius Agrippan kokoama suunnaton maailmankartta, marmoriin ikuistettuna näytteille lähelle Augustuksen Rauhan alttaria. Mikään ei kuitenkaan muuta sitä, että reittikartta on reittikartta on reittikartta; itineraario-perinne kulkee antiikista läpi keskiajan aina meidän päiviimme asti. Vegetius kertoo, että Rooman armeijalla oli käytössään paitsi kokonainen leegio maanmittaajia, myös yksityiskohtaisia “kuvallisia reittikarttoja”, itineraria picta (De Re Militari 3.6). Yksinkertaisin selitys on yleensä paras. Tabula Peutingeriana on säilyneenä esineenä ainutlaatuinen, mutta ilmiönä arkipäiväinen. Talbertin ajatus siitä, että roomalaiset olisivat käyttäneet karttoja ensisijaisesti “vallan symboleina”, tuntuu oppitekoiselta ja väärältä.
Roomassa Porta Maggioren vieressä nököttää merkillinen hauta. Kymmenen metriä korkea betoninen kolossi on päällystetty valkoisella travertiinilla, jota koristavat pyöreät aukot. Monumentaalisen haudan rakennutti itselleen joskus keisari Augustuksen aikoina syyrialaissukuinen entinen orja ja leipätehtailija Marcus Vergilius Eurysaces itselleen ja vaimolleen Atistialle. Hauta on vahingoittunut, sillä kun Aurelianuksen muuri rakennettiin Rooman ympäri kolmesataa vuotta myöhemmin, hauta jäi uuden Porta Praenestinan rakenteiden sisälle. Ilmeisesti sitä kuitenkin kunnioitettiin sen verran, että haudan piirtokirjoitus oli vielä 1600–luvulla osittain luettavissa. Porta Praenestina ja sen 400–600 -luvuille sijoittuvat linnoituslaitteet purettiin vuonna 1836, ja vanha keisari Claudiuksen aikainen portti ja hauta jätettiin näkyviin.
Vain toinen haudan piirtokirjoituksista on säilynyt. Se kuuluu näin: “EST HOC MONIMENTVM MARCEI VERGILEI EVRYSACIS PISTORIS REDEMPTORIS APPARET” – “Marcus Vergilius Eurysaces, leipuri, urakoitsija, valtion virkamies.”(1) Lukutaidottomia varten Eurysaceen ura oli esitetty maalattuina reliefeinä, jotka kertovat meille enemmän leiväntuotannosta Rooman valtakunnassa kuin mikään muu yksittäinen löytö. Eurysaces oli todellinen self made man. Tämä mies, syntyperältään mahdollisesti Syyrian kreikkalainen, joko myytiin tai möi itsensä orjuuteen. Hän työskenteli omistajilleen Vergiliusten perheelle leipurina, kunnes sai ansaittua tarpeeksi rahaa ostaakseen vapautensa. Vapautettuna orjana hän adoptoitui Vergiliuksiin ja sai heidän nimensä. Hänen leipomonsa menestyi ja laajeni; hän voitti tarjouskilvan ja ryhtyi redemptoriksi eli aliurakoitsijaksi, jonka tehtävä oli tuottaa leipää valtiolle. Lopulta leipomobisnes tuotti niin paljon, että hän saattoi rakennuttaa itselleen ja perheelleen mahtavan hautamuistomerkin.
Rooman keisariajan rauhalliset olot, valtavat sisämarkkinat, kuljetusten halpeneminen ja kasvava kysyntä mahdollistivat jokapäiväisten kulutustavaroiden tuotannon ensimmäistä kertaa teollisessa mittakaavassa. Peacock (Pottery in the Roman world: An ethnoarchaeological approach, 1982) määrittelee teollisen tuotannon tunnusmerkeiksi tuotantolaitoksen koon, tuotannon volyymin ja teknisen työnjaon. Mikäli Eurysaceen hautareliefiin on luottaminen, hänen leipomossaan nuo ehdot täyttyivät. Antiikin Roomassa tuotannosta huolehtivat officinatorit, jotka vuokrasivat tuotantoon sopivat laitokset tai maan niiden rakentamiseksi senaattorisäätyyn kuuluvilta suurmaanomistajilta sopimuksella, joka tunnetaan nimellä locatio conductio rei. Officinatoreja voisi verrata yrittäjiin ja pehtooreihin, joiden manufaktuureista yksityiset käsityöläiset ja osuuskunnat vuokrasivat työtilansa. Ennen myöhäisantiikkia kaikki valtion tarpeet tyydytettiin redemptoreilla eli yksityisen sektorin aliurakoitsijoilla, jollainen Eurysaceskin oli (Oleson: The Oxford Handbook of engineering and technology in the classical world, 2008).
Eurysaceen haudan friisiin on kuvattu leiväntuotannon eri vaiheet. Eteläsivulla esitetään viljan tuominen leipomoihin, valtion virkamiehet kirjoittamassa kuittejaan, viljan jauhatus kahdessa aasin pyörittämässä myllyssä ja syntyneen jauhon seulominen valvojan silmän alla; yksi mies tarkastaa sen laadun. Pohjoissivulla taikinaa vaivataan mekaanisissa sekoituskoneissa; kaksi neljän miehen ryhmää muotoilee taikinasta leipiä; vasemmalla ladataan uunia pitkällä leipälapiolla. Länsisivulla valtion toga-asuiset virkamiehet punnitsevat ja tarkastavat valmiit leivät, jotka lastataan koreihin ja kuljetetaan pois samalla kun kirjanpitäjät tekevät omia merkintöjään.
Entä ne oudot pyöreät aukot? Niiden sanotaan olevan taikinanvaivauskoneiden suuaukkoja. Uskokaa tai älkää.
(1) Piirtokirjoituksen lopun pitäisi oikeastaan kuulua apparitor, koska nyt siinä lukee ”ilmestyy”. Kukaan(1a) ei tietääkseni ole onnistunut selvittämään, mitä Eurysaces on halunnut tarkoittaa sanalla apparet tässä yhteydessä. Bill Thayer on huomauttanut, että kenen tahansa joka haluaa tulla haudatuksi eräänlaisessa leipäuunissa täytyy olla hieman eksentrinen, joten kyseessä voi olla sisäpiirivitsi.
(1a) – Lisätty 5.5.2012 – Mary Beardin mukaan piirtokirjoitus voidaan tulkita: ”Tässä lepää Eurysaces, urakoitsija ja leipuri, tajusitko?”. Jättimäisessä taikinanvaivauskoneessa. Ei huono.
Non sibi, sed domino venatur vertragus acer, Inlaesum leporem qui tibi dente feret. (Martialis)
“Uskollinen vinttikoira ei metsästä itselleen vaan isännälleen”, kirjoittaa Marcus Valerius Martialis eräässä lahjarunossaan (xiv.cc.1). Vaikka ajokoirametsästys ei kuulunutkaan yläluokan harrastuksiin yhtä kiinteästi antiikiin aikana kuin brittiläisessä imperiumissa, se oli kuitenkin riittävän suosittua synnyttääkseen kokonaisen kirjallisuuden tyylilajin, cynegetican. Lajin kuuluisin ja tunnetuin edustaja on KsenofoninMetsästyskirja. Ksenofon antaa hyödyllisiä vinkkejä niin metsätyksessä käytettävistä välineistä kuin koirien hoidosta, jalostuksesta ja kasvatuksestakin. Hänen teoksessaan on kuitenkin yksi merkittävä puute: Ksenofon ei ollut koskaan kuullut vinttikoirista.
Neljäsataa vuotta myöhemmin elänyt kreikkalainen historioitsija, koiraharrastaja ja Rooman valtakunnan senaattori Lucius Flavius Arrianus päätti korjata tämän inhan vian julkaisemalla oman vinttikoiria käsittelevän lisäosansa. Aikaisemmin vinttikoirat omana rotunaan on maininnut vain Augustuksen aikainen runoilija Grattius (Cynegeticon, 167). Arrianuksen mukaan vinttikoirat (canes vertragi) olivat kotoisin kelttien mailta ja saaneet nimensä huimasta nopeudestaan. “Koirien joukossa ei ole nopsempaa eikä muodoltaan kauniimpaa kuin vertragus“, hän kirjoittaa ja jatkaa ylistäen, että vertragit ovat ylipäätään jaloimpia, kestävimpiä, ketterimpiä ja urheimpia koiria.
Seuraavaksi Arrianus antaa vinkkejä oivan vinttikoiran valintaa varten ja kuvailee joitakin kasvattamiaan vertrageja, erityisesti nykyistä koiraansa, joka on luonteeltaan mitä lempein ja seuraa häntä kotonakin kaikkialle. Turkin värillä ei hänen mielestään ole väliä. Arrianus sanoo kasvattaneensa sekä monivärisiä että täysin mustia, punertavia ja valkoisia vertrageja; tärkeämpää hänen mukaansa on turkin sileys ja värien kirkkaus. Seuraavaksi hän kuvailee vinttikoirien kasvatusta ja mainitsee sivumennen niiden huomiotaherättävän ruokahalun.
Arrianus suosittaa syöttämään vinttikoirille puuroa, mutta sairasta vertragia on lääkittävä rasvaisella lihaliemellä ja naudanmaksalla. Tietyt vatsavaivat lähtevät tosin vain paastoamalla. Arrianus suosittaa vertragien omistajia nukkumaan koiransa kanssa etenkin kun ne ovat nuoria. Silloin ne kiintyvät herraansa, ja omistaja myös huomaa helposti jos koira on sairas tai se pitää päästää ulos tarpeilleen. Sen sijaan vetragit, jotka nukkuvat keskenään, saavat helposti kaikenlaisia syyhyjä ja muita vaivoja. Hieman yllättäen Arrianus paljastuu myös koirahieronnan asiantuntijaksi.
Arrianuksen cynegeticuksen pisin osuus käsittelee vertragin koulutusta, ajoharjoituksia ja varsinaista coursingia. Pennun totuttaminen jäniksenajoon aloitetaan noin 11-kuukautisena, avoimella kentällä, päästämällä jänis kädestä irti pennun eteen. Arrianuksen ohjeet ovat varsin seikkaperäisiä, sillä kuten hän selittää, Ksenofonin vanhempi opas käsitteli ainoastaan koiria jotka metsästävät hajun perusteella, ei näön. Hänen oppaansa sisältää myös tietoa narttujen astutuksesta, tiineysajasta ja pentujen hoivasta. Ja jos kaikista neuvoista huolimatta joku menee pieleen, voi aina uhrata Diana Venatrixille.
Dianaa on syytä muistaa muutenkin. Arrianus mainitsee olevan tapana uhrata Dianalle kaksi obolia pyydetystä jäniksestä ja ketusta täysi drakma (~30 €). Dianan syntymäjuhlan aikoihin (13. elokuuta) temppeli osti näillä rahoilla sopivan uhrieläimen, joka tarjottiin sitten metsästyksen jumalattarelle etumaksuna tulevista saaliista. Harrastajat osallistuivat näihin juhliin koirineen, koristautuivat kukkaseppelein, joivat viiniä ja nauttivat yhdessä temppelin tarjoaman aterian.
Thamesin mudasta löytyi äskettäin harvinainen roomalainen rahake, joka ylitti uutiskynnyksen niin 
